lauantai 21. toukokuuta 2016

Kirjavinkki: Outolintu, erilainen

Sain vihdoin ja viimein luettua Sylvi-Sanni Mannisen kirjan Outolintu, erilainen: Tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa, joka käsittelee yhtä lempiaiheistani eli herkkyyttä. Olin jo etukäteen kuullut kirjaan viitattavan useita kertoja nykyään niin "trendikkäästä" erityisherkkyydestä puhuttaessa, joten olin tietysti utelias lukemaan tämän hämmentävän kuuloisen teoksen, jossa herkistä puhutaan "väri-ihmisinä" (mitä kummaa sekin tarkoittaa?). Ennakkoluulojakin löytyi, sillä kirjan nimi kuulosti korviini hitusen epätieteelliseltä, ja epäilin sisällön olevan samaa luokkaa. Aivan näin ei voi toki sanoa, sillä Sylvi-Sanni Manninen (1914-2009) oli kansainvälisen tutkijanuran tehnyt psykologian tohtori (itse asiassa kuulemma ensimmäinen psykologiasta väitellyt nainen Suomessa), jonka elämäntyönä oli nimenomaan herkkien ihmisten tutkiminen ja tukeminen. Mannisen tutkijanura ei koti-Suomessa oikein lähtenyt lentoon, vaan keskeisimmät tutkimuksensa hän teki Lontoon, Harvardin ja Brandeisin yliopistoissa. Myöhemmin Suomeen palattuaan hän toimi 1970-luvulla Joensuun korkeakoulussa taidepsykologian dosenttina ja opetti psykologiaa. 

Outolintu, erilainen oli lukukokemuksena suoraan sanottuna hämmentävä, sillä tekstissä kietoutuvat jatkuvasti yhteen tutkimustulokset ja niihin liittyvä pohdinta sekä vahvat, suorastaan kärjistävät (ja monin paikoin koomisetkin) kannanotot. Manninen esittelee tunnistamaansa erityisen herkkää ihmistyyppiä, väri-ihmisiä, jotka ovat "liian usein syyttä musertuneet lajitoveriensa kyynärpäihin, peukalon alle tai jalkoihin". Hän kuvailee, että väri-ihmisiä erottaa ympäristöstään vain ohut raja, kun taas muotoihmisillä tämä raja on paksumpi: väri-ihmiset siis reagoivat voimakkaasti sellaisiinkin ympäristön ärsykkeisiin, joita muut eivät välttämättä edes huomaa. Manninen kehitti herkkien ihmisten tunnistamiseen "objektiivisen" havaintotestin, jossa hän havaitsi herkkien ihmisten reagoivan voimakkaammin väreihin kuin muotoihin. Aiemmin Manninen oli närkästynyt siitä, miten perinteisen Rorschach-musteläiskätestin tulkinnoissa voimakasta väreihin reagoimista pidettiin tasapainottomuuden merkkinä, ja ilmeisesti hänen tavoitteenaan oli luoda musteläiskiä parempi persoonallisuustesti. 


"Jos haluamme elämäämme sulokkuutta eikä vain arkista raatamista, väri-ihmiset ovat tarpeen."

Mannisen maalailema kuva väri-ihmisistä on suorastaan romanttinen: he ovat omalaatuisia edelläkävijöitä, taiteilijasieluja, joiden ainutlaatuisuuden jäykkien ja asiallisten muoto-ihmisten hallitsema yhteiskunta pyrkii kaikin keinoin tukahduttamaan. He ovat rauhantekijöitä, parantajia ja ihmissuhdetyön taitureita, älykkäitä runollisia, kaikin puolin kaikkea muuta kuin arkipäiväisiä tallaajia. Lapsena he ovat usein ujoja, estyneitä ja yksin viihtyviä. He hurmioituvat kauneudesta mutta musertuvat herkästi kaltoinkohtelun tai maailmantuskan alle. Manninen jopa väittää, että herkän väri-ihmisen tunnistaa helposti ja melko luotettavasti kasvopiirteistä - ja jopa äänestä, joka kuulemma herkillä ihmisillä on sointuva, kun taas "tavanomaisilla" muotoihmisillä karhea tai nariseva! Mannisen mukaan herkät ihmiset myös tarvitsevat herkkiä ärsykkeitä: rokkareilta "on kadonnut kauneuden ja herkkyyden taju", eikä väri-ihmisille tulisi soittaa "melumusiikkia" vaan klassista musiikkia tai keskiaikaista pyhää musiikkia. Manninen puhuu paljon henkisyydestä ja niin sanotuista kosmisista ulottuvuuksista ja mystistä lähentelevistä huippukokemuksista, joille herkät ihmiset ovat alttiita.

