maanantai 16. toukokuuta 2016

Kirjavinkki: Herkkyys ja sosiaaliset pelot

Kirjajutuilla jatketaan, mutta tästä kirjasta halusin tehdä ihan oman postauksensa, koska samasta aiheesta olen jauhanut jo moneen kertaan ennenkin. Luin siis vastikään psykiatri Juhani Mattilan tietokirjan nimeltä Herkkyys ja sosiaaliset pelot (ilmestynyt 2014), jonka aiheen osaa varmasti jokainen jo nimestä päätellä. 

"Tämä kirja on tarkoitettu avuksi itsetutkiskeluun niille, jotka haluavat ymmärtää syvemmin itseään ja jo lapsesta alkaen kokemaansa herkkyyttä. Tarjoan uutta tietoa sosiaalisten jännitysten ja pelkojen taustatekijöistä: tunteiden ja toiveiden ristiriidoista, jotka suurelta osaltaan ovat piilotajuisia."

Näin alkaa kirjan esipuhe, ja tuossa katkelmassa tulikin mielestäni aika hyvä tiivistelmä koko kirjasta. Siinä siis käsitellään synnynnäistä herkkyyttä, jota erityisherkkyydeksikin nimitetään, mutta tällä kertaa enemmänkin suorastaan psykoanalyyttisesta kuin biologisesta tai nykyään suositummasta tiedonkäsittelyä ja ajattelumalleja painottavasta näkökulmasta. Toki tiedostamattoman mielen korostaminen tulee paljon esille myös erityisherkkyyttä tutkineen Elaine Aronin kirjoissa, mutta tässä Mattilan teoksessa on silti hieman erilainen näkökulma, joka tuntui erittäin virkistävältä.

Kirjassa käsitellään sosiaalisia pelkoja ja erityisesti jännitystä oleellisena osana herkkyyttä. Herkkyydestä olen lukenut paljon, ja tätäkin kirjaa aloittaessani oli vähän sellainen ensituntuma, että tuleekohan vastaan mitään oikeasti uusia näkökulmia. Ja tulihan niitä, nimittäin todella mielenkiintoista analyysia jännityksestä: ennen kaikkea siitä, miten sen taustalla on aina toiveita ja kaipauksia, jotain mikä tekee meistä niin haavoittuvaisia. Jos emme kipeästi kaipaisi toisten hyväksyntää, ihailua ja rakkautta, miksi ikinä jännittäisimme sosiaalisia tilanteita? Usein tuntuu, että jännityksestä puhuttaessa puhutaan vain itse oireesta, pelosta ja ahdistuksesta, menemättä kovinkaan syvälle siihen, millaisia (ehkä täyttymättömiä ja hyvin usein tiedostamattomia) toiveita ikävän tunteen tai pakenemiskäyttäytymisen taustalla on. Lisäksi Mattilan suhtautumistapa jännitykseen on mukavan salliva, niin kuin mielestäni kuuluukin: varsinkin herkille ihmisille jännitys on luonnollinen osa elämää. Masennus voidaan nähdä jännityksen vastakohtana, joka iskee, kun elämässä ei ole enää mitään hyvää, minkä menettämistä voisi jännittää. Jännitys ei aina tunnu miellyttävältä, mutta kuitenkin siihen liittyy aina kaipausta ja toivoa - ja varmasti moni tunnistaakin, miten ihana tunne on, kun jännityksestä huolimatta onnistuu jossain, mitä on todella halunnut!

Kirjassa nostetaan esiin myös häpeä sosiaalisena pelkona, mikä on mielestäni erittäin tärkeä ja valitettavasti usein myös vaiettu teema. Häpeä tuntuu olevan monille hyvin vaikeasti siedettävä tunne, ja vielä vaikeampaa on yleensä siitä puhuminen - on helpompaa jaaritella esimerkiksi itsetunnosta, kuin mennä suoraan asian ytimeen. Mattila esittääkin, että psykologisoiva puhe, kuten juuri jatkuva itsetunnosta jauhaminen, vieraannuttaa ja vie huomion pois ajankohtaisista tunteista, kuten juuri jännityksestä tai häpeästä. Kiinnostava ja erittäin mielekkään tuntuinen ajatus on myös se, että ehkä itseluottamusta tärkeämpää on loppujen lopuksi luottamus muihin ihmisiin: siitähän sosiaalisissa peloissa tuppaa olemaan kyse, ja muutenkin ihminen on lajina väistämättä sosiaalinen olento, jonka koko minuus muotoutuu vuorovaikutuksessa. 

