lauantai 31. joulukuuta 2016

Kohti iloisempaa ja rennompaa uutta vuotta

Nyt vuoden viimeisellä viikolla on tullut aika ankarasti kelailtua kulunutta vuotta ja sen moninaisia opetuksia. 2016 ei ole varsinaisesti ollut helppo tai huoleton vuosi, mutta ainakin se on tarjonnut paljon uusia kokemuksia ja haasteita, mielenkiintoisia kotimaanmatkoja, uusia harrastuksia ja työkuvioita sekä ennen kaikkea monta uutta, ihanaa ystävää ja kaveria. Ihmissuhteisiin panostaminen oli yksi tavoitteistani kuluneelle vuodelle, ja ilokseni voin todeta, että sitä on tullut tehtyä - tosin työttömyyden ja osa-aikatyön myötä elämäntilannekin on ollut otollinen ystävyyssuhteiden ylläpitämiselle ja uusiin tyyppeihin tutustumiselle. Parisuhdeasioihin en halua julkisesti kaivautua kovin syvälle, mutta silläkin rintamalla asiat ovat hyvin ja ennen kaikkea tasaisesti, ja nimenomaan turvallisuutta ja tasaisuutta kaipaan elämääni juuri nyt todella paljon. 

Varsinaisia uudenvuodenlupauksia en ole koskaan pahemmin harrastanut, mutta tykkään silti aina hieman pohtia sitä, millaisia toiveita ja tavoitteita minulla tulevalle vuodelle on. Tällä kertaa huomasin valtaosan niistä liittyvän ihmissuhteisiin ja hyvinvointiin - luultavasti työhön, uraan, ammattiin tai opiskeluun liittyviä tavoitteita on hieman vaikea muotoilla, sillä kriiseily niiden juttujen osalta ei näytä jäävän tähän vuoteen... Ehkä keskeisin itselle asettamani tavoite on opetella rauhoittumaan. Koen olevani melko levoton sielu, ihminen joka innostuu herkästi mutta jolla olisi pitkäjänteisyydessä kehitettävää, ja haluaisin kehittyä tahdonvoimataidoissa ja tavoitteisiin sitoutumisessa. Toisaalta haluaisin myös oppia toisinaan vain olemaan - olen vähän sellainen touhottaja, joka tylsistyy ja ahdistuu helposti ja jolle rentoutuminen on todella haastavaa. Loppusyksystä meditoin ja joogasin säännöllisesti lähes päivittäin, ja tätä tapaa aion jatkaa myös vuonna 2017. Lisäksi haluan oppia lisää keinoja itseni rauhoittamiseen silloin, kun stressi tai ahdistus syystä taikka toisesta iskee.  



Mitä harrastuksiin ja itsensä toteuttamiseen tulee, haluaisin tulevana vuonna kirjoittaa entistä enemmän, ja muutenkin luoda tähän maailmaan jotain uutta, oli se sitten kuinka pientä ja kunnianhimotonta tahansa. Miellän itseni luovaksi tai ainakin luovuutta arvostavaksi ihmiseksi, ja taiteesta ja kulttuurista nauttiminen sujuukin ongelmitta, mutta oma luova tekeminen jää helposti kausiluontoiseksi - siitä huolimatta, että tiedän tasan tarkkaan, miten merkitykselliseltä se tuntuu ja miten paljon iloa se elämääni tuo. Luova tekeminen on parhaimmillaan aivan loistavaa omien rajojen koettelua, uuden oppimista ja ideoimista, ja mitä enemmän siihen paneutuu, sitä helpommaksi se usein tuntuu käyvän. Olen huomannut, että minulle luovissa harrastuksissa keskeistä on säännöllisyys: se, että yksinkertaisesti tehdään jotain sen sijaan, että vain odoteltaisiin inspiraatiota. Joskus ideoita on mielessä enemmän, joskus vähemmän, mutta toisinaan se kaivattu inspiraatio syntyy nimenomaan tekemällä. Jo jonkin aikaa olen pyrkinyt kirjoittamaan joka ikinen päivä jotain, ja tätä aion jatkaa tulevanakin vuonna. Kuvataideharrastustakin sain hieman elvytettyä syksyn aikana piirtämällä jonkin verran, mutta ensi vuonna haluaisin myös maalata vähän useammin kuin muutamia kertoja vuodessa. 

Kun eilen liukastelin mahdollisesti hieman koomisen näköisesti jäisillä kaduilla, ohi kulkenut herrasmies kommentoi naureskellen, että ei kadulla saa tanssia. Vasta jälkeenpäin hoksasin, mitä olisi kannattanut vasta: totta hitossa saa, melkein pitää! Ilo, nauru ja spontaani leikittely ovat juuri niitä asioita, joita tässä maailmassa ja tässä synkässä maassa kaivataan lisää, ja niitä haluan tulevana vuonna vaalia. Ja erityisesti silloin, kun elämässä vähän kompastelee tai liukastelee, voi olla syytä ottaa pari tanssiaskelta ja muistuttaa itseään kaikesta ilosta, kaikesta hyvästä ja kauniista synkkyydenkin keskellä. Jostain kumman syystä on helpompaa olla synkkä ja pessimistinen kuin kepeä, iloinen ja luottavainen, mutta eiköhän jälkimmäisen eteen jaksa tehdä hieman töitä - sekin kun voi osoittautua ihan kivaksi hommaksi. Vuonna 2017 minä aion tanssia, nauraa (toivon mukaan enenevissä määrin myös itselleni), hymyillä ja vaalia ystävällisyyttä, myötätuntoa ja toivoa niin itseäni kuin muitakin kohtaan.

Onnellista uutta vuotta 2017 kaikille!

P.S. Millaisia toiveita tai tavoitteita teillä on tulevalle vuodelle?

perjantai 23. joulukuuta 2016

Iloa ja valoa!

Nykyään melkein parasta joulussa ovat hetket juuri ennen sitä: kotikaupungin vähäinen ja kotoisaa murretta kälättävä ihmisvilinä, pitkiksi venyvät glögi- ja teehetket lapsuudenystävien kanssa, kodin koristelu joulukuntoon, viime hetken herkkuostokset sopivassa pikkukaupungin "ruuhkassa", joululaulujen pimputtelu pianolla, lahjapakettien viimeistely ja tunnelmaa luovat joulukonsertit nostalgisissa paikoissa. Niin synkkä ja ikävä kuin tämä joulukuu joiltain osin olikin, viime päivinä rauhallinen ja rento joulufiilis on onneksi löytynyt, ja sitä aion vaalia ainakin uuteenvuoteen asti. Joulunpyhät ajattelin viettää ihan kunnon somelomaa ja keskittyä ruutujen tuijottelun sijasta yhdessäoloon, ulkoiluun, herkutteluun, lukemiseen ja ennen kaikkea ilon, rauhan ja kiitollisuuden vaalimiseen. Pimeyden keskellä pienikin pilkahdus valoa tuntuu ihmeeltä - kuten päivän kirkkain hetki tänään, kun varta vasten kävelin mahdollisimman aukealle paikalle tervehtimään juuri ja juuri horisontin yläpuolelle nousevaa aurinkoa. 



Iloa, valoa ja rauhaa jokaisen jouluun!

tiistai 20. joulukuuta 2016

Mitä toivoisin jokaisen tietävän erityisherkkyydestä

Erityisherkkyyden trendikkyys näkyy tämänkin blogin kävijätilastoissa: herkkyyttä käsittelevät tekstit tuntuvat keräävän poikkeuksetta selkeästi eniten lukijoita ja kommentoijia. Paljon muuallakin esillä ollut aihe kiinnostaa ja herättää intohimoja suuntaan jos toiseenkin, ja itsekin ihan uteliaisuudesta lukaisen usein aiheeseen liittyvät jutut, jos sellaisiin satun törmäämään. Mikäli nettikeskusteluihin ja toki myös monien kohtaamieni ihmisten juttuihin on uskominen, herkkyydestä on liikkeellä jos jonkinlaista huhua, mielipidettä ja myös suoraan sanoen informaatiota, joka ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Niin paljon kuin erityisherkkyys onkin ollut esillä, aina se on jollekin enemmän tai vähemmän uusi asia - aina löytyy joku, joka innostuu käsitteestä ja hoksaa sen selittävän sellaisia puolia itsestä, joita ei ole aiemmin pystynyt ymmärtämään tai hyväksymään. Näille ihmisille suosittelen lämpimästi erityisherkkyyttä koskevaan kirjallisuuteen tutustumista: esimerkiksi Elaine Aronin kirjoihin, tai jos suomalaista kaipaa, niin Janna Satrin teoksiin (vastikään näyttää ilmestyneen myös psykologi Heli Heiskasen kirja Herkkyyden voima, johon en ole vielä itse tutustunut). Tietyt perusasiat erityisherkkyydestä olisi nimittäin hyvä tietää - niin meidän herkkien kuin myös kenen tahansa muun, sillä vaikka itse ei olisi kovinkaan herkkä, joku herkkis lähipiiristä taatusti löytyy. On olemassa muutamia herkkyyteen liittyviä pointteja, joita olen joskus jopa väsynyt toitottamaan keskusteluissa, joten nyt teki mieli koota ne kaikki yhteen postaukseen (jos sillä nyt saisi edes oman mielen rauhoittumaan, jos ei muuta?). 

"Erityisherkkyys ei ole sairaus eikä häiriö, eikä sille ole diagnoosia. Herkkyyden tunnistaminen perustuu omaan arvioon ja kokemukseen. Myös joitakin suuntaa-antavia testejä on olemassa. Yleensä olennaisinta on, että ihminen itse tunnistaa oman herkkyytensä ja voi toimia sen edellyttämällä tavalla."

Ylläoleva lainaus on peräisin Suomen HSP-yhdistyksen sivuilta (korostukset omiani), ja se tiivistää loistavasti sen, minkä luonteinen käsite erityisherkkyys on. Valitettavan usein törmää ajatukseen siitä, että siitä voisi saada virallisen diagnoosin lääkäriltä, psykologilta, terapeutilta tai ties keneltä, mutta kun ei: se on ominaisuus, ei sairaus, ja on siinä sellainenkin pikku juttu, että diagnooseja saavat tehdä tasan lääkärit, eivät esimerkiksi psykologit. Ei ole olemassa herkkyystestiä, jolla voitaisiin aukottomasti todistaa, onko joku erityisherkkä vai ei - eihän herkkyys edes ole mikään on-off-ominaisuus, ja siinä on tosiaan paljolti kyse omasta kokemuksesta. Toki esimerkiksi asiantunteva mielenterveysalan ammattilainen varmasti usein tunnistaa herkkyyden asiakkaastaan, ja epäilemättä siitä voidaan saada viitteitä myös yleisluontoisempien psykologisten testien tuloksista, mutta kyse on silti vain suuntaa antavasta tiedosta. 



Erityisherkkyys ei ole yhtä kuin introversio. Tutkimusten mukaan valtaosa herkistä kylläkin on introvertteja, mutta joukkoon mahtuu myös ekstrovertteja ja ääripäiden välimaastossa olevia ambivertteja, jotka voivat "hsp-piireissä" kokeakin olevansa jollain tavalla poikkeavia. Tämänhetkisen tutkimustiedon valossa on vielä epäselvää, mikä on keskeinen ero introvertin ja erityisherkän välillä, sillä näillä käsitteillä vaikuttaisi olevan myös paljon yhteistä, kuten herkkä reaktiivisuus sisäisille ja ulkoisille ärsykkeille. Erityisherkkien, kuten ei-niin-herkkien, normiherkkien tai epäherkkien, välillä on suuria eroja siinä, kuinka paljon sosiaalista kanssakäymistä on ihmiselle sopivasti. 

