perjantai 18. maaliskuuta 2016

Kävelemisen ihanuudesta

En ole aina ollut yhtä innokas liikkuja kuin viime vuosina, mutta käveleminen on ollut minun juttuni niin kauan kuin muistan. Kaupunkilaisena olen aina kävellyt kouluun, ihan sieltä ekaluokalta nykypäiviin asti, ja suurin osa muistakin matkoista taittuu kävellen - olen kai aika onnekas, kun olen tosiaan aina myös asunut järkevän kävelymatkan päässä paikoista, joissa säännöllisesti käyn. Aamulla kouluun kävellessä heräsi mukavasti, ja vastaavasti sieltä pois tallustaessa pääsi jo matkan aikana irrottautumaan kouluasioista ja kääntämään ajatukset vapaalle. Hyötyliikunnan lisäksi olen käynyt pienestä pitäen myös kävelylenkeillä: muistan, että ala-asteikäisenä pitkät kävelylenkit tätini kanssa viikonloppuisin olivat yksi viikon kohokohdista. Kävelyn lomassa tuli seurailtua vuodenaikojen kiertokulkua ja muita luonnonilmiöitä laidasta laitaan, käytyä läpi viikon kuulumiset ja myös istuskeltua kahviloissa ja puistonpenkeillä levähtämässä. Teini-ikäisestä lähtien olen haahuillut ympäri kaupunkia paitsi seurassa, myös itsekseni, ja se on osoittautunut todella toimivaksi tavaksi rentoutua, virkistyä ja tuulettaa omia ajatuksia. Kävely on auttanut stressiin, ahdistukseen, väsymykseen, alakuloisuuteen, tylsistymiseen ja yksinäisyyteen, näin muutamia mainitakseni. Ja kaikeksi onneksi siinä samalla saa myös jäseniin vähän liikettä.



En ole kuitenkaan koskaan mieltänyt kävelyä varsinaisesti liikunnaksi. On se toki sitäkin, mutta omalla kohdallani voisin kutsua sitä enemmänkin meditaatioksi. Käveleminen on loistava tapa havainnoida ympäristöä ja ihmetellä sen kauneutta, mutta myös olla osallisena maailmassa. Minulle käveleminen on ennen kaikkea tietoisen läsnäolon harjoitus - oli jo paljon ennen kuin tutustuin koko tietoisen läsnäolon käsitteeseen. Olen niin mieleltäni kuin keholtani melko levoton tyyppi, ja minulle hetkeen kiinnittyminen tuntuu liikkeessä paljon luontevammalta kuin paikoillaan töljöttäessä. Ihminen on kliseisesti sanottuna luotu liikkumaan, ja tuntuu todella hämmentävältä, että nykyään jopa kävelyä pidetään helposti ”treeninä”, muusta elämästä erillisenä liikuntasuorituksena. Valitettavasti se usein onkin sitä, ovathan useimpien elämäntapa, työ ja vapaa-aika muuten melko passiivisia. Itse kuitenkin näen kävelemisen ja muun yksinkertaisen itsensä liikuttamisen niin itsestäänselvänä osana arkipäivää, etten millään osaa ajatella sitä treenaamisena samalla tavalla kuin esimerkiksi salilla tai jumpassa käymistä. Vuosikausien tottumuksen tulosta varmasti, mutta minun ei koskaan tarvitse muistuttaa itseäni kävelemään, sillä teen sitä joka tapauksessa joka päivä (jep, siinä auttaa mukavasti myös se, että en omista autoa ja asun lähellä keskustaa kävelyetäisyydellä hyvin monista paikoista). Jos en kävele tai muuten ulkoile (pyöräily ja juoksu ovat ihania lajeja nekin, ainakin kesäaikaan) päivittäin, tunnen oloni kankeaksi, väsähtäneeksi, ahdistuneeksi ja hermostuneella tavalla levottomaksi. On ollut aika havahduttavaa huomata, että kokonaisvaltaiseen nuutuneisuuteen auttaa niinkin yksinkertainen keino kuin jalan pistäminen toisen eteen ja siinä samalla huomion kiinnittäminen vaihtuviin maisemiin ja ympäristön yksityiskohtiin. 



Monille taitaa olla tuttua, että monesti liikkuessa myös ajatukset saavat vähän lisää virtaa, ja parhaat ideat saattavatkin pulpahtaa mieleen juuri lenkkipolulla tai vaikka työmatkalla. Itse allekirjoitan tämän täysin: hyvin usein epämääräiset ja sotkuiset ajatuskulut ovat selkiytyneet mielessä juuri kävelylenkillä. Juokseminenkin voi parhaimmillaan tuottaa samanlaisia vaikutuksia, mutta itse koen, että sitä ei tapahdu ennen kuin kunto on sen verran hyvä, että juokseminen tuntuu melko helpolta (ja oma kuntoni on tällä hetkellä valitettavasti kaukana siitä). Kävelemisessä on moneen muuhun liikuntalajiin verrattuna se loistava puoli, että se sopii myös useimmille rapakuntoisille. Näin kevään korvilla innostun aina kävelemisestä tavallisestakin enemmän, kun luonto vähitellen herää talviuniltaan ja tarjoaa paljon havainnoitavaa (eikä ole enää sellaisia häiritseviä tekijöitä kuin liukkaus tai sohjo). Erityisesti luonnossa liikkumisella on todettu tutkimuksissakin olevan rutkasti positiivisia vaikutuksia niin fyysiseen kuin psyykkiseen hyvinvointiin: viitteitä on esimerkiksi siitä, että se parantaa keskittymiskykyä, alentaa verenpainetta, vähentää uniongelmia, stressiä ja masentuneisuutta ja lisää energistä elinvoimaisuuden tunnetta. Tein muuten graduni juuri tästä aihepiiristä (luontoympäristön hyvinvointivaikutuksista siis) ja voin kertoa, että siihen liittyviä artikkeleita läpi kahlatessa sai mukavasti lisää intoa myös omaan luonnossa liikkumiseen :) 

2 kommenttia:

  1. Nanna, olen samaa mieltä, kävely tekee hyvää, kuten kirjoitit! Oletko muuten kokeillut "tyytyväisyyskävelyä"? Se on raikkaassa ulkoilmassa kävelyä, jonka aikana ajatellaan vain mukavia asioita. Asioita, jotka ovat hyvin, tuottavat iloa, onnellisuutta, kiitollisuutta, tyytyväisyyttä ja hyvää mieltä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä ole juuri tuollaista kokeillut, mutta kuulostaa erittäin hyvältä idealta! :)

      Poista