Suurin osa kirjasta on ennen kaikkea pohdiskelua siitä, mitä jännitys on, ja mitä sen taustalla piilee. Viimeisessä luvussa käsitellään hieman myös sitä, mistä sosiaalisiin pelkoihin voi saada apua, mutta tätä näkökulmaa olisi ehkä voinut käsitellä laajemminkin. Erittäin tärkeä pointti oli kuitenkin mielestäni se, että sosiaaliset pelot heikentävät kykyä keskittyä ja olla läsnä, kun ajatukset kohdistuvat itsetarkkailuun. Ja kun keskitymme itseemme emmekä paljasta haavoittuvaisuuttamme muille, emme myöskään ehkä saa heihin todellista yhteyttä - eli juuri sitä, mitä jännityksen kourissa usein kaipaisimme. Mattila tarjoaa yhdeksi ratkaisuksi huomion suuntaamista aisteilla havaittavaan todellisuuteen ja muihin ihmisiin omien sisäisten maailmojen sijasta, ja tämän olen itse todennut erittäin toimivaksi. Jos pyrkii olemaan täysin läsnä vuorovaikutustilanteessa ja keskittämään huomionsa toisen ihmisen kuuntelemiseen, saattaa hetkeksi tai pidemmäksikin aikaa unohtaa täysin itsensä ajattelemisen, jolloin jännitys väistämättä vähenee. Myös omien tarpeiden ja toiveiden tunnistamisen ja sanoittamisen nähdään helpottavan sosiaalisia pelkoja. 

Kokonaisuutena pidin kovasti kirjasta ja suosittelen sitä lämpimästi muillekin herkkyydestä kiinnostuneille tai herkäksi itsensä kokeville :) Hyvien pointtien lisäksi kirjassa on toki hämmentävätkin osuutensa. Mattila esimerkiksi esittää, että sosiaalisten pelkojen taustalla olisi usein autoritaarinen isä. Tätä ja muutamaa muutakin väitettä tukemaan olisin todellakin kaivannut tutkimustietoa. Kirjasta tulee kyllä sellainen tunne, että Mattila varmasti tuntee aihepiirin ja siihen liittyvän tutkimuksen hyvin, mutta valitettavasti kirjasta uupuvat täysin tutkimusesimerkit ja lähde- tai kirjallisuusluettelo, mikä on ainakin minulle pitkä miinus. 

Aivan kirjan lopussa Mattila esittää vielä erään tärkeän ajatuksen: miksi omana itsenä oleminen rinnastetaan usein ennen kaikkea rohkeuteen? "Eikö ihminen ole aidosti oma itsensä silloinkin, kun hän jännittää, pelkää, ujostelee, hämmentyy, tuntee epävarmuutta tai loukkaantuu? Eikö tällainen tunneherkkyys ole tärkein osa omaa itseä?" Niinpä. Tai en tiedä aivan tärkeimmästä, mutta osa omaa itseä se ainakin on - ja sitä paitsi eikö rohkein ole lopulta se, joka toimii peloista ja jännityksestä huolimatta? 

Millaisia ajatuksia teillä herää jännityksestä, sosiaalisista peloista ja herkkyydestä? 

2 kommenttia:

  1. Oi, kiitos tästä tekstistä! Nämä kaikki on omassa elämässäni ja opiskeluissani toistuvia teemoja, ja viime aikoina on ollut ihan hirveän hirveän tärkeää keskittyä juuri tuohon aistein havaittavaan todellisuuteen silloin kun hävettää. Että vaikka letittää hiukset tai ottaa kynän käteen ja kirjoittaa joutavuuksia sillon kun kaikki on hämärää. :) Kaikkialla tätä varmaan toitotetaan, mutta ainakin itseni piti löytää nämä tavat ihan itse, ei sen kautta että joku toinen sanoisi että katsopa, näin peloista pääsee. Ehkä sekin on tapa ylittää jännitys: löytää keino, jolla jännityksestä huolimatta säilyttää toimintakykynsä.

    Täytyy varmaan tutustua Mattilan teokseen tarkemminkin. Hesarissa joulun aikaan ollut haastattelu jäi mielestäni aika yksipuoleiseksi, mutta mitenpä monimutkaisia psyyykkisiä kuvioita lyhyessä lehtijutussa tyhjentävästi kuvaisikaan.

    Hyvällä hetkellä tuli tämä teksti, nimittäin panikoin juuri yliopiston kahvilassa työnhakupuheluita ja sydän pamppailee hulluna. :D

    VastaaPoista
  2. Kiitos itsellesi kivasta kommentista, ja kiva kuulla että teksti osui kohdalle oikeaan aikaan! :) Mä luulisin, että juuri tuo on ensisijaisen tärkeää, nimittäin löytää keino, jolla pärjää jännityksen kanssa - voi nimittäin olla, että aivan kokonaan jännityksestä ei ikinä pääse eroon. Tosin useimmiten jännittävät tilanteet muuttuvat toistuessaan siedettävämmiksi, itselläni on käynyt näin esimerkiksi puhelimessa puhumisen kohdalla (tosin on se vähän jännittävää edelleen) :D Tsemppiä sulle työnhakuun, se on kyllä jännää ja usein stressaavaakin puuhaa! Itselläkin on kohta töiden hakeminen edessä, nyt jo jännittää, vaikka en ole vielä paljonkaan tehnyt asian eteen...

    VastaaPoista