Erityisherkkyys ei ole pelkkää tunneherkkyyttä tai varsinkaan railakasta tunteiden ilmaisua. Kyse on laajemmasta hermostollisesta herkkyydestä: erityisherkän hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa perusteellisemmin ja syvällisemmin, ja hän reagoi keskimääräistä voimakkaammin sisäisiin ja ulkoisiin ärsykkeisiin. Tähän toki sisältyy voimakkaat tunne-elämykset, niin myönteiset kuin kielteisetkin, mutta kyse on muustakin: aistiyliherkkyys, kuten melusta, kirkkaista valoista tai voimakkaista hajuista kuormittuminen on erityisherkillä tavallista, samoin kyky havaita pieniä yksityiskohtia ja hienovaraisia vivahreita. Aihetta pitkään tutkineen Elaine Aronin mukaan erityisherkkyyden keskeiset piirteet voidaan luokitella neljään pääryhmään, jotka ovat syvällinen tiedon prosessointi, kuormittumisalttius, vahva eläytymiskyky ja tarkka havainnointikyky. Tästä käy hyvin ilmi, että herkkyydessä ei ole kyse pelkästään siitä, että joku pillahtaa itkuun nähdessään kauniita kukkia tai kuunnellessaan musiikkia. Toki sitäkin sattuu, mutta ilmiö on laajempi. Ja mitä tunteiden ilmaisuun tulee, erityisherkkäkin voi vaikuttaa päälle päin hillityltä, sillä vaikka sisällä kuinka kuohuisi, tunteiden ilmaisuun vaikuttavat omien ominaisuuksiemme lisäksi myös sellaiset pikkujutut kuin tilannetaju ja sosiaalisen ympäristömme normeihin mukautuminen.



Erityisherkkyys ei aiheuta fyysisiä tai psyykkisiä sairauksia. Epäsuotuisissa ja stressaavissa olosuhteissa se voi altistaa niille, mutta toisaalta siitäkin on viitteitä, että erityisherkkä reagoi voimakkaammin paitsi kielteisiin, myös myönteisiin kokemuksiin. Vaikeuksien keskellä kasvanut herkkis kärsinee todennäköisemmin mielenterveysongelmista kuin samoissa oloissa kasvanut vähemmän herkkä, mutta toisaalta kannustava ja tukeva kasvuympäristö voi hyödyttää herkkistä jopa enemmän kuin vähemmän herkkää. Erityisherkkyys on vain yksi mahdollinen vaivoille ja ongemille altistava tai niiltä suojaava tekijä, joka toimii aina vuorovaikutuksessa kaikkien muiden yksilöllisten ominaisuuksiemme kanssa. Varsinkin psyykkiset häiriöt ja vaikeudet ovat yleensä monen tekijän summa, eikä niistä kannattane syyttää pelkkää synnynnäistä herkkyyttä. P.S. Suosittelen tsekkaamaan täältä mukavasti tiivistettyä tietoa siitä, miten herkkyys eroaa erinäisistä sairauksista - varsinkin tuohon autismi- ja Asperger-kohtaan muistan viitanneen monen monta kertaa.

Joskohan kohta uskaltaisi heittäytyä toden teolla joululomalle ja unohtaa kaiken sorttiset käsitteelliset pohdinnat, joskus voisi keskittyä ihan hömppähommiin muutamaksi päiväksi tai vaikka viikoksikin... :) 

lauantai 17. joulukuuta 2016

Kun melkein unohtaa hengittää

Tämä ei ole ollut helppo viikko. Pikemminkin sellainen, kun hetkittäin meinaa iskeä selittämätön paniikki tulevaisuudesta, ja loput hetket menevät lähinnä siihen, että elän mukana muruseni murheissa ja poden huonoa omaatuntoa siitä, että välillä intoudun ahdistumaan omista pikku huolistani, jotka ovat isommassa mittakaavassa aika mitättömiä ja ratkaistavissa olevia. Henkiselle ensiapupakille on ollut tarvetta: jännä juttu, mutta joskus sitä joutuu vähän muistuttelemaan itseään siitä, että hengittääkin pitäisi, ja syödä oikeaa ruokaa. Harmi vaan, ettei se ruokakaan maistu paljon miltään, kun on kaiken lisäksi ollut koko viikon hirveässä räkätaudissa. Että teeppä siinä sitten hengitysharjoituksia, kun on nenä tukossa ja yskittää koko ajan (tänään alkoi jo tuntua vähän siltä, että on tässä surkeudessa jotain koomistakin omalla tavallaan). Onneksi tänään on jo ollut hieman helpompaa, ja kun astuu ovesta ulos, maailma näyttää juuri nyt aika kauniilta kaikesta huolimatta.





Maanantaina aloitan joululoman ja suuntaan kotikotiini pohjoiseen. Joulufiilis on edelleen hukkateillä, vaikka on sitä yritetty houkutella esiin suklaalla, glögillä, joululauluilla, -leffoilla ja kynttilöillä. Ehkä se sieltä vielä tulee, on tullut aina ennenkin, jopa sinä jouluna muutamia vuosia sitten, kun oli vaikeaa nähdä elämässä valoa. Oikeastaan minulla on pienestä pitäen ollut jouluisin paitsi turvallinen ja lämmin olo, myös jollain hassulla tavalla haikea tunnelma - lapsuuden pitkinä joululomina minun oli usein vaikea saada unta öisin, kun mietin pääni puhki elämän ja kuoleman  kysymyksiä, ehkä elämän tarkoitusta. Se saattoi tuntua ahdistavalta, mutta kun nousi sängystä ja hipsi keittiöön yöpalalle, saattoi törmätä yhtä lailla unettomaan äitiin, juoda hänen kanssaan teetä ja syödä suklaata keskellä vuoden pimeimpiä öitä. Kun valvoo, suree tai murehtii jonkun kanssa, on helpompi myös muistaa hengittää.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Vuoden paras hyvän mielen kirja: The Little Book of Hygge

Sain joitakin viikkoja sitten käsiini pienen, sievän kirjan, joka osoittautui täydelliseksi hyvän mielen kirjaksi - sopiva yhdistelmä tiedettä, kauniita ajatuksia, tunnelmallisia kuvia ja itselle vieraaseen kulttuuriin tutustumista. Kyseessä on tanskalaisen onnellisuustutkija Meik Wikingin kirjoittama The Little Book of Hygge, joka pureutuu ilmiöön, josta joitakin viikkoja sitten jo kirjoittelinkin muutamia ajatuksia. Mikäli tähän kirjaan on uskominen, hygge, leppoisa arjen iloista ja aistielämyksistä nautiskelu, on tanskalaisessa kulttuurissa hämmentävän läpitunkeva ilmiö. Onko näin todella, vai liioitteleeko Wiking? Harmi, etten itse tunne yhtään tanskalaista, jota voisin konsultoida! Oli miten oli, tämä kirja tarjoaa monenlaisia ideoita jokapäiväisen elämän hetkistä nauttimiseen ja pienten ilojen arvostamiseen, ja olemme varmasti kaikki yhtä mieltä siitä, että nehän ovat juuri niitä onnellisuuden kannalta tärkeitä asioita.

"Hygge is about making the most of what we have in abundance: the everyday" (Hyggessä on lyse siitä, miten saamme mahdollisimman paljon irti siitä, mitä meillä on runsaasti: arjesta)



Wiking yhdistelee kirjassa kiinnostavalla ja viihdyttävällä tavalla onnellisuutta koskevaa tieteellistä tutkimusta hyggeilyn perusperiaatteisiin. Kirjaan mahtuu sekä käytännön vinkkejä hyggen harjoittamiseen että pohdintaa siitä, miksi sellainen puuhastelu oikeastaan saa meidät voimaan paremmin. Tärkeään rooliin nousee ihmissuhteiden ja yhdessäolon keskeisyys: tutkimustietoon viitaten Wiking esittää, että hyvät ihmissuhteet ovat kaikista tärkein tekijä onnellisuutemme kannalta, ja juuri leppoisasta, hyväksyvästä ja arvostavasta yhdessäolosta hyggessäkin on pitkälti kyse. Hyggeily on myös mitä parhainta tietoista läsnäoloa, hetkessä elämistä, kauniiden muistojen luomista ja huomion kiinnittämistä (jo ehkä jonkinmoiseksi kliseeksi muodostuneihin) arjen pieniin iloihin. Kiitollisuuden harjoittamisen myönteisistä vaikutuksista on kertynyt paljon tutkimusta, ja Wikingin mukaan hyggellä ja kiitollisuudella on vahva yhteys: kun otamme kaiken ilon irti pienistä asioista, niistä on myös helpompi olla kiitollinen, ja tietysti myös muistella jälkeenpäin hyviä hetkiä. 

Tanskalainen kulttuuri ei liene loppupeleissä ihan hirmuisen erilainen kuin suomalainen, ja tätä kirjaa lukiessa tuli vahva fiilis siitä, että hyggeily sopii myös meille todella hyvin - varsinkin, kun sen kulta-aikaa kuuluu olevan loputtoman pitkä ja pimeä talvi. Hygge on introverteille sopivaa sosialisointia, sillä sitä harjoitetaan ennen kaikkea pienissä porukoissa, yhdessä läheisten ja luotettujen ihmisten kanssa. Avainsanoja ovat mukavuus, rentous, turvallisuus, tasavertaisuus, yhteyden tunne läheisiin sekä yksinkertaiset nautinnot. Vaikka hygge liitetään kuulemma vahvimmin syksyyn ja talveen, se on pohjimmiltaan ympärivuotista: kesä-hyggeilyä voivat olla esimerkiksi piknikit, mökkeily ja yhdessä grillaaminen (ja takuuvarmasti myös saunominen!). Hygge ei myöskään rajoitu kodin seinien sisäpuolelle, vaan sitä voi kokea myös vaikkapa luonnossa, viihtyisissä kahviloissa tai parhaimmillaan jopa työpaikalla.

Yksi teema, jota kirjan luettuani jäin hieman miettimään, oli hyggen suhteutuminen kuluttamiseen. Koko ajan tuodaan esiin sitä, miten hyggessä ei missään nimessä ole kysymys kuluttamisesta, vaan kaikista "hyggemäisimpiä" ovat itse tehdyt, yksinkertaiset ja parhaassa tapauksessa ilmaiset asiat. Kuitenkin vähintäänkin rivien välistä selviää, että hyggen varjolla markkinoidaan Tanskassa vähän sitä sun tätä - enkä kyllä yhtään ihmettelisi sitäkään, jos tämä visuaalisesti harvinaisen sievä kirja innostaa muutamankin tyypin vaikkapa villapaitaostoksille. Eihän siinäkään toki sinänsä mitään vikaa ole, mutta sataprosenttisen ei-kaupallisena en kyllä osaa tätä hygge-hommaa nähdä (tosin melkein kaikkihan nykyisin liittyy kuluttamiseen, ei siis mikään yllätys). Joka tapauksessa tämä oli juuri sellainen kirja, jota lukiessa tai pelkästään selaillessakin tulee leppoisalle mielelle - varmaankin aika toimiva joululahjakirja monelle! 

torstai 8. joulukuuta 2016

Kirjavinkki: Tahdonvoiman käyttöohje

Aiemmin tänä syksynä kirjoittelin Frank Martelan sisäistä motivaatiota käsittelevästä kirjasta nimeltä Valonöörit (tässä linkki postaukseen), joka innosti minut lukemaan myös saman kirjoittajan vuonna 2013 julkaistun teoksen Tahdonvoiman käyttöohje. Kirjan nimi herätti välittömän kiinnostuksen, sillä viime kuukausina olen ajatellut tahdonvoimaa melko paljon ja nimenomaan miettinyt, miten voisin saada tehokkaammin asioita aikaan jahkailemisen ja parempien aikojen odottelemisen sijaan. Vankka tahdonvoima ei nimittäin taida aivan kuulua ydinvahvuuksiini - yleensä tarkoitan hyvää ja enimmäkseen olen tietoinen siitä, mitä pidän elämässä tärkeänä, mutta sorrun helposti kiusausten edessä ja lannistun helposti, jos jokin yritelmäni ei tunnu heti tuottavan tulosta. Niinpä kirja, jonka alaotsikko on 20 työkalua, joilla saat asioita aikaan, tuntui oikein sopivalta luettavalta tähän hetkeen. 

Tahdonvoiman käyttöohje on helppolukuinen, käytännönläheinen ja humoristinenkin opaskirja, joka kuitenkin sisältää myös paljon tiukkaa asiaa ja tutkimustietoa aiheesta. Liikkeelle lähdetään tahdonvoiman määritelmästä: Martela määrittelee sen olevan puoliksi asennetta ja puoliksi puhdasta kykyä kontrolloida itseään. Kirjassa myöhemmin esitellyt tahdonvoiman työkalut ovat toiminta- ja ajattelutapoja, joiden avulla saamme itsemme tekemään asioita, jotka eivät itsessään vedä meitä puoleensa. Niinä hetkinä, kun tekeminen on itsessään todella motivoivaa ja hauskaa, tahdonvoimaa ei tarvita - homma tuntuu sujuvan kuin itsestään. Kuitenkin jokainen meistä joutuu jatkuvasti tilanteisiin, joissa joudumme tekemään vähän nihkeiltä tuntuvia asioita, joiden tiedämme loppupeleissä olevan meille hyväksi tai vievän meitä kohti päämääriämme. Tahdonvoimaa tarvitaan silloin, kun ihmisen sisällä on ristiriita, kun kaksi eri halua taistelee siitä, kumpaa lähdemme toteuttamaan. 



