tiistai 29. maaliskuuta 2016

Introvertit - työpaikan hiljainen vallankumous

Lukaisin vastikään ruotsalaisen Linus Jonkmanin kirjan Introvertit - työpaikan hiljainen vallankumous (julkaistu 2013), jota olin ehtinytkin selailla kirjakaupassa jo useampaan kertaan. Taisin hieman vieroksua kirjaa nimen perusteella, sillä luulin sen käsittelevän pelkästään introverttien asemaa työelämässä, ja vieläpä introverttiuden ihanuutta korostavasta näkökulmasta. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä kirja oli hauskaa ja viihdyttävää luettavaa ja tarjosi paljon ajatuksenaihetta tutusta teemasta. Paljon kirjassa tietysti oli entuudestaan tuttuakin tietoa, olenhan lueskellut persoonallisuuteen liittyvistä aiheista melko paljon, mutta tieto oli koottu mukavan selkeään pakettiin, jota luki mielellään ihan huvikseen, vaikka suuria uusia oivalluksia ei varsinaisesti tullutkaan. 

Kirjassa käsitellään introversion eri ulottuvuuksia mukavan laaja-alaisesti ottaen huomioon paitsi sosiaalisen kontekstin, myös introverttien tavan käsitellä tietoa, opiskella ja työskennellä. Luonnollisesti liikkeelle lähdetään introversion määritelmästä ja sen vertailusta jatkumon toiseen ääripäähän, ekstroversioon. Kaikeksi onneksi Jonkman muistaa mainita yhden seikan, joka itseäni aina introversiokeskustelussa vaivaa: kaikesta tutkimuksesta huolimatta asiantuntijatkaan eivät ole päässeet yksimielisyyteen introversion määritelmästä. Valtaosa on kuitenkin yhtä mieltä siitä, että introversioon liittyy keskeisesti kolme piirrettä: itsenäisyys, keskittyminen ja pohdiskelu. Itsenäisyydellä tarkoitetaan ennen kaikkea sitä, että introverteilla on vähäisempi sosiaalisen kanssakäymisen tarve kuin ekstroverteilla ja usein myös vähäisempi tarve mukautua ryhmäpaineeseen. Tämän ydinpiirteen lisäksi ajatellaan, että introvertit pystyvät keskittymään yhteen tehtävään pitkään väsähtämättä välillä ja ajattelevat syvällisesti ja perusteellisesti. 



Jonkman kirjoittaa paljon siitä, miten monet meistä ovat oppineet toimimaan ekstrovertilla tavalla, vaikka olisimme pohjimmiltamme introvertteja. Toisaalta aiempina vuosikymmeninä tilanne on ollut  jossain määrin päinvastainen, kun esimerkiksi ihannetyöntekijänä on pidetty hiljaista ja tunnollista puurtajaa sanavalmiin verkostoitujan sijaan. Kirjassa vinkataankin, että oman todellisen persoonallisuustyypin löytämiseksi kannattaa pohtia, mitä tekee silloin kun ei ole pakko tehdä mitään. Introvertti saattaa esimerkiksi käyttäytyä töissä ekstrovertilla tavalla ihan menestyksekkäästi mutta vapaalla nauttia kaikista eniten yksinäisistä kävelyretkistä tai hyvään kirjaan uppoutumisesta. Ekstrovertti taas saattaa joskus joutua hillitsemään sosiaalisuuttaan keskittyäkseen vaikkapa paperitöihin (työkavereiden kanssa lörpöttelyn sijaan) mutta illalla rentoutuu ja virkistyy parhaiten tapaamalla ystäviä. Eri tilanteisiin sopivien roolien omaksumisessa ei ole sinänsä mitään väärää, mutta silti tässäkin kirjassa kannustetaan myös introvertteja olemaan omia itsejään ja ottamaan ominaisuutensa hyvistä puolista kaiken irti. Näin itsekin ajattelen, sillä vaikka itseään voi ja on suotavaakin kehittää, omaa persoonallisuuttaan ei voi kääntää päälaelleen, joten sen kanssa ei auta muu kuin tulla ainakin joten kuten toimeen. 

