lauantai 6. helmikuuta 2016

Oppitunti yksinkertaisuudesta

Olen asunut nyt neljä viikkoa Kokkolassa, jossa olin aiemmin käynyt vain muutaman kerran ohikulkumatkalla. Tulin tänne yksinomaan työharjoittelun takia ja vieläpä melko vastentahtoisesti: työ sinänsä on todella kiinnostavaa ja mielekästä, oikeastaan juuri sitä, mitä harjoittelulta kaipasinkin, mutta pikkukaupunkielämä ei houkutellut eikä ole ainakaan vielä imaissut sisäänsä. Sosiaalinen elämä on parin tunnin junamatkan päässä, lähti sitten pohjoiseen tai etelään, mutta täältä en tunne kuin yhden ihmisen työkuvioiden ulkopuolelta. Harrastusmahdollisuudet ja kulttuuritarjonta ovat luonnollisesti aika paljon rajallisemmat kuin Tampereella - tai siis missään, missä olen tähän mennessä ehtinyt asua. Kahvilat, museot ja muut (vähäiset) kiinnostavat paikat, joissa voisi vapaa-aikaansa viettää, menevät kiinni viimeistään kuudelta. Kaupungille on aivan turha lähteä ihmettelemään ja katselemaan ihmisiä, sillä ainakaan näin talviaikaan juuri ketään ei näy. Lyhyesti sanottuna olen joutunut (tai päässyt, näkökulmasta riippuen) olosuhteiden pakosta harjoittelemaan aika erilaista elämänmenoa kuin mihin olen tottunut.


Työharjoittelun väliaikaisuuden vuoksi asun edelleen toinen jalka Tampereella, jonne junailen viikonloppuisin ja jossa suurin osa elämästäni tuntuu muutenkin olevan. Sain tiedon harjoittelupaikasta sen verran myöhään syksyllä, että en jaksanut alkaa säätämään asuntoasioiden kanssa vaan otin ilomielin vastaan työpaikkani tarjoaman kalustetun soluasunnon. En ole koskaan aiemmin asunut solussa tai muutenkaan kämppiksen kanssa, joten muutto jännitti aika lailla, sillä tiedän kaipaavani kotona ihan aika paljon omaa tilaa ja rauhaa. Kävi onneksi niin iloisesti, että kämppikseni on paikalla vain yhden yön viikosta, joten käytännössä asun yksin - rauhasta ja hiljaisuudesta ei sen sijaan voi juuri puhua, sillä vanhassa ja vähän kämäisessä talossa naapurien normaali puhekin kuuluu seinien läpi. Eniten ahdistusta kuitenkin aiheutti varsinkin alussa se, että huoneessani on pelkkä sänky, pieni pöytä ja tuoli - aika ankeaa mukavuudenhaluiselle pumpulissa kasvaneelle kakaralle, jolle elämä ilman sohvaa tai edes nojatuolia tuntuu aika karulta! Pesukonetta ei ole, tiskikoneesta puhumattakaan. Ruoanlaiton kannalta on osoittautunut haasteelliseksi se, että pakastinlokero on sen kokoinen, ettei varastoon kokkaaminen ole vaihtoehto. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että olen joutunut palaamaan perusasioihin ja pärjäämään vähemmällä kuin mihin olen tottunut. Ihan havahduttavaa, sanoisin. Usein tämä vähempi nimittäin riittänee aivan hyvin, kysymyshän on vain siitä, mihin on tottunut.  


Ensimmäiset pari viikkoa olivat ankeita työn kiinnostavuudesta huolimatta: vapaa-ajalla oli vaikea keksiä mitään tekemistä, kahdenkymmenen asteen pakkasessa ei uskaltanut paljon ulkoillakaan, naapurien kolistelu ja kälkätys saivat hermot riekaleiksi, söin lähinnä helppoja valmisruokia ja podin  jatkuvaa yksinäisyyttä. Seuran puute kyllä raastaa edelleen, melko sosiaalinen ihminen kun loppujen lopuksi olen, mutta muuten yksinkertainen ja säännöllinen elämänrytmi on alkanut jollain tavalla jopa viehättää. Siitä on niin kauan, kun minulla on viimeksi ollut säännöllinen päivärytmi, että nyt tuntuu suorastaan jännittävältä tai ainakin inspiroivalta tietää tasan tarkkaan, missä olen arkisin noin kahdeksasta neljään. Päivät kuluvat nopeasti, ja viikonloppuja osaa arvostaa aivan uudella tavalla, kun nyt ne ovat ainoita hetkiä, jotka voin viettää Tampereen kodissani (tai kotikotona, kai sielläkin voisi joku viikonloppu käydä, kun matkakaan ei ole pitkä) ja niiden ihmisten kanssa, jotka eivät ole mukana elämässäni vain olosuhteiden pakosta. Arki-iltaisin olen ottanut tavaksi kävellä ympäri Kokkolaa katselemassa ihan uusia kulmia, mikä on osoittautunut todella mielenkiintoiseksi, koska uusia paikkoja riittänee ihan asuntoni lähiympäristöstä vielä vaikka kuinka paljon. Vielä kun päivät pitenisivät niin, ettei tarvitsisi pimeässä hortoilla… Myös jooga on löytänyt mutkattomasti paikkansa arjestani, ja ainakin lyhyt harjoitus tuleekin tehtyä arkisin joka päivä, millä on ollut vain myönteinen vaikutus kuntoon, mielialaan ja jaksamiseen. Muuten olen esimerkiksi lukenut kirjoja, katsonut dokkareita ja sarjoja, piirtänyt, kirjoittanut ja tietysti jaaritellut puhelimessa. Tylsää tulee toisinaan, mutta yhden jännän asian olen huomannut: arjen yksinkertaisten ja toistuvien rutiinien keskellä ei tule kovinkaan helposti vatvottua sekalaisia pikku murheita, mihin yleensä sorrun todella helposti. Päivätyöhön sopeutuminen jännitti etukäteen aika paljon, ja vieläkin suhtaudun siihen hieman ristiriitaisesti, mutta se on varmaa, että siihen liittyvä säännöllisempi vuorokausirytmi on tehnyt minulle todella hyvää, ihan jo yöunien laadunkin kannalta. Aamuihmiseksi en tosin ole vielä oppinut, mutta ehkä siihenkin vielä on mahdollisuus...