Erään teorian mukaan tahdonvoiman käyttötavat voidaan jakaa neljään kategoriaan: ajatusten kontrollointiin, kuten tietoiseen keskitymiseen, tunnereaktioiden kontrollointiin, impulssien kontrollointiin (eli sitä kiusausten vastustamista) sekä toiminnan kontrollointiin, tietyn suorituksen toteuttamiseen mahdollisimman hyvin. Tahdonvoima ei kuitenkaan ole pelkkää houkutuksista kieltäytymistä - toki sitäkin, mutta se on myös voimaa sanoa kyllä oikeille asioille. Mielestäni tämä on todella tärkeä ajatus, ja useinhan toimivin muutos lähtee nimenomaan siitä, että haluamme lisätä elämäämme jotain emmekä vain karsia pois jotain huonoksi koettua tapaa. 

Yksi tahdonvoiman suurimmista haasteista on se, että vähän niin kuin lihakset, se kuluu nopeasti käytössä. Siksi tehokain tapa vahvistaa tahdonvoimaa on usein keksiä keinoja, joiden ansiosta meidän ei tarvitse turvautua ankaraan itsekuriin. Niinpä keskeisiä tahdonvoiman työkaluja ovat itsekurin ja asenteen lisäksi oikeiden, tavoitteen saavuttamista tukevien tapojen rakentaminen sekä ympäristön muokkaaminen toivottua toimintaa tukevaksi. Jokaiseen näistä kategorioista kirja tarjoaa konkreettisia vinkkejä, joita aion ehdottomasti alkaa soveltaa omassa elämässäni. 

"Tahdonvoimasi on yksin heikko. Muokkaa siis asennetta ja ympäristöäsi, rakenna toimivia rutiineja. Tee tavoitteestasi se helpoin vaihtoehto."

Näin kuuluu kirjan loppupuolelta löytyvä "Twitter-tiivistelmä", joka muuten oli aika hyvä idea: tiivistäminen nimittäin on hyvä ja tarpeellinen taito, jota itse kunkin olisi varmaankin syytä harjoitella. Ilokseni tämä oli niitä kirjoja, joiden keskeiset pointit eivät hukkuneet kaiken sälän keskelle vaan jäivät kirkkaina mieleen. Varsin ajatuksia herättävä, informatiivinen ja inspiroiva kirja, vahva suositus! :) 

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Tehokkain tapa oppia tuntemaan kiitollisuutta

Kiitollisuuden tunteiden ja elämän pienten ilojen merkitys hyvinvoinnille tunnetaan nykyään hyvin. Minulle pienistä arjen asioista ja ympärillä olevasta kauneudesta iloitseminen on jostain syystä usein tuntunut helpommalta kuin syvän kiitollisuuden tunteminen isommista asioista, kuten perheestä, ystävistä, rakkaudesta, terveydestä ja ylipäätään elämästä. Kun on saanut tähänastisen elämänsä elää suhteellisen terveenä eikä ole edes joutunut kokemaan kenenkään kovin läheisen kuolemaa tai vakavaa sairautta, varsinkin terveyttä pitää aivan liian helposti itsestäänselvyytenä. Näin saattaa käydä myös sellaisille ihmissuhteille, joissa on isot palaset juuri sopivasti kohdillaan, eikä ole akuuttia pelkoa toisen menettämisestä tai hylätyksi tulemisesta. Oikeastaan jokapäiväisessä elämässäni ainoa iso juttu, mistä muistan päivittäin olla kiitollinen, on parisuhde (ja ehkä tätäkin voisi joku kyynisempi selittää sillä, että olemme seurustelleet vasta hieman yli vuoden verran). Mitä perheeseen ja ystäviin tulee, kiitollisuus toki pulpahtaa pintaan aina silloin tällöin mutta ei selvästikään riittävästi - päätellen siitä, miten kohtuuttomasti toisinaan käyttäydyn läheisiäni kohtaan, mieheke mukaan lukien.



Olen pyrkinyt vaalimaan kiitollisuutta esimerkiksi kirjoittamalla kiitollisuus- ja ilopäiväkirjaa ja tekemällä muita tavalla tai toisella älyllistäviä harjoituksia, ja vaikka ne ehkä ovatkin auttaneet näkemään asioita myönteisemmässä valossa, mitään massiivista muutosta ne eivät kuitenkaan ole saaneet aikaan: vaikka kuinka listaisin päiväkirjaani jokapäiväisiä ilonaiheita (joita kyllä keksinkin yleensä aika vaivattomasti), intoudun silti edelleen valitettavan helposti kitisemään milloin mistäkin pikkuasiasta. Viime aikoina olen ajatellut paljon sitä, miten kiitollisuuden avain tuskin on hilpeässä positiivisuudessa vaan pikemminkin elämän haurauden ja rajallisuuden ymmärtämisessä - ja oman kokemukseni mukaan sitä on vaikea aidosti ymmärtää, jos sitä ei kohtaa silmästä silmään. Lähes jokainen varmasti tuntee tai ainakin tietää jonkun, joka on oppinut iloitsemaan elämästään aiempaa syvemmin esimerkiksi toivuttuaan vakavasta sairaudesta tai selvittyään ehjin nahoin (tai ylipäätään hengissä) onnettomuudesta. Myös läheisen kuolema tai sairaus saa usein aikaan sellaisen muutoksen elämänasenteessa, että paluuta entiseen ei kerta kaikkiaan ole. 



Vaikka itse olen edelleen terve enkä ole joutunut hyvästelemään ketään läheistäni lopullisesti, olen muutamien viime vuosien ja erityisesti kuluneen vuoden aikana kohdannut paljon ihmisiä, joille elämän ja kuoleman kysymykset ovat syystä tai toisesta arkipäivää. Olen työskennellyt nuorten kanssa, joiden ajatukset pyörivät päivästä toiseen sen ympärillä, onko olemassa mitään, mikä tekisi heidän elämästään elämisen arvoista. Olen keskustellut monen ystäväni kanssa mielenterveysongelmista ja läheisten menettämisestä, ja ennen kaikkea teema on ollut vahvasti läsnä keskusteluissa poikaystäväni kanssa, jonka perheenjäsen sairastaa parantumatonta, kuolemaan johtavaa sairautta. Olen ehkä jollain tapaa pysynyt ulkopuolisessa roolissa, mutta siitä huolimatta koen, että jo pelkkä kuolemasta, terveyden ja rakkaiden ihmisten menettämisestä tosissaan puhuminen ja sen ajatteleminen saa tuntemaan valtavaa kiitollisuutta melko lailla kaikesta. Ei muuten tee mieli valittaa säästä, ainakaan kovin tosissaan.



Sitä ehkä sanotaan, että pitäisi muistaa kuolevansa mutta ennen kaikkea elävänsä, mutta olen alkanut ajatella, että usein se menee juuri tuossa järjestyksessä - kun todella tajuaa, että jonain päivänä (jota ei voi koskaan etukäteen tietää) tulee itse kuolemaan, ja todennäköisesti sitä ennen joutuu hyvästelemään monen rakastamansa ihmisen, osaa luultavasti myös olla kiitollinen siitä, mitä elämässä on tässä nyt. Kliseehän kuuluu, että jokainen päivä pitäisi elää niin kuin se olisi viimeinen. Ei kai se ihan niin mene, onhan elämässä hyvä olla tavoitteita ja suunnitelmia, mutta elämän rajallisuuden miettiminen aika ajoin varmasti auttaa suuntamaan omaa toimintaa niitä asioita kohti, mitä pitää kaikista tärkeimpinä ja arvokkaimpina. Kuolevaisuudesta muistuttaminen ja kiitollisuus liittynevät monien mielissä myös uskontoon. Esimerkiksi buddhalaisessa perinteessä tietoisuus kuolemasta ja sen meditoiminen ovat keskeisiä juttuja. Olen törmännyt monissa lähteissä vaikkapa harjoitukseen, jossa meditoidaan omaa kuolemaa - sellaista en ole kokeillut, kuulostaa suoraan sanottuna aika hurjalta, mutta epäilemättä voi olla melko vavahduttava kokemus.

Positiivisen ajattelun ilosanomaa julistava kiitollisuuspäiväkirja (tai muu vastaava harjoitus) on varmasti monelle aivan toimiva keino lisätä myönteisiä tunteita ja merkityksellisyyden tunnetta elämässä. Itse kuitenkin koen, että kiitollisuuttani varsinkin elämän suuria perusasioita, kuten terveyttä ja ihmissuhteita, on lisännyt huomattavasti tällaisten hieman synkempien teemojen äärellä viivähtäminen. Sinne ei ole hyvä unohtua, mutta joskus on varmasti hyvä herätellä itseään muistamaan elämän rajallisuus. Usein siihen ei tarvita muuta kuin avoin mieli ja rohkeus kysyä ja kuunnella - se, että uskallat altistua toisten ihmisten tarinoille, sillä menetyksiä ja onnettomuutta mutta myös hillitöntä iloa ja onnea on joka puolella. Ethän sulje silmiäsi tai korviasi siltä kaikelta.



Näissä tunnelmissa toivotan iloista ja kiitollista keskiviikkoa kaikille!

tiistai 6. joulukuuta 2016

Mikä Suomessa on parasta

Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin kertoa siitä, mitä suomalaisuus minulle merkitsee. On siitä ennenkin ollut puhetta näihin aikoihin vuodesta, mutta ajatukset elävät omaa elämäänsä, ja Suomi-kokemuksenikin on vuosien varrella muuttanut muotoaan. Kuten moni muukin teini-ikäinen, olin nuorempana vakaasti sitä mieltä, että Suomi on ankea paikka, ja ulkomaille on päästävä. Kotimaanmatkailu oli menettänyt kaiken hohtonsa (jos sillä oli koskaan sellaista ollutkaan) pitkillä automatkoilla perheen kanssa, ja omassa kulttuurissakin näki lähinnä kielteisiä asioita: tiedättehän, sulkeutumista, juopottelua, jurottamista, tunteista puhumattomuutta, näitä perinteisiä. Nyt aikuisiällä aatokset ovat kuitenkin muuttuneet paljon myönteisempään suuntaan - ja veikkaanpa, etten suinkaan ole ainoa, jolla näin on käynyt. En ole asunut ulkomailla, joten siinä mielessä en osaa verrata arkea Suomessa ja jossain muualla, mutta siitä huolimatta Suomessa ja suomalaisuudessa on paljon sellaista, mitä olen oppinut arvostamaan, rakastamaankin. 

Yksi tärkeimmistä on Suomen luonto. En ole aina ollut luontoihminen: nuorempana minulla oli pitkä kausi, jolloin inhosin mökkeilyä ja kaikenlaista luonnossa liikkumista, koin että mahdollisimman iso kaupunki olisi minun paikkani. Toki edelleen asun isohkossa kaupungissa, enkä ole maalle muuttamassa, mutta silti luonnosta on tullut vähitellen todellinen henkireikä minulle. Rakastan sitä, miten Suomessa luonto on kaikkialla, myös kaupungeissa, joten jokaisella on mahdollisuus nauttia siitä omalla tavallaan. En voi väittää olevani minkään sortin eräilijä, en ole koskaan käynyt esimerkiksi vaeltamassa, mutta siitäkin haaveilen. Toki kaunista luontoa löytyy varmasti ihan mistä maasta tahansa, mutta suomalaisen maiseman monimuotoisuus viehättää: kotimaassa matkaillessa on tullut ihan ihmeteltyä, miten erilaisia maisemia eri puolella Suomea on - ja ihan siellä pohjoisimmassa Lapissa en ole (vielä) edes käynyt. 

Keskipäivän aurinko kotikaupungissani viime jouluaattona

Keskiyön aurinko samassa paikassa viime juhannuksena

Pitkään kuvittelin olevani henkeen ja vereen kesäihminen, mutta sittemmin olen todennut, että kyllä neljä toisistaan erottuvaa vuodenaikaa vaan ovat ihan mieletön juttu. Olen kotoisin Pohjois-Suomesta, jossa vuodenajat erottuvat tavallaan vielä selkeämmin kuin täällä etelässä, mutta eipä se ero loppujen lopuksi niin kovin suuri ole, ja täällä sentään kesät ovat usein hieman lämpimämpiä. On huikeaa asua maassa, jossa kesäisin aurinko paistaa yötä päivää, kun taas talvella sen ilmestyminen taivaalle on suorastaan juhlimisen arvoinen ihme. Kaamoksessa on tunnelmaa, vaikka pimeys väsyttääkin. Usein vuodenaikojen kiertokulku saa minut myös ajattelemaan elämän, kuoleman ja uudistumisen suuria kysymyksiä. Jatkuvassa muutoksessa on kiehtovaa elää.

