lauantai 5. maaliskuuta 2016

Liian fiksu peruskouluun?

Törmäsin eilen Ylioppilaslehden asialliseen ja ajatuksia herättävään juttuun, joka käsitteli niitä lapsia ja nuoria, joille tavallinen suomalainen peruskoulu tuntuu liian helpolta. Omakohtaisten kokemusten myötä olen itsekin pohtinut aihetta paljon ja ihmetellyt sitä, miten vaietusta teemasta on kyse: ylipäätään sen tuominen esiin, että jotkut ovat lahjakkaampia kuin toiset, tuntuu olevan tasa-arvoa ja yhtäläisiä mahdollisuuksia ihannoivassa Suomessa jonkin sortin tabu. Oppimis- ja koulunkäyntivaikeuksista kyllä puhutaan suorastaan kiitettävän paljon, ja niihin on saatavilla tukea. Usein kuitenkin unohtuu, että joillekin koulunkäynti voi tuntua nihkeältä siksi, että se ei tarjoa tarpeeksi haasteita. Lahjakkuutta voidaan määritellä monilla eri tavoin, ja käsitteen merkityksen pohdintaan en ajatellut tällä kertaa lähteä (se olisi kokonaan oma postausaiheensa). Mainittakoon siis vain, että tässä yhteydessä lahjakkuudesta puhuessani viittaan niihin lapsiin, jotka ovat jossakin selkeästi ikäryhmänsä keskitason yläpuolella, ja se luonnollisesti heijastuu yleensä jollain tavalla koulumenestykseen ja/tai koulussa viihtymiseen. Ja ei, se ei tietenkään tarkoita sitä, että nämä lapset olisivat toisia arvokkaampia tai parempia. Hieman erilaisia vain. 

Omat muistikuvani varhaislapsuudesta ovat valitettavan hataria, mutta minulle on kerrottu, että odotin koulun alkua varsin innostuneena. Olin oppinut omia aikojani lukemaan viimeistään noin viisivuotiaana (silloin vanhempani siis hoksasivat, että osaan lukea), ja ruinasin äitiäni tekemään minulle myös kasoittain erilaisia laskutehtäviä, joita innolla ratkaisin. Jossain vaiheessa minulla oli kausi, jolloin olin hyvin kiinnostunut kartoista ja muutenkin maantiedosta, ja osasin sijoittaa lähes kaikki maailman maat kartalle, nimetä niiden pääkaupungit ja tunnistaa niiden liput. Tarinoita kirjoitin ja piirsin kasoittain. Esikoulu oli karvas pettymys, sillä hämärästi muistan jo siellä olleeni turhautunut siihen, että jouduin istumaan mukana opetustuokioissa, joissa en oppinut mitään uutta. Uteliaana suuntasin siis katseeni tulevaan ja toivoin, että koulussa pääsisin oppimaan paljon kaikkea uutta ja jännittävää. En koskaan ajatellut enkä vieläkään ajattele olleeni mitenkään erityinen tai erilainen lapsi: tunnen paljon ihmisiä, joilla on ihan samansuuntaisia kokemuksia, ja lapsillehan uteliaisuus ja tiedonjano on varsin luontaista.

Viihdyin kyllä alusta asti koulussa, mutta liian helpolta ja siksi hieman tylsältä se tuntui pääpiirteissään koko peruskouluajan. Oppitunneista muistan hyvin vähän, mutta alaluokilta on jäänyt mieleen ennen kaikkea se, miten äärimmäisen turhauttavaa oli valmiiksi lukutaitoisena lukea  tunnista toiseen kökköä aapista, joka oli kirjoitettu tavuittain ja pölkkykirjaimilla! Matikantunneilla sain jatkuvasti ruinata opettajalta lisätehtäviä, joita joskus löytyi riittävästi, joskus ei. Reaali- ja taideaineiden tunneista pidin, siellä sentään oppi uusiakin asioita, vaikka etenemistahti oli usein tuskastuttavan hidas. Omalla kohdallani turhautuminen ei koskaan kanavoitunut häiriköimiseen, olinhan melko ujo lapsi, sen sijaan taisin lähinnä piirtämistä ja lukemista harrastin koulussa aika ahkerasti aina silloin, kun tehtävät oli tehty. Enkä toki ollut koskaan ainoa: muistan luokallani aina olleen muutamia muitakin tyyppejä, jotka enemmän tai vähemmän turhautuivat haasteiden puutteeseen.

