keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Avoimuudesta

Olen viime aikoina jälleen kerran harrastanut kovasti itsetutkiskelua (mihinkä siitä ihmismielestä kiinnostunut pohdiskelija pääsisikään) ja tehnyt sellaisen hämmentävän havainnon, että en ole ollenkaan niin avoin ihminen kuin olen pitkään luullut. Avoimuudesta puhutaan paljon ja usein ihannoivaan sävyyn, ja itsekin olen jo vuosia ajatellut, että se on ihmisessä ihailtava ja hieno ominaisuus. Avointa ihmistä on yleensä helppo lähestyä ja hänelle on helppo puhua henkilökohtaisistakin asioista, koska hän myös antaa itsestään jotain. Toki avoimuudessakin on hyvä pysyä kohtuudessa: avautumiselle on aikansa ja paikkansa, mutta ainakin itse suosittelen myös vaalimaan tilannetajua myös avoimuuden harjoittamisessa. Jotkut ehkä kannattavat hyvinkin radikaalia avoimuutta, mutta itse olen sen verran rajoittunut, että joskus varsinkin vähän vieraampien ihmisten hyvin intiimit avautumiset saattavat tuntua jokseenkin vaivaannuttavilta. 



Äkkiseltään ajateltuna avoimuuden määritteleminen ei ehkä tunnu kovin vaikealta: eikös se ole juuri sitä, että heitetään sivuun turha itsesensuuri ja kerrotaan omista mielenliikkeistä toisille rehellisesti ja liikoja salaamatta? Valitettavasti asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen. Emme nimittäin aina ole täysin avoimia edes itsellemme - emme ehkä tunnista vaikeimpia tunteitamme tai pääse selville niiden syistä ja seurauksista tai niihin liittyvistä ajatusketjuista. Jos emme tunnusta vaikeimpia asioita edes itsellemme, miten voisimme tunnustaa niitä muillekaan? On hyvin mahdollista eikä mitenkään tavatonta, että luulemme puhuvamme avoimesti tunteistamme ja ajatuksistamme, vaikka ne ovatkin vain pintaa jonkin paljon vaikeammin käsitettävän ja käsitteellistettävän päällä. Töissä olen törmännyt moniin nuoriin, joilla on hirmuinen tarve purkaa ahdistustaan puhumalla siitä jollekin, mutta he eivät vielä itsekään pääse tietoisesti kiinni siihen, mistä ahdistuksessa oikeastaan on juuri heidän kohdallaan kyse. Sellaisessa tilanteessa muille voi tulla vaikutelma "näennäisavoimuudesta": puhutaan paljon ja äänekkäästi siitä, miltä tuntuu, löytämättä sille kuitenkaan selkeää kuvausta tai kykenemättä tunnistamaan tunteeseen liittyviä ajatuksia. Toki joskus voi olla kyse ihan tietoisestakin ikävistä asioista vaikenemisesta, mutta olen aika varma siitä, että näin ei läheskään aina ole. 

Kuten mainittu, olen pohtinut paljon avoimuuden merkitystä ja toteutumista myös omalla kohdallani. Tämä taisi saada alkunsa syksyllä, kun sain aika kriittistä palautetta ystävältäni, jonka mielestä olin etäinen, älyllistävä ja kykenemätön todelliseen avoimuuteen ja välittömyyteen. Totta kai tuollaiset kommentit sattuivat, mutta sulateltuani asioita jälkeenpäin olen huomannut, että eivät nuo kommentit aivan perättömiä olleetkaan. Olen kyllä vuosia pyrkinyt kehittämään itseäni avoimemmaksi ja rohkeammaksi, mutta paljon on vielä tekemistä: osaan kyllä kitistä ikävistä tunteistani, helpostikin, mutta kipeimmistä ajatuksista ja ikävistä menneistä tapahtumista puhuminen on edelleen aika haasteellista. Ei ole helppoa myöntää, että saattaa joskus vaikuttaa etäiseltä ja vähän liikaa järkeilyyn tukeutuvalta, varsinkin jos sattuu erityisesti arvostamaan avoimuutta ja autenttisuutta. No, onneksi tiedostaminen on yksi suuri askel kohti muutosta, ja avoimuutta ja omana itsenä toimimista voi harjoitella päivittäin arjen keskellä niin läheisten kuin vähän vieraampienkin ihmisten kanssa - samoin kuin omien tunteiden ja ajatusten tiedostamista, joka on hyvä perusedellytys avoimuudelle. Ja vaikka sitten täällä virtuaalimaailmassa myös, vaikka täällä toki aika tarkkaan mietin, mitä haluan periaatteessa kaikelle kansalle itsestäni paljastaa :) 