Vaikka suomalaisista sanottaisiin mitä tahansa, en pidä meitä läheskään niin juroina ja sulkeutuneina kuin jotkut tuntuvat ajattelevan. Pidän siitä, miten Suomessa kestetään hiljaisuutta ja osataan nauttia jaetusta hiljaisuudesta. Minulle se on melko vaikeaa, mutta rakastan sitä tunnetta, kun jonkun ihmisen kanssa on niin luontevaa olla, ettei hiljaisuus tunnu lainkaan vaivaannuttavalta. Varmasti meillä olisi paljon opittavaakin, siis silloin kun on syytä puhua, varsinkin niistä tunteista, mutta omassa ikäluokassani ja sosiaalisessa ryhmässä en ole havainnut vakavaa kyvyttömyyttä kepeään jutusteluun tai henkilökohtaisista asioista puhumiseen. 



Omintakeinen kulttuuri, joka on kiinnostava yhdistelmä erilaisia perinteitä ja ulkomailta tulleita vaikutteita. Viime vuosina olen suorastaan innostunut myös siitä, miten paljon kiinnostavia historiallisia kohteita Suomestakin löytyy, vaikka toisinaan kuvitellaan toisin.

Ja tietysti ne perinteiset: turvallisuus, sosiaaliturva, ilmainen koulutus, sukupuolten välinen tasa-arvo kohtalaisen hyvällä mallilla, ja näin poispäin. Uskoisin, että nämä ovat sellaisia asioita, joita valtaosa suomalaisista arvostaa, jos niitä vain tulee ajatelleeksi. Kaltaiselleni aina Suomessa asuneelle ja verrattain vähän ulkomailla aikaa viettäneelle nämä suomalaisen yhteiskunnan hyvät puolet tuntuvat helposti itsestäänselvyyksiltä. Näin ei tulisi olla, kun miettii, miten asiat monessa muussa maailmankolkassa ovat. Jos sulkee silmänsä siltä, ei ehkä muista olla kiitollinen siitä, mikä meillä täällä on hyvin. 

Mutta mitä suomalaisuus minulle merkitsee? Vaikea sanoa, koska en ole koskaan muutakaan ollut. Voisin luetella kliseitä vaikkapa suomalaisesta sisusta (jota minulla ei taida erityisen paljon edes olla), rehellisyydestä, suoruudesta, luontosuhteesta, tasa-arvosta tai mistä tahansa, mutta perinteisessä suomalaisuuden kuvastossa on toki myös paljon sellaista, mitä en itsestäni tunnista. Jokaisessa maassa on ongelmansa, ja Suomessa on monta asiaa, jotka mielelläni muuttaisin, mutta olen silti onnellinen siitä, että olen sattunut syntymään juuri tänne. 

Iloista itsenäisyyspäivää kaikille! Mikä teistä Suomessa on parasta? 

torstai 1. joulukuuta 2016

Huono mielipäivä ja mielenterveyden ensiapu

Kitisin tänään miehekkeelle siitä, että sattui olemaan huono naamapäivä (tiedättehän, sellainen kun iho on samaan aikaan rutikuiva, epätasaisen värinen ja epäpuhdas, ja olo on erityisen epäviehättävä). Vastaukseksi sain, että onneksi ei sentään huono mielipäivä - minulla kun sellaisiakin on aina silloin tällöin, ja kenelläpä nyt ei joskus olisi. Huonot päivät tiedetään kyllä, mutta jotenkin ihastuin tuohon ilmaukseen huono mielipäivä, se nimittäin kuvaa aika täydellisesti sitä, miltä joinakin päivinä tuntuu: mitään erityisen stressaavaa, ärsyttävää tai harmittavaa ei välttämättä tapahdu, mutta silti mieli on syystä tai usein myös näennäisesti syyttä maassa, tulevaisuus huolettaa, myönteiset ajatukset ovat harvassa ja yleinen epävarmuus kalvaa sisintä. Huonoja mielipäiviä varten meillä jokaisella olisi hyvä olla oma henkinen ensiapupakkaus, kokoelma hyväksi havaittuja keinoja vaikuttaa omaan oloon juuri tässä ja nyt.



Kävin vastikään erääseen vapaaehtoistyöhöni liittyen Mielenterveyden ensiapu -kurssin, joka on Suomen Mielenterveysseuran järjestämä jokapäiväisten mielenterveystaitojen koulutus. Meillä kaikilla on todennäköisesti paljon tietoa siitä, miten ylläpitää ja edistää fyysistä terveyttä, mutta valitettavasti mielenterveysosaamisesta ei ainakaan minun peruskouluaikoinani puhuttu yhtikäs mitään. Mielenterveys on kuitenkin erottamaton osa terveyttä ja hyvinvointia, ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen olisi hyvä opetella pitämään huolta omasta mielestään. Mielenterveysosaamisella tarkoitetaan arkisia ja kaikkien opittavissa olevia keinoja, joiden avulla voi edistää omaa ja läheisten hyvinvointia niin kotona kuin myös koulussa, työelämässä, harrastuksissa tai vaikka vapaaehtoistöissä. Kyse on esimerkiksi siitä, miten käsittelemme stressiä ja suojaudumme siltä, miten tulemme toimeen haastavien tunteidemme kanssa, miten kehitämme ihmissuhteitamme rakentavampaan suuntaan, miten kohtaamme haasteita ja kriisitilanteita, miten ehkä jopa käännämme vaikeudet voitoiksi ja kasvamme kriisien myötä. Tämän tyyppisiä juttuja olen tietysti itse opiskellut paljon, joten tämä koulutus ei sinänsä tuonut juuri uutta teoriatietoa, mutta se tarjosi asiaan hyvin käytännönläheisen näkemyksen sekä ennen kaikkea mahtavan kokemuksen jakaa ajatuksia aiheesta erilaisten ihmisten kanssa.



Lisäksi sain myös tärkeän muistutuksen oman "henkisen ensiapupakin "kokoamisesta - olen nimittäin itsekin tunne-elämältäni sen verran räiskyvä tapaus, että huonon mielipäivän iskiessä teoriatieto tuntuu helposti valuvan kyynelten mukana ulos päästä juuri siinä hetkessä. Sellaisina päivinä ei haittaisi yhtään, jos voisi yksinkertaisesti kaivaa esille listan asioista, jotka takuuvarmasti piristävät mieltä tai helpottavat oloa ainakin vähän. Itse olen huomanut, että silloin, kun on niin sanotusti tilanne päällä, pelkkä järkeily tai yritykset millään tavalla vaikuttaa omiin ajatuksiin eivät auta, vaan parhaiten saan rauhoitettua oloni tekemisellä, johonkin muuhun kuin omiin mielenliikkeisiini keskittymisellä (varsinaisen ajatustyön säästän niihin hetkiin, kun olo on ainakin jossain määrin tasaisempi). Ainakin seuraavat keinot ovat osoittautuneet toimiviksi:

  • Musiikki, johon voi uppoutua täysillä - aina vähän mielialan mukaan, mutta esimerkiksi Wagnerin oopperat toimivat yleensä
  • Rauhallinen kävely- tai pyörälenkki luonnossa
  • Halaaminen, pussaaminen, läheisyys ja yhdessä nauraminen
  • Lohtukirjat, -sarjat ja -leffat: sellaiset ikisuosikit, joista tulee aina tuttu ja turvallinen olo. Minulla sellaisia ovat ennen kaikkea Harry Potterit, Sinkkuelämää ja Gilmoren tytöt
  • Kirjoittaminen 
  • Jooga, meditointi ja mindfulness-harjoitukset, yksinkertaisimmillaan pelkkä hengityksen tarkkailu
  • Ihmisten ilmoille lähteminen vaikka väkisin, uppoutuminen ihmisten tarkkailuun, sen hoksaaminen ettei olekaan maailmassa yksin
  • Turvallisen ihmisen seurassa itkeminen, joka parhaassa tapauksessa kääntyy jossain vaiheessa nauruksi tai vähintään hymyksi
  • Johonkin todella kiehtovaan aihepiiriin kaivautuminen ja uuden opettelu (vaatii tosin edes hiukan jaksamista ja keskittymiskykyä, eli ei toimi ihan joka tilanteessa)


Mitä teidän henkiseen ensiapupakkiinne kuuluu? 

tiistai 22. marraskuuta 2016

Tärkein kotoa oppimani liikuntatottumus

Vanhempani eivät ole varsinaisesti mitään urheilijoita. Äidilläni ei tietääkseni ole eläessään ollut mitään liikuntaharrastusta, ja isänkin liikkuminen rajoittuu lähinnä kävelylenkkeihin ja talvella hiihtämiseen. Minuakaan ei lapsena raahattu liikuntaharrastuksiin vaan pianotunneille ja kuvataidekouluun - ainoan silloisen liikuntaharrastukseni ratsastuksen keksin ihan itse. Olen kuitenkin oppinut vanhemmiltani yhden erittäin tärkeän liikuntatottumuksen: päivittäisen kävelemisen. Lapsuudenkotini sijaitsi (ja sijaitsee, siellä vanhempani asuvat yhä) juuri sopivan kävelymatkan päässä kaikkialta. Kävelin pienestä pitäen kouluun ja harrastuksiin, ja isäni on kulkenut töihin iät ajat kävellen tai pyörällä. Olen todella kiitollinen siitä, että opin lapsena pitämään hyötyliikuntaa suorastaan itsestäänselvänä - muistan ihmetelleeni jo kauan sitten sitä, miten jotkut kulkivat lyhyitäkin matkoja autolla tai bussilla. Totta kai minuakin joskus laiskotti, ja muistan kyllä ruinanneeni vanhemmilta autokyytejä kymmenen minuutin kävelymatkan päässä olevalle taidekoululle, mutta näin jälkeenpäin olen iloinen siitä, että kävellenhän sinne yleensä oli mentävä. 



Pelkän hyötyliikunnan lisäksi meidän perheessämme käytiin paljon kävelyllä, ihan varta vasten. Olen pitänyt tätä pitkään aivan tavallisena ja olenkin yllättynyt siitä, että kävelyllä käyminen ei todellakaan ole kaikissa kodeissa kuulunut arkeen. Muistelen lämmöllä erityisesti viikonloppujen pitkiä kävelylenkkejä tätini kanssa: saatoimme kävellä leppoisaan tahtiin tuntikausia ympäri kaupunkia, käydä välillä kahvilassa tai kirjastossa lehtiä lukemassa, ja sitten jatkoimme taas matkaa. Noilla kävelylenkeillä juttukin virtasi usein paremmin kuin kotona nököttäessä, ja toisaalta saattoi vain keskittyä nauttimaan maisemista ja siitä itse kävelemisestä - sehän on parhaillaan ihan älyttömän meditatiivista, vaikkei sitä lapsena niin osannutkaan sanoittaa. En miellä kävelemistä pelkästään liikunnaksi, vaan se on myös henkinen harjoitus, keino käsitellä niin kielteisiä kuin myönteisiäkin tunteita, ja myös loistava tapa saada ajatukset virtaamaan vapaammin. Jo kouluikäisenä muistan, että erityisen hyvältä kävelylle lähteminen tuntui silloin, kun jokin asia vaivasi mieltä, ärsytti tai oli muuten vain kökkö olo. Raitis ulkoilma, yksinolo, ympäristön tarkkailu ja rauhallinen, monotoninen liikunta rauhoitti mieltä takuuvarmasti, ja rauhoittaa yhä. Toisaalta kävelylle lähteminen auttaa minulla usein myös kaiken sortin luovuustukoksiin: monet ideat ja ajatukset ovat selkiytyneet lopulliseen (jos nyt yhtään mikään oikeasti on lopullista) muotoonsa juuri kävelylenkillä. 