Helppouden tunne pysyi mukana matkassa läpi koulu- ja opiskeluajan - itse asiassa aina näihin päiviin asti. Lukioon menin innolla odottaen, että siellä pääsisi vihdoin kunnolla kiinnostavien asioiden äärelle, ja onneksi odotukset täyttyivätkin: vasta lukiossa kohtasin opinnoissa myös haasteita ja pitkän matikan osalta jopa pienoisia vaikeuksia (äitimuori pääsi vuosien tauon jälkeen tekemään kanssani laskutehtäviä), jotka hetkittäin turhauttivat, mutta silti lukiossa opiskelu alkoi tuntua huomattavasti mielekkäämmältä kuin peruskoulussa. Peruskoulussakin kyllä tein läksyt ja kertasin kokeisiin jonkin verran, mutta juuri minkäänlaisia ponnisteluja en muista opiskelun siellä vaatineen. Lukiokin sujui leppoisasti, vaikka kävin paljon ylimääräisiä kursseja ja kirjoitin yo-kokeissa hyvin arvosanoin kahdeksan ainetta. Lukiossa peloteltiin, että yliopistossa on sitten raskasta ja vaikeaa, mutta sellaisia kokemuksia minulla on ollut ainoastaan tilastotieteen kursseilla ja opinnäytetöiden tilastoanalyyseja väsätessä (matikka ei ole ipanaiän laskuinnon jälkeen ollut koskaan lempiaineitani). Ei ole helppoa sanoa (siis kuulostamatta ylimieliseltä ja tärkeilevältä), että yliopisto-opinnoissakin olisin kaivannut enemmän haasteita ja huomattavasti vähemmän kertausta. Usein on ollut vähän sellainen fiilis, että ei ilmeisesti kannattaisi lukea minkäänlaista tietokirjallisuutta vapaa-ajalla, koska se tuppaa johtamaan siihen, että luennoilla kohtaa monesti tuttujen juttujen kertausta. Onneksi sentään gradua tehdessä ja ammattikäytäntöjen kursseilla on päässyt oppimaan kunnolla jotain uutta ja ennen kaikkea soveltamaan käytännössä aiemmin opittua.

Tiedän, että monet kadehtivat ihmisiä, joille opiskelu on aina ollut helppoa, usein suorastaan vaivatonta. Usein kuitenkin aikuisilta unohtuu se, että lahjakkuudesta tai keskivertoa paremmasta osaamisesta ei ole aina pelkästään hyötyä. Osalla haasteiden vähäisyyteen turhautuminen purkautuu häiriökäyttäytymisenä tai ylimielisyytenä, osa joutuu kiusatuksi ”poikkeavuutensa” takia, osa alisuorituu tahallaan tai tiedostamattaan, koska ei halua erottua joukosta… Kävi miten kävi, hyvät oppilaat eivät koulussa useinkaan pääse ottamaan kaikkea irti omasta potentiaalistaan. Tiedetään, koulun resurssit eivät ole rajattomat, ja ymmärrän hyvin senkin, että heikompien oppilaiden tukemista pidetään tärkeämpänä kuin jo valmiiksi hyvin pärjäävien tsemppaamista yhä parempiin suorituksiin. Tuntuu kuitenkin surulliselta, että hyvät oppilaat eivät välttämättä koskaan saa omalle tasolleen ihanteellista opetusta. Jep, eipä kaikki yhteiskunnassa tai elämässä muutenkaan ole ihanteellista, mutta siitä huolimatta asiaan on mielestäni hyvä kiinnittää huomiota - tai ainakin tunnustaa se, että valitettavasti myös lahjakkuus voi aiheuttaa ihmiselle ja tätä ympäröivälle yhteisölle haasteita.   