Mitä te ajattelette avoimuudesta? Tuottaako se teille vaikeuksia vai onko se kenties ihan luonnollista ja helppoa? 

P.S. Vaikka puhun avoimuudesta tärkeänä ja myönteisenä asiana, en suinkaan ihannoi sellaista meininkiä, että joka tilanteessa ja joka ihmiselle oksennetaan ulos kaikki mahdollinen, mitä mielen sopukoista löytyy. Itselleni sopiva tavoite taitaa tällä hetkellä olla se, että oppisin puhumaan avoimesti läheisilleni, niille ihmisille joiden todella haluan minua ymmärtävän - ja toki haluaisin myös osata ilmaista mielipiteeni rohkeasti esimerkiksi työkontekstissa, mutta siellä niitä henkilökohtaisempia avautumiskohtauksia voi olla tarpeen hieman hillitä. 

11 kommenttia:

  1. Mun mielestä ihmisen pitäisi saada olla sellainen kuin on, jos ei tahdo tai halua puhua sen pitäis olla ok. Tietty jos antaa erilaista viestiä ympäristöön niin se voi olla erijuttu. Ei siis ilmaise itseään selkeästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottahan toki :) Ei ketään pitäisi painostaa avoimuuteen, mutta usein voi käydä niin, että jos kaiken pitää aina sisällään, se alkaa pidemmän päälle vaivata (ainakin, jos sisällään joutuu pitämään kovin ikäviä asioita).

      Poista
  2. Minä pidän itseäni luonnostaan melko avoimena: jos minulta kysytään jotain,vastaan mielelläni ja suht nopeasti. Höpöttelen paljon myös omasta elämästäni, mutta vedän kyllä aika tiukan rajan siihen (etenkin uusien ihmisten kesken) että mitä itsestäni kerron. Oikeasti avoimeksi minut saa todella vasta hyvin pitkän tuntemisen jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa just hyvältä asenteelta :)

      Poista
  3. Mun on ollut tosi vaikea puhua tunteistani ihmisille pitkään, ja päästäkseni pois henkisestä eristyksestä oon vaatinut itseäni olemaan avoin aina kun voin. Viime aikoina oon kuunnellut itseäni kuitenkin myös siinä, että aina ei tarvitse pystyä olemaan avoin. Että välillä voi puhua vain pinnallisia ja olla olematta vereslihalla, olla ottamatta vastuuta siitä että herkimmätkin tunteensa pitäisi pystyä kantamaan puolituttujenkin edessä. Toki avoimuuttakin on tosi monen asteista, ja esim. työympäristössä toivoisin osaavani olla avoimempi usein. Mutta on ollut hurjan helpottavaa lopettaa itsensä syyllistäminen siitä, ettei halua tai pysty ilmaisemaan omia syviä tunteita kaikille ihmisille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei minunkaan mielestäni kaikille tarvitse olla sataprosenttisen avoimia - mielellään ehkä kuitenkin niille tärkeimmille ja läheisimmille ihmisille, tai näin itse ajattelen :) Ja oon ihan samaa mieltä tuosta, että joskus on ihan jees puhua myös pinnallisia juttuja, avoimuudelle on aikansa ja paikkansa eikä se välttämättä sovi ihan joka tilanteeseen.