Ajatusten tuulettamiseen tai stressin purkuun toimivat minulla ehkä parhaiten yksinäiset lenkit, mutta toisella tapaa ihanaa on myös viettää aikaa läheisten kanssa kävellen ympäriinsä. Yleisesti ottaen pälpätän kuin papupata, minun on vaikea sietää hiljaisuutta muiden kuin aivan läheisimpien ihmisten kanssa (ja heidänkin seurassaan kyllä kälkätän välillä liikaa), mutta kävellessä on helpompi antaa tilaa pelkälle olemiselle ja yhdessä kokemiselle - ja toki myös seikkailulle, uusiin paikkoihin tutustumiselle ja päämäärättömälle hortoilulle. Edelleen aina vanhempieni luona ollessa käymme yhdessä kävelyllä, monien kavereidenkin kanssa sitä tulee harrastettua, ja erityisen iloinen olen siitä, että myös poikaystäväni jakaa mieltymykseni kävelemiseen. Joskus kävelyllä on jopa helpompi puhua sellaisista vähän hankalan tuntuisista asioista, joiden puiminen vastatusten ruokapöydän ääressä tuntuisi hiukan vaivaannuttavalta tai ahdistavalta. Ja toisaalta yhdessä käveleminen ja maailman tutkiminen tarjoaa mahdollisuuden mieleenpainuviin yhteisiin kokemuksiin ja siihen, että voi hetken ihailla maailman kauneutta samasta perspektiivistä. 



Ja niin, eipä sitä hyötyliikunnallista aspektiakaan sovi sivuuttaa, sillä jos kävelee (tai muuten liikkuu omin voimin) kaikkialle, tulee joka päivä liikuttua helposti vähintään tunnin verran, joskus enemmänkin, jos on useita menoja eri puolilla kaupunkia. Varsinaisten liikuntaharrastusteni aktiivisuus ehkä vaihtelee, mutta hyötyliikunnan ansiosta en ole koskaan täysin rapakunnossa. Lisäksi koen, että arkinen käveleminen on tärkeää myös mieleni hyvinvoinnille: lyhyenkin kävelymatkan aikana pääsee vähän tuulettumaan, niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin, ja päivän haasteet on helpompi kohdata, kun on saanut hieman energiaa liikkeestä - ja toisaalta siihen voi myös purkaa ylimääräistä energiaa, jos sellainen sattuu olemaan vaivana. Tiedän toki, että jotkut joutuvat olosuhteiden pakosta kulkemaan töihin tai muihin menoihinsa autolla tai julkisilla kulkuvälineillä, mutta olen silti aika varma, että ihan jokaisen elämästä löytyy myös tilaisuuksia arkiliikunnan lisäämiseen. Ja pieneen kävelylenkkiin on varmasti aika monella aikaa, ja rankempaan liikuntaan tottumattomalle se on helppo (ja ilmainen!) tapa aloittaa.

Nautitteko te kävelemisestä? Millaista hyötyliikuntaa teidän arkeenne mahtuu? 

maanantai 21. marraskuuta 2016

Ihmiskoe: koko yön valvominen

Tiesittekö, että joidenkin lähteiden mukaan masennusta voidaan hoitaa perinteisten lääkkeiden ja keskusteluhoidon lisäksi esimerkiksi kirkasvalolampuilla ja unideprivaatiolla - eli käytännössä ihmisen valvottamisella? Juttelin näistä teemoista jokin aika sitten psykologikaverini kanssa, ja on sanottava, että idea on kyllä mielenkiintoinen kaikessa yksinkertaisuudessaan. Jos aihe kiinnostaa, lisätietoa näistä aikabiologisista hoidoista voi lukea suomeksi esimerkiksi täältä, mutta lyhyesti sanottuna tarkoitus on vaikuttaa ihmisen "sisäiseen kelloon", joka ei monilla masennuksesta kärsivillä toimi aivan niin kuin pitäisi - jotkut ehkä kärsivät unettomuudesta, toiset taas nukkuvat helposti liikaa, ja unirytmi luisuu helposti epäsäännölliseksi. Sitä tuskin kukaan ihmettelee, että säännöllinen vuorokausirytmi ja sopiva määrä unta on selvästi yhteydessä parempaan vointiin. Sinänsä tuntuukin oikeastaan aika loogiselta, että uni-valverytmiin vaikuttamisella voitaisiin helpottaa masennuksen oireita. (Valitettavasti tosin näyttää siltä, että esimerkiksi unideprivaation myönteinen vaikutus mielialaan on lyhytaikainen, ja luonnollisesti koko yön valvomisella on myös aika ilmeiset kielteiset seurauksensa.)

Aiheesta keskusteltuani hoksasin, että en itse muista koskaan valvoneeni koko yötä. Unettomuudesta olen kyllä kärsinyt kausittain iät ajat, mutta se on aina painottunut alkuyöhön, ja aamuyöstä olen aina lopulta nukahtanut vähintään tunniksi tai pariksi. Minua vaivasi aikamoinen uteliaisuus vaivasi sen suhteen, miltä tuntuisi valvoa koko yö, ja millainen olotila seuraavana päivänä olisi. En itse ole masentunut, mutta sisäisessä kellossani on kyllä huomattavasti virittämisen varaa, ja aikaisiin aamuherätyksiin tottuminen ja illalla ajoissa nukkumaan meneminen on tämänsyksyisten yritystenkin perusteella osoittautunut to-del-la hankalaksi (olen se kummajainen, joka painaa torkkunappia ja palaa hyvillä mielin vällyjen alle, vaikka kännykän joutuisi hakemaan toiselta puolelta asuntoa...). Olen myös huomannut omakohtaisestikin sen, miten kielteisesti epämääräinen unirytmi vaikuttaa mielialaan ja jaksamiseen. Totesin, että koko yön valvominen kertaalleen voisi olla kaikin puolin mielenkiintoinen ja opettavainen pikku ihmiskoe - halusin nähdä, miten se vaikuttaisi rytmiini ja millainen tyyppi meikäläisestä kuoriutuisi valvomisen jälkeen. Hivenen masokistista? Mahdollisesti. Onneksi tämänhetkinen elämäntilanteeni sallii vuorokausirytmillä kikkailun, joten menneenä viikonloppuna päätin viimein kokeilla.



Aamuyön pikkutunneille valvominen ei ole koskaan ollut minulle ongelma: saatan helposti vahingossa unohtua lueskelemaan (tai dataamaan) yhteen tai kahteenkin asti, varsinkin jos aamulla on tullut nukuttua pitkään. Luulen olevani perusominaisuuksiltani enemmän iltavirkku kuin aamuihminen, sillä usein suorastaan piristyn juuri niihin aikoihin, kun olisi järkevintä mennä nukkumaan. Valvomiskokeilua edeltävänä päivänä heräsin kahdeksan maissa ja elelin suht normaalisti, en oikeastaan valmistautunut valvomiseen millään tavalla, esimerkiksi kahvia kittaamalla. Yön alkupuoli sujui hyvinkin vaivattomasti: noin kahteen asti pystyin hyvin keskittymään lukemiseen tai sarjojen katsomiseen ja jopa pieneen siivoamiseen. Vasta aamun lähestyessä alkoi väsyttää ihan toden teolla, ja siinä viiden aikoihin kävi mielessä, että voisi kai tämän älyttömyyden lopettaakin ja painua pehkuihin, mutta tee, välipala ja raittiin ilman haistelu parvekkeella piristivät sen verran, että pysyin hereillä. Tietysti näin marraskuussa myös pimeys taisi tehdä aamusta melko nihkeän, ja luulenpa, että kesäaikaan valvominen sujuisi paljon vaivattomammin. Aamulla taisin torkahtaa pieneksi hetkeksi, ja uuteen päivään käynnistyminen tuntui vaikealta ja olo hippusen epätodelliselta. Yllätyin kuitenkin siitä, miten myöhemmin päivällä olo oli jokseenkin tolkullinen, vaikkakin totta kai nuutunut.

Koko ihmiskokeen paras osuus koitti kuitenkin seuraavana iltana, kun vihdoin pääsin nukkumaan. Kävi juuri niin kuin toivoinkin: simahdin harvinaislaatuisesti jo kymmeneltä, ja nukuin sikeästi melkein kymmenen tunnin yöunet! Aamulla oli suorastaan uudestisyntynyt olo, jollaista en ole usein kokenut. Nähtäväksi tosin jää, miten aikainen nukkumaanmeno tänä iltana onnistuu... Tällaista itseni kiusaamista valvomalla en kyllä ajatellut ottaa tavaksi - kyllähän se tiedetään, että vaikka yksittäinen valvomiskokeilu voisikin tuntua tavalla tai toiselta hyvällä, univajeella on kuitenkin rutkasti kielteisiä vaikutuksia meihin. Tulipahan kuitenkin kokeiltua tämäkin, ihan kiinnostavaa! Luultavasti tosin aikaisempaa nukkumaanmenoa voisi helpottaa hieman kivuttomammin yksinkertaisesti sillä, että pakottaisi itsensä hereille aiemmin aamulla. Jos se onnistuu paremmin kuin allekirjoittaneelta, suosittelen.

Onko teillä ongelmia vuorokausirytmin kanssa, tai löytyykö hyviä vinkkejä tasaisemman unirytmin saavuttamiseen? :) 

perjantai 18. marraskuuta 2016

Mobiilisovellukset hyvinvoinnin tukena: testissä YOU-app

Olen aina välillä pitänyt itseäni vanhanaikaisena jääränä, joka änkyröi teknologian ja digimaailman kehitystä vastaan. Vähitellen olen kuitenkin joutunut myöntämään, että kyllä nämä digi- ja somehommelit sittenkin ovat aika loistava keksintö. Viime aikoina olen kiinnostunut muun muassa siitä, millainen merkitys erilaisilla sosiaalisilla medioilla ja muilla sovelluksilla voi hyvinvointimme kannalta olla, ja miten digitaalisuutta voitaisiin hyödyntää hyvinvoinnin tukemisessa. Opintojeni aikana hämmennyin usein siitä, miten vähän psykologien keskuudessa puhuttiin näistä uuden teknologian tarjoamista mahdollisuuksista - minusta kun on aika selvää, että vaikka digi- ja somemaailma varmasti aiheuttaa omat haasteensa psykologiselle hyvinvoinnillemme, sitä voidaan myös taatusti hyödyntää hyvinvoinnin edistämisessä paljon nykyistä enemmän. Yksi matalan kynnyksen tapa ovat tietysti erilaiset hyvinvointisovellukset. Kovin monipuolisesti en ole niistä perillä, sillä en halua ladata puhelintani täyteen kaiken sortin sovelluksia, kun olen jo aika koukussa niihinkin muutamiin joita aktiivisesti käytän. Viime talvena/keväänä tutustuin kuitenkin entisen opiskelukaverini kautta sovellukseen nimeltä YOU-app, johon olen tykästynyt ja jota olen käyttänyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti reilut puoli vuotta, ja nyt vihdoin ja viimein sain aikaiseksi kirjoitella fiiliksiäni siitä myös tänne.



YOU-appin ideana on rohkaista käyttäjää kohentamaan hyvinvointiaan ja terveyttään hyvin pienin, konkreettisin askelin. Sovellus suosittelee erilaisia mikro-aktiviteetteja, helppoja ja nopeasti toteutettavia "tehtäviä", jotka liittyvät mielen hyvinvointiin, terveelliseen ruokailuun, liikuntaan ja ihmissuhteisiin. Tehtävät ovat todellakin pieniä, kuten parin minuutin tietoinen hengähdyshetki, hedelmän syöminen, portaiden käveleminen hissiin hyppäämisen sijaan, tai kuulumisten kysyminen ystävältä. Sen lisäksi, että sovellus ehdottaa joka päivä jotain tiettyä aktiviteettia, on mahdollista valita myös tiettyihin aihepiireihin keskittyviä "soittolistoja", joista itse olen erityisesti pitänyt. Osa aktiviteeteista on hyvin konkreettisia, mutta mukana on myös abstraktimpia juttuja, kuten erilaiset kiitollisuus- ja tietoisuustaitoharjoitukset ja muut pohdiskelutuokiot. YOU-app tekee yhteistyötä hyvinvointialan asiantuntijoiden kanssa, ja harjoitukset pohjautuvat pitkälti tutkittuun tietoon meidän ihmisten toiminnasta. Sovelluksen filosofiana on ennen kaikkea se, että muutos lähtee pienestä: on paljon helpompaa muuttaa ruokailu-, liikunta- tai vaikkapa ajattelutottumuksiaan pienin askelin kuin rykäistä massiivinen muutos kerralla läpi (monella taitaa olla kokemusta esimerkiksi siitä, miten yhtäkkisen, jättimäisen muutoksen jälkeen sortuu valitettavan helposti vanhoihin tapoihin). Hyvinvointi ja onnellisuus koostuvat ennen kaikkea siitä, mitä päivittäin teemme. 