Minulla ei ole tarjottavana täydellistä tai edes erittäin hyvää ratkaisua siihen, millaista lisätukea hyvin koulussa pärjääville tulisi tarjota. Siitä olen kuitenkin suruissani, että lahjakkuus ja joukosta erottuminen nivoutuu usein yhteen ulkopuolisuuden tunteen, jopa syrjityksi tai kiusatuksi tulemisen kanssa. Itse en onneksi koskaan joutunut vakavan kiusaamisen kohteeksi, mutta toki läpi peruskoulun sai kuulla jos jonkinlaista nälvimistä hyvän koulumenestyksen ja ”nipottamisen” ansiosta - ja edelleen elän siinä käsityksessä, että sellainen on kaikkea muuta kuin harvinaista. Paljon puhutaan siitä, ettei heikompia saisi sorsia, eikä ketään tulisi mollata vaikkapa oppimisvaikeuksien takia, mutta myös se toinen ääripää olisi syytä muistaa ottaa huomioon. Oma kokemukseni on, että hyvät ja vieläpä hyvin käyttäytyvät oppilaat jäävät koulussa valitettavan vähälle huomiolle: ilmeisesti heidän oletetaan automaattisesti pärjäävän. En osaa sanoa, mitä asialle tarkalleen ottaen tulisi tehdä. Joka tapauksessa haasteiden ja ongelmien tunnistamisesta ja tunnustamisesta olisi hyvä aloittaa. 

Tulipa taas mammuttimainen postaus, selvästi sanottavaa ainakin riittää :D Olisi mukava kuulla, millaisia koulukokemuksia teillä on? 


P.S. Tuntuupa muuten koomiselta, että tätä juttua kirjoittaessani olen koko ajan miettinyt, kuulostanko ylimieliseltä kertoessani omista koulukokemuksistani. Eikö jo tämä kuvasta aika hyvin kulttuurimme asenteita - että on vaikeaa edes sanoa ääneen olevansa jossain asiassa keskivertoa parempi? (Enkä edes väitä olevani minkään sortin nero tai erityislahjakas!) Ei ihme, että omien vahvuuksien tunnistaminen tai niiden tuominen esiin on monille niin kovin vaikeaa… 

8 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen postaus taas kerran! :) Kyllä sen voin reilusti sanoa, että olet tavallista lahjakkaampi. Etkä sinä mielestäni kuulosta mitenkään ylimieliseltä, koska tekstissäsi toit asian moneen kertaan esille. Tosin en ihmettelisi, jos joku ilkeä ihminen kirjoittaisi postaukseesi "mitähän tuokin luulee ittestänsä?", koska Suomessa on edelleenkin niin inhottava kulttuuri, jossa pitäisi itseään vähätellä ja olla vaatimaton. Ja sitten se kateus. Ollaan niin kateellisia, jos toinen menestyy. Miksei voi vaan reilusti olla iloinen toisen puolesta? Eihän se minulta ole pois. ;)

    Niin, lahjakkaille oppilaillehan voisi kans tehdä erityisryhmän, joka olisi haastavampi opetussuunnitelma? :)

    Oma kokemukseni taasen on, että minä en ole ollut huippulahjakas missään, vaan olen se keskiverto. Hyvä tosi monessa asiassa. Ja kyllä minusta tuntuu, että olen väliinputoaja vähän joka saralla, koska en voi sanoa olevani se paras, mutta en huonoinkaan.