      Poista
  4. Mä olen hiljainen ja syrjään vetäytyvä, en halua kertoa muille itsestäni, kuuntelen paljon ja näin ollen opin paljon enemmän kuin se joka on koko ajan suuna päänä. Olen sun blogissa eka kertaa ja liityin lukijaksikin. Ois niin kiva jos haluaisit tulla vasta vierailulle Aurinkokujallekkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, kuuntelemalla kyllä oppii paljon :) Käynpä kurkkaamassa sinunkin blogisi :)

      Poista
  5. Kasvoin perheessä, jossa vaikeista asioista vaiettiin. Minusta tuli ns.ilopilleri, joka jutteli valoisasti, ja kuunteli muiden murheita, mutta sisimpäni ei näkynyt kenellekään. Sairastuinkin sitten vakavaan masennukseen. Ammattiauttajallakin käyminen oli vaikeaa, kun hiki päässä yritin kaivaa niitä raskaita asioista sisältäni vaikka hävetti, ei ollut oikein sanoja, tuntui syylliseltä, kun kerroin esim. mitä kotona oli tapahtunut. Onneksi opin puhumaan lopulta kipeistä tunteistani. Silti, edelleen keski-ikäisenäkin, huomaan että jos on kovin vaikeita juttuja elämässä, puin niitä liikaa vain omassa päässäni. Ja parisuhteessa jos on ristiriitoja, helposti ajaudumme tilanteeseen, jossa olemme kuin ei niitä hankaluuksia olisikaan. Se luo muuria kahden ihmisen välille. Sitten kun pakotan itseni puhumaan, helpotus on suuri ja läheisyys toimii taas. Aika tarkkaan mietin, kenelle puhun, kenelle en. Jossain vaiheessa koin velvollisuudekseni kertoa asioitani ystäville, jotka kuitenkin haavoittivat ja siitä avautumisesta tuli vain paha olo. Hakemista tämä on ollut, miten olla avoin ja kenelle. Olen introvertti, ja tarvitsen oman sulatteluajan ennen kuin avaudun jollekin läheiselle. Sen olen ymmärtänyt vasta viime vuosina. Kiitos sinun pohdinnoistasi! Ilona

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi, että jaoit kokemuksiasi täällä! :) Mukava kuulla, että olet lopulta oppinut puhumaan ikävistäkin tunteista, vaikkei se ole ollutkaan aina helppoa. Minunkin täytyy myöntää, että ammattiauttajalle puhuminenkaan ei parisen vuotta sitten ollut helppoa - tai siis puhettahan toki riitti, mutta minulla on vähän taipumusta kierrellä ja kaarrella oleellisia aiheita lätisemällä niiden sijasta jostain pienemmistä ongelmista, jotka on helpompi ottaa puheeksi :D

      Poista
  6. Blogisin on todella mielenkiintoinen ja kirjoitat aiheista, jotka herättävät ajatuksia!

    Olen melko sulkeutunut, enkä kerro kipeimpiä asioita edes ihmisille, jotka olen tuntenut erittäin kauan. Toisaalta tuntuu, että pitäisi puhua, mutta se ei vain tunnu luontevalta tai tarpeelliselta.

    Olen kuitenkin puhunut koulupsykologille asioista, joista en olisi uskonut puhuvani kenellekään. Se oikeasti helpotti oloani ja tunsin itseni rohkeammaksi. On varmaan tärkeintä, että on joku, jolle voi puhua vaikeista asioista, jotka painavat mieltä.

    Voi olla, että tutustun joskus ihmiseen, jolle synkempien asioiden kertominen voi tuntua luontevalta. Se hetki ei ole nyt, eikä mielestäni minun tarvitse olla avoin vain avoimuuden vuoksi, jos se ei tunnu hyvältä.

    VastaaPoista