YOU-app on myös sosiaalinen media, sillä siellä voi jakaa kuvia "suorittamistaan" aktiviteeteista kaikkien käyttäjien tai omien seuraajien kesken. Ajatukseni tästä ovat hieman ristiriitaisia: vaikka sovelluksen ideana olisikin jakaa arkisia, siloittelemattomia ja spontaaneja kuvia, miten estää se, että homma menee enemmänkin oman statuksen pönkittämiseksi ja tietynlaisen kuvan luomiseksi sen sijaan, että jokainen vain edistäisi omaa hyvinvointiaan ja tarjoaisi vertaistukea ja inspiraatiota muille? Oma fiilikseni on, että ainakin vielä tämä sovellus on pysynyt maanläheisempänä ja jollain tapaa aidompana kuin vaikkapa Instagram, mutta ei tätä teemaa voi koskaan sivuuttaa, kun on kuitenkin sosiaalisesta mediasta kyse. Olen kokenut hieman kinkkisenä myös sen, että sovelluksessa jaetaan omia tekemisiä nimenomaan kuvien välityksellä (joskin toki mietteistään voi aina kertoa enemmän kuvatekstissä) - muutamankin kerran olen jättänyt jotain jakamatta ihan vain siksi, etten ole kerta kaikkiaan keksinyt ottaa aiheeseen liittyvää kuvaa. Toisaalta vaikka kaikkea ei jakaisikaan, aktiviteetteja voi totta kai toteuttaa myös ihan itsekseen ilman mitään dokumentointia. Ehkä juuri minulle onkin toiminut parhaiten ennen kaikkea se, että sovellus on tarjonnut ideoita ja muistutuksia siitä, miten joka päivä voi tehdä jotain oman hyvinvointinsa eteen. 

Käytättekö te mitään hyvinvointisovelluksia? Tuleeko mieleen suosituksia?  

torstai 17. marraskuuta 2016

Marraskuun hygge

Tällä viikolla marraskuu on toden teolla paljastanut karmeimmat kasvonsa: kaunis ja luminen pakkaskeli vaihtui hetkessä pimeydeksi, loskaksi (joka tosin on onneksi kohta sulanut kokonaan pois) ja tihkusateeksi. Sen myötä olen itsekin tuntenut oloni väsyneeksi ja alakuloiseksi - eikä asiaa tietenkään auta se, että tuollaisella kelillä ei kerta kaikkiaan huvita reippailla ulkoilmassa, millä yleensä onnistun helposti piristämään itseäni. Kaamosväsymyksestä huolimatta olen kuitenkin aina pitänyt näistä loppuvuoden pimeistä ajoista, onhan tähän vuodenaikaan sosiaalisesti sallittua, ellei jopa suorastaan suotavaa linnottautua sohvannurkkaan viltin alle lueskelemaan kirjoja kynttilänvalossa. Lukaisin tänään mainion jutun hygge-trendistä, joka siis viittaa keskimäärin varsin onnellisten tanskalaisten tapaan rentoutua, nautiskella ja hemmotella itseään ja läheisiään varsinkin näin vuoden pimeimpänä aikana. 



Hygge-sanalle ei taida olla olemassa täydellistä suomennosta, mutta itse tunnistan touhun erittäin hyvin - olen nimittäin oppinut sen jo lapsuudenkodissani, jossa esimerkiksi poltettiin pimeään vuodenaikaan joka ilta kynttilöitä iltapalalla, syötiin nautiskellen herkkuja ja välillä pidettiin leppoisia leffailtoja koko pienen perheen kesken. Korttelin päässä asuvan tätini luona tunnelmointi oli viety vielä pitemmälle: siellä saatoimme istua tuntikausia kynttilänvalossa pelkästään keskustelemassa, joka usein päätyi aina lopulta siihen, että hän kertoili minulle tarinoita lapsuudestaan. Kun kasvoin hieman vanhemmaksi, kotona tunnelmoinnin ohelle tuli vähintään yhtä tärkeäksi myös kahviloissa fiilistely, jota toki harrastan ympäri vuoden, mutta joka erityisesti piristää syksyä ja talvea - mikä olisikaan kotoisampaa ja ihanampaa kuin paeta pakkasta tai räntäsadetta viihtyisään kahvilaan juomaan kaakaota ja lukemaan kirjaa tai lätisemään syvällisyyksiä tai tyhjänpäiväisyyksiä jonkun hyvän tyypin kanssa? 



Hygge on tavallaan meille suomalaisille(kin) tyypillisen ankaran suorittamisen ja stressaamisen vastakohta: se on arkista matalan kynnyksen häpeämätöntä hedonismia. Siihen heittäytyminen vaatii armollisuutta ja lempeyttä itseä kohtaan, sitä että antaa itselleen luvan vain olla, nautiskella, tehdä jotain hyödytöntä vain siksi, että se yksinkertaisesti tuntuu hyvältä. Nykyään puhutaan jonkin verran itsemyötätunnosta, ja en tiedä, onko kovinkaan kaukaa haettua pohtia, että ehkäpä sitä voisi harjoitella nimenomaan sillä, että opettelisi nautiskelemaan ja hemmottelemaan itseään. Eri ihmisille se toki tarkoittaa eri asioita, ja jokaisen on löydettävä itse ne jutut, mitkä omalla kohdalla parhaiten toimivat. Itse olen sikäli helppo tapaus, että minuun vetoaa oikein hyvin vaikkapa se perinteinen kynttilänvalossa lukeminen - mutta myös rauhalliset kävelylenkit pimeydessä kaupunkilaisten jouluvaloja ihaillen, joogahetket kotona omassa rauhassa, hyvän ruoan kokkaaminen hyvässä seurassa, päiväkirjan kirjoittaminen viimeisenä ennen nukkumaanmenoa, rakkaiden ihmisten kanssa hassuttelu ja pelkkä olla öllöttäminen, elokuvissa käyminen arkena, taidegalleriakierrokset tylsinä sunnuntai-iltapäivinä, näitähän riittää!  

Miten te hemmottelette itseänne tai lievitätte kaamosväsymystänne?  

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Puhumisen rajat

Sitä sanotaan, että vaikeista tai mieltä vaivaavista asioista puhuminen auttaa. Epäilemättä näin on, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka - aika paljonhan oma ammattinikin perustuu ennen kaikkea vuorovaikutukseen, josta suuri osa on juuri sitä puhumista. Kaikki varmasti (toivottavasti) tietävät, miten hyvältä ja helpottavalta tuntuu, kun pääsee kunnolla avautumaan mielessä myllertävästä ongelmasta tai hankalasta tunteesta luotettavalle ja läheiselle ihmiselle. Kun etsimme sanoja kokemuksille ja tunteille, pääsemme parhaassa tapauksessa itsekin niistä paremmin perille, hoksaamme yhteyksiä asioiden välillä, ehkä löydämme ratkaisuja, ja tietysti saamme kokea yhteyttä toiseen ihmiseen, toivon mukaan saada häneltä empatiaa ja ulkopuolisen perspektiiviä asiaan. Itse olen pitkään ollut vannoutunut puhumisen kannattaja, ja se oli tietysti yksi syy siihen, miksi ylipäätään hakeuduin opiskelemaan psykologiaa. Myös omassa elämässäni puhuminen on se keino, johon hyvin hanakasti tartun, jos jokin asia vaivaa mieltäni. Usein puhuminen totta kai auttaa, mutta viime aikoina olen tullut pohtineeksi paljon myös sitä, miten tämäkin asia - kuten lähes mikä tahansa muukin - voidaan vetää överiksi, jolloin siitä saattaa olla myös suorastaan haittaa.

Olen verbaalinen tyyppi, jolle sekä puhuminen että kirjoittaminen ovat luontevia tapoja sekä ilmaista että käsitellä mielenliikkeitäni. Totta kai on aiheita, joista arastelen puhua, ja toki puheenaiheet ja avautumisen taso vaihtelevat eri ihmissuhteissa (en tiettävästi ole niitä ihmisiä, joilla on valtava tarve avautua henkilökohtaisuuksistaan jokaiselle vastaantulijalle), mutta joka tapauksessa olen aina ajatellut, että puhuminen kannattaa. Ongelma vaan onkin siinä, että olen niin kiintynyt puhumiseen, että pääädyn toisinaan suojaamaan sen avulla itseäni siltä, että joutuisin todella kohtaamaan ne haasteellisilta tuntuvat tunteet ja tilanteet. Koen, että puhuminen on parhaimmillaan parantavaa, mutta pahimmillaan se etäännyttää itse kokemuksesta ja sen käsittelystä tunnetasolla. Kun sopivat sanat on kerran löytänyt, voi tuntua helpolta ja turvalliselta vatvoa mieltä vaivaavaa asiaa puheen tasolla uudelleen ja uudelleen - sen sijaan, että niin sanotusti ottaisi härkää sarvista ja tekisi asialle jotain, ehkä kohtaisi pelkonsa muutenkin kuin vain ajatuksissaan. Puhumisesta on usein hyvä aloittaa, mutta todellisen muutokseen tekemiseen se harvoin riittää.


Tutkimukset esimerkiksi traumoista selviämisestä viittaavat siihen, että oman tarinan jäsentäminen ja kertominen auttaa sen käsittelyssä ja lopulta sen hyväksymisessä. Tätä en todellakaan epäile; koen itsekin, että monista pienemmän mittakaavan vaikeuksista on päässyt paremmin irti, jos niistä on päässyt puhumaan jollekin, ja ehkä myös kirjoittamaan. Kuitenkin me kaikki tiedämme, että vaikeuksista selviämiseen ja ikävien tunteiden kanssa pärjäämiseen tarvitaan myös taitoa hyväksyä se, mitä on jo tapahtunut ja mille ei voi mitään, ja lopulta päästää siitä irti (mikä ei tietenkään tarkoita unohtamista, vaan ennen kaikkea elämän jatkamista ja tulevaan suuntautumista). Puhumisen, analysoimisen, hyväksynnän ja irtipäästämisen väliset suhteet pohdituttavat minua edelleen kovasti, sillä todennäköisesti kaikkia näitä tarvitaan - tärkeintä vaan olisi tunnistaa se, milloin mikäkin toimii ja milloin on aika siirtyä kokeilemaan vähän toisenlaista lähestymistapaa. 

Tietenkään puhuminenkaan ei ole aivan niin yksioikoinen juttu, kuin mitä yhtäkkiseltään voisi ajatella: ongelmistaan ja tunteistaan kun voi puhua hyvin monella eri tavalla. Toisinaan jo pelkästä tunteesta ja sen aiheuttaneesta tilanteesta tai ajatuksesta kertominen voi helpottaa, kun taas toisinaan tarvitaan sellaista puhetta, jossa todella käsitellään asiaa, haetaan oivalluksia, ratkaisuja ja itseymmärrystä pelkän vaahtoamisen ja paikallaan junnaamisen sijaan. Itse olen huomannut juuttuvani usein nimenomaan sellaiseen tunnepitoiseen surkutteluvaiheeseen, jossa toistetaan samoja ei-järkiperäisiä pointteja uudelleen ja uudelleen mutta ei edetä asian kanssa yhtään mihinkään. Minulle tämä on juuri sitä puhetta, johon on helppo jumiutua - tulee sellainen tunne, että käsittelee tunnetta tai ongelmaa, vaikka tosiasiassa vaan välttelisi sen kohtaamista sillä, että keskittyy siitä jauhamiseen. 

Puheelle ja keskustelulle on aikansa, mutta joskus on aika myös nähdä, kuulla, tuntea, kokea ja ennen kaikkea tehdä. Siitä joudun toisinaan itseäni muistuttamaan. 

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Mitä luulen tietäväni elämästä

Luettuani Stellan mainion postauksen elämässä tähän mennessä opituista asioista aloin saman tien itsekin miettiä, millaisia oivalluksia näiden ensimmäisten 25 vuoden aikana on päähän tarttunut - niin tutkimuksesta, muiden kokemuksista kuin omasta elämästä. Muutaman ajattelin jakaa teidän kanssanne. 

Rohkeinta on paljastaa oma haavoittuvuus ja epävarmuus.

On ihan normaalia ja sallittua olla (hyvällä tavalla) riippuvainen toisista ihmisistä. 

