torstai 14. huhtikuuta 2016

Havaintoja arjesta

Pitkästä aikaa iski perinteinen kevätflunssa, tällä kertaa sen verran tymäkkää sorttia, että jouduin jäämään töistä kotiin lepäilemään pariksi päiväksi. Tuntuu ihmeelliseltä ja vähän syylliseltä möllöttää kämpillä katsomassa Sinkkuelämää, kirjoittamassa päiväkirjaa ja syömässä karkkia. Olen hirveän huono sairastamaan ja yleensä vääntäydyn kouluun tai töihin melkeinpä pää kainalossa, ja tästä tavasta olen päättänyt päästä irti: eivätköhän ne pöpötkin kaikkoa nopeammin, kun malttaa kerrankin vain olla, ja sitä paitsi ei ole kovin huomaavaista lähteä räkimään ja aivastelemaan ihmisten ilmoille toisia tartuttamaan... 

Pikkukaupungissa ja ankeassa väliaikaisasunnossa asuminen vaikuttaa olevan mitä oivallisin ratkaisu, jos haluaa oppia arvostamaan tavallista arkeaan ja kotiaan huomattavasti aiempaa enemmän. Viikonloppuisin Tampereen kotona ollessani iloitsen jatkuvasti mm. seuraavista: pesu- ja tiskikone, parkettilattia (tavoitteeni elämässä on, etten tämän kevään jälkeen enää joutuisi asumaan asuntoon, jossa on muovimattolattiat, hyi olkoon), sohva, tilava keittiö ja pakastin, jonne oikeasti mahtuu tekemään ruokaa varastoon - ja ennen kaikkea toimiva äänieristys, jonka puute kiristää ainakin tällaisen herkkiksen hermoja todella paljon. Kaikkia näitä asioita pidin itsestäänselvyyksinä vielä syksyllä. En pidä enää. 



Koska pienessä kaupungissa on luonnollisesti vähemmän kulttuuritarjontaa ja iltaisin auki olevia kahviloita joissa vetelehtiä, olen käynyt ahkerasti kävelylenkeillä ja oppinut nauttimaan luonnosta sekä vuodenaikojen ja säiden vaihtelusta entistä enemmän. Olen valokuvannut paljon, lähes päivittäin, ja suorastaan ihmetellyt sitä, miten innokkaaksi ulkoilijaksi olen viime vuosina muuttunut. Enpä olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että minusta tulee ihminen, joka melkein kyynelehtii lenkillä joutuessaan keskelle maisemaa, joka on niin kaunis, ettei sitä melkein kestä. 

Pikkukaupungissa kukaan ei vaikuta kävelevän paikasta toiseen. Talvella lunta ei juuri aurattu jalkakäytäviltä, niiden hiekottamisesta puhumattakaan. Nyt kevään tullen kävelylolosuhteet sentään ovat hieman kohentuneet, mikä ilostuttaa kovasti autotonta ja pyörätöntä erityisesti kaupungissa, jossa julkinen liikenne on lähes olematonta. En ole vieläkään lakannut ihmettelemästä ihmisiä, joilla olisi kilometrin tai parin työmatka mutta jotka säännönmukaisesti kulkevat sen autolla. Joku harva sentään pyöräilee, mutta kypärää ei käytä juuri kukaan. 



Töiden hakeminen ja valmistuminen ahdistavat koko ajan enemmän, kun harjoittelu alkaa jo uhkaavasti lähentyä loppuaan. Olen ensimmäistä kertaa vuosiin siinä tilanteessa, ettei minulla ole mitään hajua siitä, mitä teen muutaman kuukauden kuluttua. Siinä on jotain hyvin kutkuttavaa mutta toisaalta en ole ihan se paras tyyppi pärjäämään epävarmuuden kanssa ahdistumatta. En kehtaa edes valehdella olevani ihminen, joka luottaa siihen, että "elämä kantaa" ja "asiat järjestyvät aina jotenkin" - tietysti ne usein järjestyvätkin tavalla tai toisella, mutta toisaalta joskus voi käydä köpelöstikin, vaikka oma asenne olisi kuinka myönteinen. Sisälläni taitaa kuitenkin edelleen asua pieni peruspessimisti. Jonkin sortin suunnitelmia ja haaveita tässä toki on kehiteltykin, mutta niistä ehkä enemmän sitten, kun asiat alkavat selkiytyä.

Mitä teidän kevääseenne kuuluu? 


2 kommenttia:

  1. Reipas kevät täällä menossa! On monenmoista menoa ja sattuupa kevääseen mun kesälomapätkätkin!

    VastaaPoista