Manninen ei kirjassaan pelkästään tyydy selostamaan havaintojaan herkkyydestä, vaan myös intoutuu kiihkeään yhteiskuntakritiikkiin. Erityisesti mielisairaaloiden ja psykoanalyysin kammottavuutta hän esittelee kirjassa perusteellisesti. Psykoanalyysia vastaan Manninen hyökkää niin hulvattomin sanakääntein, että olin kyseistä lukua lukiessani paikoitellen naurukohtauksen partaalla.  Hänen kertomuksensa menneiden vuosikymmenten mielisairaaloista ovat kieltämättä kammottavia ja havahduttivat ainakin meikäläisen taas kerran siihen, miten hurjaa edistystä psykiatrisessa hoidossa on varsin lyhyessä ajassa tapahtunut (siitä huolimatta, että hoitoa edelleen kritisoidaan usein). Manninen esittelee monia mielenkiintoisia tapausesimerkkejä väri-ihmisistä, joiden herkkyyttä ei ole psykiatrisessa hoidossa ymmärretty vaan jotka ovat siellä suorastaan tuhoutuneet. Hän peräänkuuluttaa persoonallisuuskeskeistä terapiaa ja herkkien ihmisten kannustamista itsensä toteuttamiseen: "terapian ydin on yksilön auttaminen sellaiseksi, miksi luonto on hänet tarkoittanut". Myös pelkkä toisen väri-ihmisen läsnäolo parantaa, ja Mannisen mukaan väri-ihmiset löytävätkin sielunkumppaninsa nimenomaan kaltaisistaan. Henkiset kokemukset taiteen ja luonnon äärellä ovat herkille tärkeitä, ja he tarvitsevat hiljaisuutta ja rauhaa. 

Outolintu, erilainen oli todella kiehtova lukukokemus varsinkin tuoreempiin Elaine Aronin kirjoihin verrattuna, sillä Mannisen tutkimukset ovat jo varsin muinaisia, joten häntä ei voi olla pitämättä herkkyystutkimuksen edelläkävijänä. Itseäni kuitenkin ärsytti ja toisaalta huvittikin kirjassa Mannisen julistava tyyli laukoa mielipiteitä milloin mistäkin asiasta, joista osa tuntui todella kaukaa haetuilta. Yhteiskuntakritiikille on toki paikkansa, ja tavallaan on virkistävää, että jotkut sanoa pamauttavat mielipiteensä suoraan, mutta joskus se menee jo naurettavuuden puolelle. Toki täytyy muistaa, että ajatukset on hyvä suhteuttaa omaan aikaansa, ja kuten sanottu, psykiatria ja psykologia ovat muuttuneet huomattavan paljon niistä ajoista, kun Manninen julkaisi ensimmäiset tutkimuksensa väri-ihmisistä. En pysty täysin hyväksymään sitä, miten kirjassa väri-ihmiset esitetään monella tapaa parempina kuin arkipäiväisemmät muotoihmiset - tosin se käy onneksi selville, että Mannisen testienkin mukaan osa ihmisistä sijoittuu jonnekin ääripäiden välille, eli moni ei ole puhtaasti väri- tai muotoihminen. Itse testimenetelmä jäi jonkin sortin selostuksesta huolimatta minulle hyvin epäselväksi, mikä vähän harmitti, sillä Manninen jauhaa läpi kirjan siitä, miten hienoksi ja toimivaksi hänen testinsä osoittautui. Teoria siitä, että herkät ihmiset reagoisivat väreihin ja ei-niin-herkät muotoihin, tuntuu jollain tavalla erittäin hämmentävältä ja kaukaa haetulta - onkohan siitä muuten mitään myöhempää tutkimusta? 