Jos mielii olla onnellinen, kannattaa panostaa ihmissuhteisiin ja tehdä mahdollisimman paljon merkitykselliseltä tuntuvia asioita.

Luonto virkistää, parantaa, sitoo itseä suurempaan kokonaisuuteen, auttaa elämään nykyhetkessä ja näkemään sekä pienen että suuren mittakaavan kauneutta maailmassa.



Ärsyyntyminen kertoo usein enemmän ärsyyntyjästä itsestään kuin siitä, johon tunne kohdistuu.

Mitä vähemmän, yksinkertaisempia ja täydellisempiä vaatteita, sitä vähemmän vaatekriisejä. Aivan optimaaliseen tilanteeseen en todellakaan ole tämän suhteen päässyt, mutta olen 99-prosenttisen varma, että näin se vaan on.

Kaikkien ei tarvitse suhtautua intohimoisesti matkusteluun, tai haluta reppureissata ympäri maailmaa. Tuttavapiirissäni on paljon erittäin innokkaita matkustelijoita, ja mediassakin matkustelun autuutta toitotetaan joka puolella - ja aina välillä olen kokenut suorastaan huonoa omaatuntoa siitä, että minulle riittää aivan hyvin viikon tai parin ulkomaanmatka kerran vuodessa ja siihen päälle jonkin verran kotimaanmatkailua. Minulla on hurjasti ihania kokemuksia matkoilta, ja olen totta kai sitä mieltä, että se on avartavaa, mutta ei ole ollut aivan helppoa hyväksyä sitä, että minun ei tarvitse haluta tiettyjä asioita vain siksi, että se on ikä- ja sosiaaliluokkani yleisen eetoksen mukaista.

Tunnetta voi muuttaa vain tunteella.



Ihan kaikki voi olla kiinnostavaa - kyse on paljolti siitä, millä tasolla asioita tarkastelee. Näkökulman valitsemisen ja joustavan vaihtamisen taidosta on paljon hyötyä ja iloa.

Sosiaalisia taitoja voi harjoitella vain aidossa vuorovaikutuksessa, ei pelkästään teoriaan uppoutumalla.

Kauneus ei ole vain aisteilla havaittavaa - on myös älyllistä kauneutta, ajatuksen, logiikan, teorian kauneutta, joka on parhaimmillaan harvinaisen huikeaa.

Uskovaiset eivät ole aina tyhmiä (eivätkä tyhmät ihmiset tylsiä). Olen pienestä pitäen ollut tapa-ateisti ja kasvanut perheessä, jossa uskontoon suhtaudutaan hyvinkin kriittisesti, ja vasta aivan viime vuosina olen oppinut suhtautumaan uskonnollisuuteen suvaitsevammin - ja sen myötä kiinnostunut aiheesta aivan uudella tasolla. 



Käytännöllisyys on ihmisissä ja asioissa todellakin arvostettava piirre. Olen itse enemmänkin henkisissä sfääreissä viihtyvä pohdiskelija ja toisinaan liiankin teoreettinen tyyppi, ja toki viihdyn paljon kaltaisteni joukossa, mutta eniten ihailen ihmisiä, joissa nämä molemmat puolet yhdistyvät.

Onnellisuuden ankara tavoittelu tekee usein onnettomammaksi.

Ensivaikutelman perusteella ei voi varmasti tietää, kenestä tulee rakas ystävä tai rakastettu.

On höpsöä visualisoida mielessään oma ihannekumppani, kun lopulta päätyy kuitenkin aivan erilaisen ihmisen rinnalle, ja se voi olla parempaa kuin olisit uskonutkaan.

Jos päättää elää elämänsä Suomessa, jossa on neljä vuodenaikaa, kannattaa opetella näkemään kaikissa niissä jotain hyvää. 

torstai 10. marraskuuta 2016

Mindfulness-vinkkejä työelämään

Tietoisen, hyväksyvän läsnäolon eli mindfulnessin hyödyt stressinhallinnan ja psyykkisen hyvinvoinnin kannalta ovat varmasti monille tuttuja - on niistä sen verran viime vuosina mediassakin paasattu, että ainakin mindfulnessin käsitteen luulisi olevan useimmille tuttu. Moni ehkä jo käyttää kin mindfulness-harjoituksia tai muunlaista meditaatiota rentoutumiseen kiireisen ja kuormittavan päivän tai viikon jälkeen. Vähemmän kuitenkin puhutaan siitä, että tietoisen läsnäolon tekniikoita tai pikemminkin asennoitumista hyödyntämällä voi saada paljon enemmän irti myös niistä potentiaalisesti stressaavista asioista, kuten työstä. PS-kustannukselta on tänä vuonna ilmestynyt kiinnostava kirjaa, jossa käsitelläänkin juuri mindfulnessin hyödyntämistä työelämässä. Rasmus Hougaardin ja Teetta Kalajon kirja Tilaa ajatella - tehosta työtäsi mindfulnessin avulla antaa  paitsi peruskatsauksen mindfulnessin periaatteisiin ja perusharjoituksiin, myös helposti lähestyttäviä käytännön vinkkejä tietoisen läsnäolon tuomiseen työpaikalle.

Ensivaikutelmani kirjasta ei ollut kovinkaan myönteinen: kavahdin mielestäni tarpeettomia "havainnollistavia" kaaviokuvia, jotka tuntuivat lähinnä häiritsevän ymmärtämistä, ja liike-elämän näkökulma sai pelkäämään sellaista karmivaa konsulttikieltä, jossa kuulostaa lähinnä itsestäänselvyyksien latelemiselta hienoilla sanoilla. Onneksi kuitenkin maltoin lukea eteenpäin, sillä jossain vaiheessa oli myönnettävä, että vaikka kirjan tyyli ei heti kolahtanut, itse teksti oli kuitenkin täynnä asiaa ja ajatuksia herättäviä ideoita. Kirjassa aloitetaan hieman epätavallisesti työkontekstiin suunnatuilla harjoituksilla, ja vasta sen loppupuolella esitellään tarkemmin tietoisen läsnäolon periaatteet ja opetetaan varsinaiset muodolliset mindfulness-harjoitukset. Itse vierastin hiukan tätä järjestystä, sillä olen aika varma, että jos mindfulness ei olisi ollut minulle entuudestaan varsin tuttu käsite, olisin kyllä mielelläni perehtynyt siihen ensin teoriassa ja vasta sitten käytännössä. Toisaalta joillakin hyvin konkreettinen ja arkeen sidottu lähestymistapa ehkä toimii jopa paremmin kuin tiedon ahmimisella aloittaminen. 



Kirjassa esitellään mukavan selkeästi se, mikä mindfulness-harjoittelussa on oleellista: yhteen asiaan eli käsillä olevaan hetkeen keskittyminen, ja avoimen tietoisuuden harjoitteleminen automaattiohjauksella toimimisen sijaan. Keskittymisen perusharjoituksena esitellään hengitykseen keskittyminen hengityskertoja laskemalla, kun taas avointa tietoisuutta harjoitellaan havainnoimalla oman mielen liikkeitä arvottamatta tai arvostelematta niitä. Se, miten kirjassa neuvotellaan mindfulnessia harjoitettavan työpäivän aikana, perustuu loppupeleissä juuri näihin perusharjoituksiin - eli oikeastaan jos niihin on tottunut, menetelmää oppii varmasti hyvin omatoimisestikin soveltamaan erilaisiin arkielämän tilanteisiin. Mindfulness esitellään tässä kirjassa ennen kaikkea mentaalisena tehokkuutena: kun pystyt keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, olemaan läsnä ja toimimaan tietoisesti automaattisen reagoinnin sijaan, saat tehtyä myös työsi tehokkaammin ja luovemmin. Joku saattaa ehkä vierastaa tätä tehokkuusnäkökulmaa, mutta lienee syytä mainita, että tehokkuudella ei tarkoiteta pelkästään esimerkiksi taloudellisen voiton tuottamista yritykselle vaan ennen kaikkea oman työn tekemistä mahdollisimman hyvin ja ilman ylimääräistä vaivannäköä. Eräs tärkeä pointti on esimerkiksi multitaskaamisen välttäminen: tutkimuksissa on todettu, että monen asian tekeminen yhtä aikaa on käytännössä mahdotonta, joten multitaskingin ystävät todellisuudessa vain vaihtavat tarkkaavaisuuden kohdetta vähän väliä, mikä loppupeleissä hidastaa työntekoa, lisää virheiden todennäköisyyttä, heikentää luovuutta ja myös vähentää työstä saatavaa nautintoa ja iloa. 

Tilaa ajatella on selvästi ennen kaikkea tietotyöläisille ja liike-elämässä vaikuttaville suunnattu kirja. Työpaikoille tarkoitetut vinkit eivät välttämättä ole suoraan sovellettavissa käytännönläheisempiin ammatteihin - tai toki mindfulnessin perusperiaatteet varmasti ovat, mutta tässä kirjassa ei suoraan puhutella muita kuin "siistin sisätyön" tekijöitä (ja erityisesti vastuullisissa työtehtävissä olevia), joita toki nykymaailmassa riittää. Toisaalta mukana on myös paljon käytännön vinkkejä, jotka liittyvät syömisen, unen ja työmatkojen kaltaisiin arkirutiineihin, ja nehän ovat toki sovellettavissa lähes kenen tahansa elämään.  Erotuksena moniin muihin mindfulness-oppaisiin tämä kirja on kohtalaisen vapaa ylenmääräisestä henkisestä fiilistelystä: se on selvästi suunnattu sellaisille tolkun ihmisille, jotka elävät enemmänkin jalat tukevasti maan päällä kuin jossain henkisissä sfääreissä. Tässä on hyvät puolensa, sillä tutkitustihan tietoisen läsnäolon harjoittelulla on monia myönteisiä vaikutuksia elämäämme, ja ainakin tietynlaiselle yleisölle viesti menee varmasti parhaiten perille, kun se esitetään käytännönläheisesti ja empiiriseen tutkimustietoon pohjautuen. 

Itselleni tärkein oivallus tätä kirjaa lukiessa oli ehkä se, että taidan kärsiä aikamoisesta touhuaddiktiosta. Olen mielenlaadultani todella levoton tyyppi, minun on vaikeaa rauhoittua tai varsinkaan olla tekemättä mitään - jopa telkkaria katsoessa tykkään yleensä piirtää, venytellä tai muuten touhuilla jotain samalla. Vinkit siitä, miten touhottamista voisi vähentää ja keskittymistä parataa tietoisuustaitoharjoituksilla, lisäsivät kyllä (ainakin hetkeksi) allekirjoittaneen motivaatiota keskittymis- ja rauhoittumisharjoitusten jatkamiseen :)  

maanantai 7. marraskuuta 2016

5 pointtia luovuudesta

Luovuus on yksi lempiaiheistani: sen pohdiskelussa yhdistyvät mieltymykseni taiteisiin sekä perehtyneisyyteni psykologiaan. Opintojeni aikana harmittelin moneen kertaan sitä, miten vähän kursseilla puhuttiin luovuudesta, vaikka itse miellän sen aika oleelliseksi osaksi ihmisyyttä ja hyvinvointia - ja sillä on ehdottomasti roolinsa muuallakin kuin vain taiteessa, johon se yleensä ensimmäisenä liitetään. Lueskelen parhaillaan Julia Cameronin kirjaa Kultasuoni (The Vein of Gold, ilmestynyt alun perin jo 1996), joka on jatkoa hänen menestyskirjalleen Tie luovuuteen, joka lienee monelle jollain tasolla tuttu. Itse luin sen joitakin vuosia sitten, ja kokemus oli ristiriitainen: toisaalta paloin halusta kokeilla joitain kirjassa esiteltyjä ideoita, toisaalta jotkut niistä kuulostivat suoraan sanottuna melko älyvapailta (näin jälkikäteen ajateltuna niiden tarkoitus tosin varmaan olikin juuri jättää älyllisyys narikkaan ja vapautua leikkimään ja hulluttelemaan, mikä helposti aiheuttaa kaltaisessani tosikossa pientä vastustusta). Kun nyt törmäsin tähän toiseen kirjaan sattumalta kirjastossa vaellellessani, päätin antaa Cameronin opeille uuden mahdollisuuden - hetki tuntui hyvältä, sillä olen tänä syksynä yrittänyt kovasti elvyttää luovia harrastuksiani, erityisesti kuvataidetta ja kirjoittamista.

