torstai 16. kesäkuuta 2016

Hurmioitumisesta

On olemassa eräs aivan mielettömän upea tunne, jota useimmat psykologian perusoppikirjat eivät mainitse sanallakaan. Kyse lienee siitä, että hurmioitumista on niin vaikea määritellä: ainakin oman kokemukseni pohjalta se vaikuttaa olevan sekoitus monia "yksinkertaisempia" perustunteita. Hommaa ei myöskään helpota se, että eri ihmiset tuntuvat mieltävän hurmioitumisen hieman eri tavoilla. Minulle se on ennen kaikkea se pakahduttava kokemus, joka iskee silloin, kun joutuu kasvokkain erityisen vaikuttavan taiteen, luonnonilmiöiden, kauneuden tai ihmisten hyvyyden kanssa. Joskus harvoin olen kokenut hieman vastaavaa myös älyllisten oivallusten parissa, mutta kauneudesta hurmioituminen on ainakin minun kokemusmaailmassani paljon tavallisempaa. 



Hurmioitumisessa (tai haltioitumisessa, josta joskus saatan puhua) on palasia ainakin ylitsevuotavasta ilosta, ihmetyksensekaisesta kunnioituksesta sekä katoavaisuuden, hetkellisyyden haikeudesta. Joinakin hetkinä se tuntuu hieman kuin pakahduttavalta rakkaudelta ilman rajattua kohdetta. Sillä vaikka hurmioitumisen yleensä laukaisee jokin ärsyke tai pikemminkin ärsykekokonaisuus ympäristössä, se ei varsinaisesti kohdistu mihinkään: se on kokonaisvaltainen, suorastaan maailmoja syleilevä tunne. Hurmioitumisen vallassa tuntuu siltä, kuin tavoittaisi maailmasta tunnetasolla jotain aivan erityistä, mihin ei normaalitilassa pääse käsiksi. Kyse ei ole mistään erityisen mystisestä vaan pikemminkin selkeydestä, yhdistelmästä sattumanvaraisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden kauneutta.

Voisi luulla, että hurmioituminen on harvinainen huippukokemus, jonka saavuttaa vain aivan erityisissä tilanteissa. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Vaikuttaa  nimittäin siltä, että varsinkin me herkät ihmiset saatamme kokea jonkin sortin hurmioitumista, tai miten sitä haluaa nimittääkään, hyvinkin arkipäiväisissä tilanteissa. Tämä on mielestäni ehdottomasti herkkyyden parhaista puolista: voimakkaat ja herkästi viriävät kielteiset tunteetkin on helpompi kestää, kun muistuttaa itseään siitä, että myös se toinen ääripää valtaa parhaimmillaan koko kehon ja mielen. Joskus ääripäästä toiseen on lyhyt matka, ja toisinaan hurmioituminen luiskahtaa vähitellen surumielisen haikeuden puolelle, mutta joka tapauksessa se on rakkauden ohella epäilemättä yksi suosikkitunteistani. 



Tänään Helsingissä käydessäni hurmioiduin maagisesta sateenjälkeisestä illasta, kun ilma oli juuri täydellisen lämpimän nihkeä, sumuinen ja mereltä tuoksuva. 

Mistä te hurmioidutte? 

6 kommenttia:

  1. Tunnistan kuvaamasi hurmioitumisen tunteet hyvin. Haltioidun usein erityisesti luonnon kauneudesta ja toisinaan myös kauniista maalauksesta tai juuri oikein asetelluista sanoista blogissa tai kirjassa. Yleisimmin kuitenkin luonnosta ja jännää kyllä, minulla esim. instagram-tilin avaaminen on edesauttanut tuon tunteen esiinnousua, sillä valokuvaamisen myötä tarkkailen ympäristöä tarkemmin ja saan myös jakaa haltioitumisen hetkiä muiden kanssa, myös silloin kun koin ne alunperin yksin. Ääh lähti ehkä vähän sivuraiteille, mutta hyvä ja ajatuksia nostattava oli tekstisi :) Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! :) Minulla on käynyt ihan samalla tavalla, että valokuvaaminen on lisännyt ympäristön havainnointia ja kauneuden näkemistä, vaikka olisikin ehkä helppo ajatella sen pikemminkin etäännyttävän varsinaisesta kokemuksesta :)

      Poista
  2. Kiitos! Tässä oli mahtavasti tiivistetty se tunne ja ajatus, miksi aikoinani perustin Hurmioitunut-blogini. Juuri noista allekirjoittamistasi syistä. Minäkin hurmioidun taiteesta, maisemasta, luonnosta, arjen estetiikasta ja Tiinan tavoin myös kirjallisista teksteistä tai sanoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Minulla kirjallisista teksteistä tai sanoista hurmioituminen taitaa olla vähän harvinaisempaa kuin muun tyyppisten ärsykkeiden kohdalla, mutta joskus sitäkin sentään sattuu, ja se tuntuu aina hienolta :)

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus oli. Luonnon kauneus ilman muuta yksi tärkeimpiä täälläkin, mutta yhtä lailla taide - kuvat, maalaukset ja ennen kaikkea musiikki. Ei vain musiikin kuuntelu, yhtä lailla musiikin säveltäminen. Tunne kun saa jotain sellaista tehtyä, mikä tulee jostain syvältä - ja se kuulostaa suunnilleen siltä mitä visioi - se on juuri hurmio, se tunne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Voi että, varmasti hieno tunne! Itse olen aina haaveillut siitä, että opettelisin säveltämään, mutta se on jäänyt (vielä) haaveeksi, vaikka musiikkia ja soittamista rakastankin :)

      Poista