Takakansitekstin mukaan "kirjan tarkoitus on auttaa yliherkkiä väri-ihmisiä ymmärtämään paremmin omaa erikoislaatuaan ja vapauttaa heidät arvostamaan omaa olemustaan". Herkkien voimaannuttamiseen kirja varmasti onkin omiaan, ja epäilemättä moni herkkyytensä kanssa tuskaileva on saanut siitä lohtua ja aineksia paremman itseymmärryksen luomiseen. Mannisen tieteellisen tutkimuksen luonne jäi hieman askarruttamaan ja tosiaan julistava sävy vaivasi, mutta kuten tämän postauksen pituudestakin varmaan huomaa, ajatuksia tämä ainakin herätti! 

maanantai 16. toukokuuta 2016

Kirjavinkki: Herkkyys ja sosiaaliset pelot

Kirjajutuilla jatketaan, mutta tästä kirjasta halusin tehdä ihan oman postauksensa, koska samasta aiheesta olen jauhanut jo moneen kertaan ennenkin. Luin siis vastikään psykiatri Juhani Mattilan tietokirjan nimeltä Herkkyys ja sosiaaliset pelot (ilmestynyt 2014), jonka aiheen osaa varmasti jokainen jo nimestä päätellä. 

"Tämä kirja on tarkoitettu avuksi itsetutkiskeluun niille, jotka haluavat ymmärtää syvemmin itseään ja jo lapsesta alkaen kokemaansa herkkyyttä. Tarjoan uutta tietoa sosiaalisten jännitysten ja pelkojen taustatekijöistä: tunteiden ja toiveiden ristiriidoista, jotka suurelta osaltaan ovat piilotajuisia."

Näin alkaa kirjan esipuhe, ja tuossa katkelmassa tulikin mielestäni aika hyvä tiivistelmä koko kirjasta. Siinä siis käsitellään synnynnäistä herkkyyttä, jota erityisherkkyydeksikin nimitetään, mutta tällä kertaa enemmänkin suorastaan psykoanalyyttisesta kuin biologisesta tai nykyään suositummasta tiedonkäsittelyä ja ajattelumalleja painottavasta näkökulmasta. Toki tiedostamattoman mielen korostaminen tulee paljon esille myös erityisherkkyyttä tutkineen Elaine Aronin kirjoissa, mutta tässä Mattilan teoksessa on silti hieman erilainen näkökulma, joka tuntui erittäin virkistävältä.

Kirjassa käsitellään sosiaalisia pelkoja ja erityisesti jännitystä oleellisena osana herkkyyttä. Herkkyydestä olen lukenut paljon, ja tätäkin kirjaa aloittaessani oli vähän sellainen ensituntuma, että tuleekohan vastaan mitään oikeasti uusia näkökulmia. Ja tulihan niitä, nimittäin todella mielenkiintoista analyysia jännityksestä: ennen kaikkea siitä, miten sen taustalla on aina toiveita ja kaipauksia, jotain mikä tekee meistä niin haavoittuvaisia. Jos emme kipeästi kaipaisi toisten hyväksyntää, ihailua ja rakkautta, miksi ikinä jännittäisimme sosiaalisia tilanteita? Usein tuntuu, että jännityksestä puhuttaessa puhutaan vain itse oireesta, pelosta ja ahdistuksesta, menemättä kovinkaan syvälle siihen, millaisia (ehkä täyttymättömiä ja hyvin usein tiedostamattomia) toiveita ikävän tunteen tai pakenemiskäyttäytymisen taustalla on. Lisäksi Mattilan suhtautumistapa jännitykseen on mukavan salliva, niin kuin mielestäni kuuluukin: varsinkin herkille ihmisille jännitys on luonnollinen osa elämää. Masennus voidaan nähdä jännityksen vastakohtana, joka iskee, kun elämässä ei ole enää mitään hyvää, minkä menettämistä voisi jännittää. Jännitys ei aina tunnu miellyttävältä, mutta kuitenkin siihen liittyy aina kaipausta ja toivoa - ja varmasti moni tunnistaakin, miten ihana tunne on, kun jännityksestä huolimatta onnistuu jossain, mitä on todella halunnut!

Kirjassa nostetaan esiin myös häpeä sosiaalisena pelkona, mikä on mielestäni erittäin tärkeä ja valitettavasti usein myös vaiettu teema. Häpeä tuntuu olevan monille hyvin vaikeasti siedettävä tunne, ja vielä vaikeampaa on yleensä siitä puhuminen - on helpompaa jaaritella esimerkiksi itsetunnosta, kuin mennä suoraan asian ytimeen. Mattila esittääkin, että psykologisoiva puhe, kuten juuri jatkuva itsetunnosta jauhaminen, vieraannuttaa ja vie huomion pois ajankohtaisista tunteista, kuten juuri jännityksestä tai häpeästä. Kiinnostava ja erittäin mielekkään tuntuinen ajatus on myös se, että ehkä itseluottamusta tärkeämpää on loppujen lopuksi luottamus muihin ihmisiin: siitähän sosiaalisissa peloissa tuppaa olemaan kyse, ja muutenkin ihminen on lajina väistämättä sosiaalinen olento, jonka koko minuus muotoutuu vuorovaikutuksessa. 