Olen aika varma, että tämä muutaman kuukauden jakso yksinkertaista ja rauhallista pikkukaupunkielämää on opettavainen kokemus - tai onhan se ollut sitä jo tämän ensimmäisen kuukauden ajan :) Pitemmän päälle tuskin viihtyisin pikkukaupungissa, kaipaan niin hirveästi   laajempia harrastusmahdollisuuksia, kaupunkikulttuuria, kahviloita, ravintoloita, ihmisvilinää, sen sellaista, mitä olen koko tähänastisen elämäni pitänyt itsestäänselvyytenä. Joskus aiemmin muistan kuitenkin ajatelleeni, että oliis mielenkiintoinen kokemus asua jonkin aikaa selkeästi pienemmässä kaupungissa. Olosuhteet ja ajatukset niiden mukana muuttuvat, joten tämä ajatus ei suinkaan ole ollut päällimmäisenä mielessä viime aikoina. Nyt olenkin yrittänyt aktiivisesti muistutella itseäni siitä, että avartava ajanjakso tämä ainakin tulee olemaan joka tapauksessa :) Ja sitä paitsi, Kokkolasta löytyy kovin kauniita paikkoja.

7 kommenttia:

  1. Tsemppiä työharjoitteluun ja Kokkolassa asumiseen. Kauniita paikkoja näkyy olevan ja toivottavasti tässä valon lisääntyessä ehdit löytää niitä yhä enemmän. Itse olen tosiaan kiitollinen, että olen syntynyt "pienemmällä" paikkakunnalla, jolloin sitä kulttuuritarjontaa ja kaupungin vilinää ei ole ehtinyt pitää itsestäänselvyytenä vaan siihen on pitänyt opetella ja tottua. Nyt molemmat vaihtoehdot tuntuvat luontevilta, vaikka joku Helsingin kokoisen kaupungin vilinä ahdistaa edelleen. Jyväskylä esimerkiksi tuntuu varsin sopivan kokoiselta paikalta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! :) Aika hyvä tilanne sullahan, tossahan varmasti oppii paremmin arvostamaankin sitä kaupunkien kulttuuritarjontaa :) Itsekään en kaipaa mihinkään jättimäisiin kaupunkeihin, Tampere on aika sopiva, ja kyllä mä Helsingissäkin tosi hyvin viihdyin - siellä tosin oli ongelmana vähän se, että iski ahdistus siitä, kun joka paikkaan ei kuitenkaan ehdi :D

      Poista
  2. Tsemppiä! Olen kotoisin pikkukaupungista ja kyllä se elämä on niin erilaista kuin täällä pk-seudulla, mutta aikansa mitäkin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! Joo, onhan se ihan jännää kokeilla molempia, sittenhän se vasta tosissaan näkee, mikä on oma juttu :)

      Poista
    2. Totta! Se mikä sopii itelle, ei sovi kaikille ;)

      Poista
  3. Ihanan tunnelmallisia kuvia ainakin! Paluu perusasioiden pariin vaikuttaa aika perusteelliselta, mutta onneksi pääset tutumpiin kuvioihin aina viikonloppuisin. Tuollainen muutos ottaisi varmaan minullakin koville, mutta onneksi olet löytänyt siitä myös hyviä puolia. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Perusteellista on joo, ja kyllähän tämä koville ottaa, jos ihan rehellisiä ollaan. Sitä suuremmalla syyllä täytyy yrittää etsiä tilanteesta myös niitä myönteisiä puolia :)

      Poista