Pidin kirjassa siitä, miten siinä korostetaan moneen otteeseen, että monet ihmiset eivät ole puhtaasti joko introvertteja tai ekstrovertteja, vaan on myös ambivertteja eli ihmisiä, jotka ovat jotain siltä väliltä. Itse olen aina hieman vieroksunut jyrkkää introvertti-ekstrovertti-jaottelua ihan henkilökohtaisistakin syistä, sillä en ole osannut koskaan sijoittaa itseäni yksiselitteisesti kumpaankaan kategoriaan. Jonkmanin kirjasta löytyvän testinkin mukaan olen selkeästi ambivertti, jolla on sekä introvertteja että ekstrovertteja ominaisuuksia. Tämän ymmärtäminen voisi toki lisätä itsetuntemusta ja tuoda sen myötä varmuutta, mutta jollain tavalla se harmittaa: olisipa mutkatonta samastua selkeästi jompaan kumpaan leiriin! Toisaalta voisihan asian ajatella niinkin, että ambivertti voi parhaimmillaan olla yhdistelmä introverttien ja ekstroverttien hyviä puolia (mutta toki myös huonoimmillaan yhdistelmä molempien ärsyttäviä puolia, ja siltä itsestäni heikkoina hetkinä helposti tuntuu). 



Kirjassa paljon esillä oleva työelämän näkökulma oli myös kiinnostava, sillä valitettavasti lienee aivan totta, että ekstrovertteja piirteitä ja käyttäytymismalleja painotetaan työelämässä ja myös koulussa liikaa. Toki yhteistyökyky ja esiintymisvalmiudet ovat monessa työssä tärkeitä (yhteistyökyky varmasti lähes kaikissa, aika harvaa työtä kun tehdään täysin eristyksissä muista), mutta niin olisivat varmasti monet sellaiset ominaisuudet, jotka usein liitetään introversioon: tunnollisuus, syvällinen ajattelu, päätösten perustaminen huolelliseen harkintaan, itsenäisyys, pitkäjänteisyys... Toisaalta itse ajattelen, että nämäkään asiat eivät ole ihan niin joko tai - kai tunnollisia ekstrovertteja ja huithapeleita introverttejakin löytyy? Taitaa olla taas syytä pitää mielessä, että useimmat modernin psykologian "totuuksista" perustuvat keskiarvoihin ja todennäköisyyksiin, joten poikkeustapauksia löytyy aina, vaikka yleinen tendenssi olisikin tietynlainen. 

Löytyykö lukijoiden joukosta introvertteja, ekstrovertteja vai kenties jotain muuta? Koetteko tarvetta määritellä itseänne tällaisten asioiden kautta? Millaisia ajatuksia aihe muuten herättää?


4 kommenttia:

  1. Oi, olipa ilo, että löysin blogiisi. Maalat teksteillä kauniita mielen maisemia.

    Mä koen, että olen jossain määrin muuttunut selvästi introvertista ekstrovertin suuntaan. Nykyisin sosiaalinen erakko lienee kuvaavin käsite. Mutta toisaalta ehkä juuri muutokseni vuoksi en halua liikoja leimoja itseeni lyödä. Kunhan olen aidosti itseni tilanteissa ja elämässäni, niin voin vapaasti rikkoa rajojani ja soutaa eri ääripäiden välimaastossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! :) Kuulostaa hyvältä, ja kyllähän se niinkin on, että ihmiset jossain määrin myös muuttuvat - tosin en ehkä usko, että muutos ääripäästä toiseen on kovin tavallista (ehkä ulkoinen käyttäytyminen voi muuttua, mutta sisäisestä kokemuksesta en ole ihan niin varma). Omallakin kohdallani käyttäytyminen on kyllä muuttunut vuosien varrella paljon sosiaalisempaan suuntaan, mutta ajattelen tämän johtuvan pitkälti siitä, että ujous on vähän vähentynyt. Moni tuntuu sekoittavan introversion ja ujouden, vaikka ne ovatkin aika eri asioita, ja myös ekstrovertti voi olla ujo :)

      Poista
  2. Jos minun olisi jotain valittava, olisin varmaankin ambivertti ja liikuskelen ääripäiden välimaastossa riippuen tilanteista, olosuhteista ja omista sen hetkisistä fiiliksistä.

    Molempia verttejä tarvitaan, molemmat ja kaikki siltä väliltä ovat yhtä tärkeitä.

    Jos olisi työpaikka, jossa kaikki olisivat ekstrovertteja ja sitten olisi työpaikka, jossa olisi ekstrovertteja ja yksi introvertti, niin kumpiko työpaikka olisi tehokkaampi, jos molemmilla työpaikoilla olisi sama työtehtävä? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, kaikilla on omat vahvuutensa, eikä mikään persoonallisuustyyppi ole oikeasti toista parempi (ainakaan tässä asiassa siis) :) Mielenkiintoinen kysymys muuten! Tylsästi mietin, että riippuu varmaan työtehtävästä, mutta ensimmäisenä tulee silti mieleen, että tuo heterogeenisempi työyhteisö olisi tehokkaampi - parhaimmillaan vastakohdat täydentävät toisiaan, mutta silloin on tietty tärkeää, että kommunikaatio toimii ja kunnioitusta toisia kohtaan riittää :)

      Poista