Suurin osa kirjasta on ennen kaikkea pohdiskelua siitä, mitä jännitys on, ja mitä sen taustalla piilee. Viimeisessä luvussa käsitellään hieman myös sitä, mistä sosiaalisiin pelkoihin voi saada apua, mutta tätä näkökulmaa olisi ehkä voinut käsitellä laajemminkin. Erittäin tärkeä pointti oli kuitenkin mielestäni se, että sosiaaliset pelot heikentävät kykyä keskittyä ja olla läsnä, kun ajatukset kohdistuvat itsetarkkailuun. Ja kun keskitymme itseemme emmekä paljasta haavoittuvaisuuttamme muille, emme myöskään ehkä saa heihin todellista yhteyttä - eli juuri sitä, mitä jännityksen kourissa usein kaipaisimme. Mattila tarjoaa yhdeksi ratkaisuksi huomion suuntaamista aisteilla havaittavaan todellisuuteen ja muihin ihmisiin omien sisäisten maailmojen sijasta, ja tämän olen itse todennut erittäin toimivaksi. Jos pyrkii olemaan täysin läsnä vuorovaikutustilanteessa ja keskittämään huomionsa toisen ihmisen kuuntelemiseen, saattaa hetkeksi tai pidemmäksikin aikaa unohtaa täysin itsensä ajattelemisen, jolloin jännitys väistämättä vähenee. Myös omien tarpeiden ja toiveiden tunnistamisen ja sanoittamisen nähdään helpottavan sosiaalisia pelkoja. 

Kokonaisuutena pidin kovasti kirjasta ja suosittelen sitä lämpimästi muillekin herkkyydestä kiinnostuneille tai herkäksi itsensä kokeville :) Hyvien pointtien lisäksi kirjassa on toki hämmentävätkin osuutensa. Mattila esimerkiksi esittää, että sosiaalisten pelkojen taustalla olisi usein autoritaarinen isä. Tätä ja muutamaa muutakin väitettä tukemaan olisin todellakin kaivannut tutkimustietoa. Kirjasta tulee kyllä sellainen tunne, että Mattila varmasti tuntee aihepiirin ja siihen liittyvän tutkimuksen hyvin, mutta valitettavasti kirjasta uupuvat täysin tutkimusesimerkit ja lähde- tai kirjallisuusluettelo, mikä on ainakin minulle pitkä miinus. 

Aivan kirjan lopussa Mattila esittää vielä erään tärkeän ajatuksen: miksi omana itsenä oleminen rinnastetaan usein ennen kaikkea rohkeuteen? "Eikö ihminen ole aidosti oma itsensä silloinkin, kun hän jännittää, pelkää, ujostelee, hämmentyy, tuntee epävarmuutta tai loukkaantuu? Eikö tällainen tunneherkkyys ole tärkein osa omaa itseä?" Niinpä. Tai en tiedä aivan tärkeimmästä, mutta osa omaa itseä se ainakin on - ja sitä paitsi eikö rohkein ole lopulta se, joka toimii peloista ja jännityksestä huolimatta? 

Millaisia ajatuksia teillä herää jännityksestä, sosiaalisista peloista ja herkkyydestä? 

Viime aikoina luettua

Olen viime viikkoina sairastellut sen verran kiitettävästi, että olen kerrankin ehtinyt lukea paljon - kun ei oikein muutakaan jaksa (tai pysty, kun olin useamman päivän mykkä). Tavallaan aika ihanaa, että joskus ehtii ja jopa jaksaakin uppoutua kirjaan useammaksi tunniksi kerrallaan! Tavallisesti keskittymiskykyni ei sellaiseen riitä, ellei kyseessä ole aivan harvinaisen mielenkiintoinen teos. Tällä kertaa oli hyvä tuuri, sillä onnistuin bongaamaan kirjastosta sen kummempia miettimättä muutaman ajatuksia herättävän ja mukaansatempaavan kirjan. 