    Tähän yhteyteen sopisi netissä näkemäni piirros, jossa oli eri eläimiä rivissänsä (lintu, apina, pingviini, norsu, kala, hylje, koira) ja jossa pöydän takana oleva ihminen sanoo: "For a fair selection everybody has to take the same exam: please, clib that tree". Ja samassa piirroksessa oli teksti "Jokainen on nero. Mutta jos tuomitset kalan hänen puuhun kiipeämisensä perusteella, viettää hän loppuikänsä ajatellen olevansa idiootti." -Albert Einstein Joo, en tiiä, onko oikeasti Albertti noin sanonu, mutta todella ajatuksia herättävä piirros!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! :) Totta, meikäläinen kulttuuri on välillä vähän turhankin vaatimatonta ja kateellista, ja myönnän kyllä itsekin usein kadehtivani toisten taitoja ja ties mitä :D Mutta tottahan se on, että ei yhden ihmisen lahjakkuus/osaaminen ole muilta pois :)

      Jep, varmasti voisi jonkinlaisia erityisryhmiä olla, mutta aina löytyy joku, jonka mielestä sellaiset ovat epätasa-arvoisia, kun sitten kaikilla ei ole samat lähtökohdat esim. jatko-opintoihin hakiessa (tosin siinä unohtuu se, että valitettavasti kaikkien lähtökohdat eivät alun perinkään ole samat, kyllähän se on ihan fakta, että älykkyydessä on eroja, niinkuin missä tahansa muussakin ominaisuudessa).

      Onneksi keskivertoudessakaan ei ole mitään vikaa - itse asiassa uskoisin, että keskivertolahjakkaat ihmiset pärjäävät usein ihan mukavasti elämässä :) Ja mä olen myös nähnyt jonkun tuon tyyppisen kuvan ja kuullut tuon Einsteiniin yhdistetyn lauseen, ja se on kyllä tosi osuva :)

      Poista
  2. Itse olen ollut onnekas koulutiellä. Tykkäsin koulusta ja sain koulutiellä tiedonhalua tukevia opettajia. Niinpä sain ala-asteen matikan tunneilla ekstra tehtäväkirjoja (80-luvun lapselle vanhat varastosta kaivetut joukko-opin matikan kirjat oli aika eksoottisia ja yllättävän haastavia), yläaste meni olla öllötellessä (ja hämmentävästi silloin aloin tajuta että opettajat eivät ole aina oikeassa eivätkö tiedä kaikkea). Lukioon mennessä kävi isoin tuuri. Isossa lukiossa päättivät kasata yhteen luokkaan kaikki pitkän matikat + pitkän fysikan + ekstrakielen valinneet (tämä oli luokallisen lukion aikaa). Me oltiin se luokka, jolta odotettiin isoa kasaa laudatureja ja haaveet tulevaisuudesta oli lääkistä, lakia ja teknillistä puolta. Se hyvä puoli oli, että meitä oikeasti opetettiin, käytiin haastavampia sisältöjä ja meiltä vaadittiin enemmän kuin muilta (ehkäpä luokka siksi kollektiivisesti menestyi kirjoituksissakin hyvin). Silti, ei lukiossakaan ollut erityisen haastavaa (mutta kivaa silti, ei niin tylsää). Yliopistossa nro 1 asiat olivat aika helppoja, jatkoin tuttuun tyyliin, parhaassa 10%:ssa. Sitten päätin haastaa itseni ja hain toiseen yliopistoon, sinne minne luonnontieteissä oli vaikeinta päästä. Pääsin ja ohoh, tulikin aika isona shokkina, että en ollut parhaimmistoa kaikessa (joissakin kursseissa kyllä) ja opiskella piti. Tällä hetkellä on sitten tohtorin tutkintokin ollut suoritettuna ja vuosikausia sitten ja kun katsoo taaksepäin opiskeluita ja koulumaailmaa, niin kyllä se lukion byrokratiassa tehty päätös luokkien jakamisesta (johon siis meillä opiskelijoilla ei ollut mitään valtaa) on paras sattuma mitä mun opiskeluihin on vaikuttanut. Toinen tärkeä juttu oli haastaa itsensä korkeakouluopinnoissa (ja oppia että kaikessa ei voi pärjätä ja että se ei ole niin vakavaa). Kolmantena sitten ajattelen kauniita ajatuksia niillä ala-asteen opettajilleni, jotka antoivat mun hipsiä matikan tukiopetukseen tekemään minusta niin mahtavia tehtäviä (en siis ollut tukiopetuksen tarpeessa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, kuulostaapa hyvältä tuo teidän lukion systeemi, ihan kateeksi käy! Itselle tosin juuri pitkä matikka oli vähän vaikeampi pala, mutta esim. kielet ja reaaliaineet tuntuivat lukiossakin vähän turhan helpoilta. Mua on monessa vaiheessa peloteltu sitä, että joka oppilaitoksessa ei voi olla parhaiden joukossa, mutta suoraan sanottuna en ole vielä siihen tilanteeseen päätynyt, vaan oon aina ollut varmaan siellä parhaassa 10%:ssa myös :D Mutta voin kuvitella, että monille voi olla suorastaan shokki huomata, että yhtäkkiä joutuukin tekemään jotain oppimisen eteen, jos aiemmin on päässyt kovin helpolla. Itse koen, että osaamiseni johtuu osittain siitä, että oon omaksunut aika tehokkaat opiskelutaidot, joiden ansiosta esim. yliopistossa tentteihin lukeminen on tuntunut helpolta ja vienyt melko vähän aikaa, ei se kaikki mistään lahjakkuudesta ikinä johdu :D Ja yleensä alansa huiput ovat aina joutuneet tekemään myös töitä, ei pelkällä lahjakkuudella useinkaan kovin pitkälle pötkitä. Minullakin olisi tavoitteena tehdä tohtorin tutkinto jossain vaiheessa, tutkimuksen tekeminen kiinnostaa ihan jo siitäkin syystä, että se tarjoaisi mukavasti älyllisiä haasteita (toki psykologin työ muutenkin) :)