Cameronin kirjat ovat käytännönläheisiä ja harjoitukset perustuvat hänen omaan kokemukseensa taiteilijana ja opettajana, eikä kirjoissa kajota käytännössä lainkaan siihen, millaista tutkimustietoa luovuudesta on olemassa. Itsehän rakastan nimenomaan hiukan tieteellisempiä kirjoja, mutta tällä kertaa onnistuin onneksi asennoitumaan asiaan kevyemmin: varsinkin kun luovuuden herättelemisestä on kyse, voi olla hyvä keskittyä joskus vain fiilistelemään ja imemään itseen uusia ideoita. Kirja onkin tarjonnut paljon ajatuksen aihetta ja intoa varsinkin kirjoittamiseen, eli ilmeisesti se on jollain tasolla tehnyt tehtävänsä. Kirjoitinkin jo toisen blogini puolella siitä, millaisia juttuja olen viime päivinä pohtinut taiteeseen ja taiteilijuuteen liittyen. Täällä ajattelin jakaa muutaman luovuudesta muutaman yleisemmän pointin, idean tai ajatelman.



1.  Luovuus ei elä pelkästään taiteessa, vaan sitä voi käyttää melkein missä tahansa tekemisessä. Cameronin kirjat keskittyvät lähes yksinomaan taiteelliseen tekemiseen, mutta luovuus on ehdottomasti laajempi ilmiö - sitä tarvitaan tai ainakin siitä on taatusti hyötyä myös tieteessä, liike-elämässä, myyntityössä, ihmissuhdetyössä ja jopa läheisissä ihmissuhteissa. Sillä luovuus ei ole vain taiteellisuutta (tosin enpä kyllä tiedä, mitä se mystinen taiteellisuus oikeastaan on) vaan yleisemmin ottaen taitoa ajatella "laatikon ulkopuolelta", yhdistellä asioita uusilla tavoilla ja nähdä yhteyksiä siellä, missä niitä ei ehkä ole totuttu näkemään.

2. Luovuutta voi kehittää. Valitettavan usein törmää ihmisiin, jotka ajattelevat, että eivät kerta kaikkiaan ole luovia, ja sen takia esimerkiksi taideharrastuksiin on turha ryhtyä, vaikka vähän kiinnostaisikin. Usein kuitenkin unohdamme, että luovina tai taiteellisina pitämämme ihmiset ovat usein käyttäneet paljon aikaa ihan yksinkertaisesti harjoittelemiseen, tekemiseen. Kuten vanha sanonta kuuluu, kukaan ei ole seppä syntyessään. Toki ihmisillä on perustaipumuksensa, mutta en usko, että kukaan meistä olisi lähtökohtaisesti täysin vailla luovuutta. Itse asiassa lapsethan tuppaavat olemaan varsin luovia, mutta ikävä kyllä aikuistuessaan moni unohtaa vaalia luovuutta itsessään. Monet Cameronin harjoituksista kaivelevatkin esiin juuri tätä sisäistä lasta, sitä luovuuden kipinää, jonka olemme ehkä tukahduttaneet. Cameron esittelee kolme perusharjoitusta, joiden avulla voimme herätellä  luovuutta arjessamme: kirjoittamalla aamusivuja eli pidäkkeetöntä tajunnanvirtaa, käymällä "taiteilijatreffeillä" itsemme kanssa yllättävissä ja kiinnostavissa paikoissa sekä yksinkertaisesti kävelemällä. Itse allekirjoitan erityisesti tuon viimeisen, sillä olen usein kokenut, että ajatus virtaa parhaiten, kun on ihan konkreettisesti liikkeessä, ja samalla myös voi opetella kiinnittämään huomiota kaikenlaisiin kiehtoviin asioihin, mitä ympärillämme on koko ajan.



3. Jos haluat tehdä taidetta, älä odota inspiraatiota tai muuten parempaa aikaa vaan tee - edes puoli tuntia tai vaikka vain vartin päivässä. Sen verran aikaa löytyy varmasti aika monelta sellaiseltakin, joka valittelee kiireistä arkeaan. Näin pidät rutiinia yllä ja ujutat luovan tekemisen edes pieneksi osaksi arkeasi.

4. Luovuus on pohjimmiltaan leikkiä. Siinä kokeillaan uusia asioita, joista monet voivat tuntua hölmöiltäkin, ja joiden toimivuudesta ei ole mitään takeita. Luovuutta voi tietoisesti harjoitella tekemällä asioita, joita tavallaan haluaisit tehdä, mutta jotka tuntuvat turhilta, lapsellisilta tai noloilta.

5. Luova toiminta tekee meistä haavoittuvaisia. Erityisesti taiteen tekeminen on aina paljastamista ja paljastumista, ja toki muussakin luovassa tekemisessä on aina se mahdollisuus, että uudet ideamme eivät tule ollenkaan hyväksytyiksi tai niille saatetaan jopa nauraa. Ajattelen, että usein kokonaisvaltainen häpeä estää meitä olemasta aidosti luovia, koska uuden luominen on niin paljastavaa. On aina helpompaa ja turvallisempaa tehdä asiat samalla tavalla kuin aina ennenkin, mutta toisaalta se ei myöskään ainakaan minusta tunnu kovinkaan mielekkäältä noin lähtökohtana. Häpeän kokeminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettet voisi olla luova, vaan itse asiassa juuri luovuuden harjoittaminen voi toimia loistavana vastalääkkeenä häpeään - vähän samaan tapaan kuin hävettävistä asioista puhuminen.

Mitä luovuus teille merkitsee? Millainen rooli sillä on arjessanne? 

lauantai 5. marraskuuta 2016

Häpeämörkö

Tällä viikolla olen törmännyt muutamaankin otteeseen Eeva Kolun mainioon juttuun, joka palautti  jälleen erittäin kiinnostavan, vaietun ja minullekin omakohtaisesti hyvin tutun aiheen äärelle: mitä häpeä on, ja miksi se on niin valtavassa roolissa niin monen elämässä? Kukaan tuskin täysin säästyy häpeältä, mutta jotkut tulevat sen kanssa paremmin toimeen kuin toiset, heillä on parempi häpeänsietokyky, kun taas toisaalla on niitä, jotka menevät melko lailla lukkoon häpeän iskiessä tajuntaan. Häpeä on todella kokonaisvaltainen tunne: se voi tietysti aktivoitua helposti juuri tietynlaisissa, itselle hankalissa tilanteissa, mutta monille se vaikuttaa olevan ennen kaikkea jonkinlainen koko ajan tekemisen ja olemisen taustalla häilyvä mörkö, joka elää jollain tavalla kaikessa mitä teemme. Häpeä on tärkeä erottaa syyllisyydestä, jota koemme silloin, kun tajuamme tehneemme jotain typerää ja olemme siitä pahoillamme. Häpeä ei kohdistu vain siihen, mitä teemme, vaan ennen kaikkea siihen, mitä olemme - tai mitä itse koemme olevamme.

Yleensä ajatellaan, että tunteilla on aina jokin tarkoitus: ne varoittavat vaarasta (todellisesta tai kuvitellusta), lähentävät meitä muihin ihmisiin, omaan "laumaamme", ja auttavat meitä suuntaamaan huomiomme siihen, millä on merkitystä. Minun on kuitenkin vuosien psykologian opinnoista huolimatta vaikea täysin ymmärtää, mikä on häpeän rooli tässä kuviossa - millä tavalla häpeä auttaa meitä sopeutumaan siihen, mitä ympärillämme tapahtuu? Syyllisyydenhän ymmärtää, mutta mitä hyötyä meille voisi olla siitä, jos koko omana itsenä oleminen hävettää? En todellakaan tiedä. Kun keskustelin aiheesta paremman puoliskoni kanssa, esiin nousi ajatus kahdenlaisesta häpeästä: häpeästä kunnian vastakohtana, ja häpeästä niin sanottuna narsistisena vammana tai vajeena. Jälkimmäiseen käsitteeseen olen törmännyt erityisesti psykoanalyyttisesti orientoituneiden asiantuntijoiden puheissa ja teksteissä, ja minun on vielä vaikea saada siitä täysin otetta. Kyse ei kuitenkaan ole narsismista persoonallisuushäiriönä, siis varsinaisesta narsistisesta ihmisestä. Yksioikoisesti sanottuna narsistinen vaje syntyy, kun syystä tai toisesta koemme (oleellista on oma kokemus, ei se, mitä toisen osapuolen tai ulkopuolisen näkökulmasta tapahtuu), ettei meitä ole rakastettu riittävästi - mitätöimme ja vähättelemme itseämme, suhtaudumme itseemme ankarammin ja vähemmän myötätuntoisesti kuin muihin, ehkä koemme, että emme edes ole rakkauden arvoisia, ja sen takia meidän on vaikea paljastaa haavoittuvuuttamme kenellekään. Käyttipä sitten mitä käsitteitä tahansa, se on kuitenkin varmaa, että häpeän mörkö asuu ihmisessä syvällä ja muotoutuu omaksi itsekseen pitkän ajan kuluessa. Siksi sitä on usein vaikea tunnistaa ja kohdata.



Kuten Eevakin kirjoitti, eniten hävettää itse häpeä. Vaikka muuten olisi tottunut puhumaan tunteistaan, vaikeistakin, häpeästä puhuminen hävettää todennäköisesti melkein kaikkia (ja hatunnostoni teille, joille se on helppoa ja luontevaa, veikkaan että olette aika harvassa!). Pelkäämme haavoittuvuutemme ja epätäydellisyytemme paljastuvan - emmekä ymmärrä sitä, että juuri sen paljastaminen todennäköisesti syventäisi ihmissuhteitamme, lähentäisi meitä ystäviimme, auttaisi muita ymmärtämään meitä (sillä emmekös me juuri sitä ymmärrystä kaipaa?) ja meitä itseämme suhtautumaan empaattisemmin toisiin. Miten itse reagoisit, jos yleensä niin pärjäävältä ja pirteältä vaikuttava ystäväsi kertoisikin sinulle yllättäen murheistaan, tai jopa niin sanotusti romahtaisi edessäsi, paljastaisi heikkoutensa? Todennäköisesti et hylkäisi häntä - luultavasti pikemminkin olisit otettu siitä, että hän uskaltaa avautua sinulle ja haluaisit auttaa ja tukea häntä. Kuitenkin melkein jokaista pelottaa "paljastua" muille ihmisille sellaisena epätäydellisenä, haavoittuvana ja joskus hankalanakin oliona, mitä me kaikki joka tapauksessa olemme. Joskus on helpompaa tuntea myötätuntoa muita kuin itseään kohtaan - ja toisaalta jos annamme häpeämörölle liikaa valtaa itsestämme, saatamme tahtomattamme antaa itsestämme muille etäisen, ylipärjäävän ja jopa epäempaattisen vaikutelman. On vaikea kohdata muissa jotain sellaista, mitä emme pysty kohtaamaan itsessämme.

Tässä eräänä päivänä kirjoitin listan siitä, mikä kaikki minua hävettää. Se lista ei kuulkaa jäänyt ihan lyhyeksi. En aio kopioida sitä tänne, sillä vaikka hävettävistä asioista puhumista pitäisi kuinka tärkeänä, se tapahtuu ainakin minulta luontevammin ja turvallisemmin läheisten, luotettujen ihmisten seurassa kuin julkisesti. Sen voin kuitenkin kertoa, että oma häpeämörköni on aika sitkeää sorttia. Tiedän hyvin, miltä tuntuu, kun jollain tasolla melkeinpä kaikki itsessä hävettää, enemmän tai vähemmän. Minulle on sanottu, että saatan vaikuttaa etäiseltä, ylimieliseltä tai korostetun itsenäiseltä - mikä aina järkyttää, sillä en koe ollenkaan olevani sellainen. Mitä enemmän olen häpeään (niin yleisesti kuin itsessäni) tutustunut, sitä paremmin olen alkanut ymmärtää, että tilanteissa, jotka herättävät hetkeksi uinahtaneen häpeämörköni, saatan yrittää peitellä sitä ottamalla etäisyyttä aidoimpiin tunteisiini. Ei sinänsä ihme, jos se näkyy muillekin. En väitä vieläkään tulevani erityisen hyvin toimeen oman häpeämörköni kanssa, mutta ajattelen, että jo sen tunnistaminen ja siihen tutustuminen on auttanut paljon. Häpeä ei synny hetkessä, eikä sen kanssa myöskään tulla sinuiksi hetkessä. Jostain on silti aloitettava.

Millaisia ajatuksia teillä on häpeästä? Uskaltaako joku kertoa, mikä juuri nyt hävettää eniten?