Emilia Vuorisalmi: Sekaisin LOVEsta 

Tätä rakkaudesta kertovaa pikku tietokirjaa olin aiemmin silmäillyt kirjakaupassa moneen kertaan mutta aina jättänyt ostamatta, koska se vaikutti ensisilmäyksellä aika viihteelliseltä ja köykäiseltä. Onneksi tuli vastaan kirjastossa, sillä ihan mielenkiintoinen opushan tämäkin oli! Vuorisalmi on lääkäri, tv-juontaja ja luennoitsija, joka esittelee kirjassa "rakkaustiedettä", eli rakastumisen, rakastamisen ja parinvalinnan tieteellistä pohjaa. Siis nimenomaan ennen kaikkea biologista ja evolutiivista pohjaa, näkökulma on erittäin luonnontieteellinen, eikä esimerkiksi rakkauden kulttuurisiin merkityksiin juuri paneuduta. Rakkauden biologiset taustat kirjassa kuitenkin esitellään mukavan helppotajuisesti ja selkeästi, ja muutenkin kirja on asiapitoisuudesta huolimatta helppolukuinen ja viihdyttävä. 

Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa 

Tämä niin ikään viihdyttävä ja mukaansatempaava kirja kertoo Astikaisen (kauppatieteilijä koulutukseltaan, aika yllättävää) neljän vuoden kokeilusta elää ilman rahaa. Niin hämmentävää, että kyllähän tällainen väkisinkin herättää uteliaisuutta! Kirjassa Astikainen kertoo elämästään rahattomana maailmanmatkaajana ja tarjoilee lukijalle sekä tavalliseen arkeen soveltuvia säästövinkkejä että ohjeita niille, jotka haaveilevat "hyppäävänsä pois oravanpyörästä" (niin paljon kuin kyseistä ilmaisua inhoankin!) kokonaan. Kirja oli todella hämmentävä ja herätti hyvinkin paljon ajatuksia. Säästäväinen ja ei-niin-kulutuskeskeinen elämäntapa on totta kai erittäin jees, mutta itse olen ilmeisesti sielultani niin perinteikäs kapitalisti, että minun on vaikea olla näkemättä vuosien päämäärätöntä hortoilua muuna kuin haahuiluna, joka ei tuota tähän maailmaan mitään uutta. Vierastan koko ajan enemmän lähinnä oman navan ympärillä pyörivää puhetta itsensä toteuttamisesta ja kehittämisestä, ja vaikka tämä kirja ei onneksi sitä sataprosenttisesti edustakaan, siinä oli jotain hieman ärsyttävää ja hippusen naiivia mielestäni. Mieluummin taidan edelleen luottaa tutkimukseen pohjautuvaan länsimaiseen lääketieteeseen ja vaikka vähän maksaakin siitä kuin keskittyä sairastuttuani "lähettämään avunpyyntöjä universumille ja luottamaan vetovoiman lakiin". Huonoksi kirjaksi ei voi moittia, kun lukukokemus herätti näin paljon ajatuksia, sekä innostuneita että kriittisiä.

Alister McGrath: Tieteen ja uskonnon dialogi

Ja tässähän päästään tietysti yhden lemppariaiheeni äärelle, eli uskon ja tieteen kysymyksiä pohdiskelemaan. McGrath on arvostettu teologi ja kirjailija, joka tässä kirjassa johdattaa lukijan kattavasti uskonnollisen ja tieteellisen maailmankuvan dialogiin. Kirjassa pohditaan siis tieteen ja uskonnon välistä suhdetta: Ovatko ne väistämättä sotatilassa keskenään? Mikä on eri aikoina ollut tieteen asema eri uskonnoissa ja teologiassa? Mitä tiede ja uskonto oikeastaan pohjimmiltaan ovat, ja mitä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia niiden välillä on? Todella kiehtovia kysymyksiä, ja kirjassa niitä käsitellään ilahduttavan monipuolisesti niin historiallisesta, filosofisesta, luonnontieteellistä kuin teologisestakin perspektiivistä. Tämä on sellainen kirja, jota voisin suositella luettavaksi sekä kiihkeille ateisteille että tiukkapipoisille uskovaisille: molemmille nimittäin voisi olla hyväksi vähän mietiskellä sitä, onko uskontoa ja tiedettä loppujen lopuksi asetettava vastakkain niin voimakkaasti kuin usein tehdään. 

Mitä kiintoisaa te olette viime aikoina lukeneet?