      Poista
  3. Samojen haasteiden äärellä sitä on oltu, tai siis haastettomuuden. Koulu ei tarjonnut niitä haasteita, mitä odotin, turhautti. Onneksi nämä kaksi gradua tarjoavat haasteita senkin edestä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että lopulta löytyy riittävästi haasteita sullakin! :)

      Poista
  4. Itse olen tällä hetkellä lukiolainen ja tunnistan vieläkin itsessäni tahallaan "väärin" vastaamisen merkkejä. Pienestä pitäen on kelvannut puolivillaset vastaukset ja vaikka tiesin asioita enemmänkin jätin ne mainitsematta saaden kuitenkin kohtuu hyvät pisteet (keskiarvo ala- että yläasteella 8.5), mutta nyt lukiossa pitäis mainita kaikki asiahaarat enkä osaa vastata vaikka tiedän täysin mistä puhutaan. Vastaus hetkellä tuppaan ajatella "ei mun tarvi tuota mainita" ja peruskoulussa siihenkin on opittu. Muistan vieläkin hetkiä jolloin opettaja sanoi että minulla oli turhan pitkiä vastauksia, ei tarvi olla niin yksityiskohtaista, ja tämä natiainen ymmärsi opettajan suusta vain "vastasit väärin". Pienestä pitäen olen tuntenut etten pysty näyttää täyttä potentiaaliani olosuhteitteni vuoksi, ja vaikka pystyisinkin, ei minua huomata. Siksi olen pitänyt lahjakkuuttani piilossa, yksinomaan itseni huviksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai nyt sentään tarvitse ihan kaikkia asianhaaroja mainita? :O Meillä oli lukiossa sikäli harmillinen historian ope, että hän kielsi jyrkästi kirjoittamasta yli neljän sivun mittaisia esseitä, joten en päässyt ikinä kirjoittamaan kaikkea, millä olisin halunnut päteä :D Onhan sekin tärkeä taito osata erottaa olennaiset asiat vähemmän olennaisista. Mutta onpa kurjaa kuulla, että et ole päässyt näyttämään täyttä potentiaaliasi, toivottavasti senkin aika vielä koittaa! :)

      Poista