perjantai 6. marraskuuta 2015

Kuinka löytää oikea tapa kuunnella kehoaan?

Oman kropan ja ylipäätään itsensä kuunteleminen on nykyään aika kova sana, ja sitä sovelletaan iloisesti vähän mihin tahansa tekemiseen. Ihan syystäkin, onhan itsetuntemuksesta ja kyvystä havainnoida omaa oloa ja tarpeita paljonkin hyötyä itselle sopivan toiminnan ja toimintatapojen löytämisessä. Joskus itsensä kuunteleminen voi kuitenkin johtaa harhaan, ja jos omia ajatuksia ja tuntemuksia alkaa pitää liian tosina ja vakavasti otettavina, voivat seuraukset olla hyvinvoinnin kannalta kielteisiäkin. Moni varmasti tietää sen tunteen, kun keho ja mieli tuntuvat kaipaavan epäterveellisiä herkkuja ja laiskottelua. Tietysti lepo onkin välillä tarpeen, ja varsinkin ylirasittuneena kehon sen suuntaisia viestejä kannattaa ehdottomasti kuunnella - mutta toisaalta löysäilystäkin tulee valitettavan helposti tapa, jolloin saatamme kaivata sitä yhä enemmän. Sama pätee luonnollisesti myös herkutteluun: emmeköhän me kaikki (tai ainakin useimmat) tiedä, miten helppo siihen on jäädä koukkuun. Ne, jotka sanovat kuuntelevansa kehonsa tarpeita, vannovat usein terveellisen ruoan ja säännöllisen treenaamiseen nimiin ja väittävät kivenkovaan, että heidän kroppansa kerta kaikkiaan vaatii vihermehuja ja salitreeniä. Ehkä vaatiikin, miksei, jos niihin on ensin onnistunut tottumaan. Veikkaan silti, että moni meistä rennosti ja vähän huolettomasti syövistä taviksista ei onnistu ihan täysillä samastumaan...

Kuten ehkä olen aiemminkin maininnut, en ole mikään tiukkapipo ruoka- ja treeniasioissa: olen sitä mieltä, että tasapainoiseen ruokavalioon mahtuu kyllä herkkujakin, eikä treenaamisenkaan kanssa tarvitse mennä liiallisuuksiin, varsinkin jos jonkinlaista hyötyliikuntaa joka tapauksessa mahtuu arkeen. Parin viime vuoden ajan liikuin todella aktiivisesti useita kertoja viikossa, mutta tänä syksynä (tai oikeastaan jo kesällä) tottumukseni ovat hieman muuttuneet - paljolti sen myötä, että olen taas aktivoitunut hieman enemmän taide- ja kulttuuriharrastusten parissa ja priorisoinut läheiset ihmiset liikunnan edelle. Harrastettuani pari vuotta aktiivisesti salitreeniä kyllästyin siihen ihan totaalisesti, ja kesällä liikuin mieluiten lenkkeilemällä ja pyöräilemällä ulkoilmassa. Kuuntelin kehoani, ja se tuntui kaipaavan juuri sitä: vähän rennompaa ja hauskempaa puuhastelua mielestäni hieman tylsän ja totisen salilla äheltämisen tilalle. Loppukesästä erinäisten vastoinkäymisten myötä tuli kuitenkin parin viikon täydellinen stoppi liikunnalle, ja sen jälkeen onkin ollut psyykkisessä mielessä harvinaisen nihkeää päästä kiinni rutiineihin - tai oikeastaan ne on pitänyt muotoilla aika lailla uusiksi.



Alkusyksystä koin, että kehoni ja mieleni kaipaavat nyt jotain muuta kuin tiukkaa treenaamista, joten päätin olla palaamatta salitreenin pariin ja keskityin tanssimiseen ja joogaan. Ne tuntuivat ja tuntuvat edelleen olevan juuri sitä, mitä tässä hieman stressaavassa ja muutoksia täynnä olevassa (mutta oikeastaan aika onnellisessa, muutokset kun ovat kuitenkin pääasiassa positiivisia) elämänvaiheessa kaipaan - ongelma vain on siinä, että olen lipsahtanut niin kovin armolliseksi tai pikemminkin lepsuksi, että olen alkanut jättää liikkumisen väliin milloin mistäkin syystä. Olen ehkä hyvä kuuntelemaan kehoni ja mieleni viestejä, mutta minulla on myös taipumusta ottaa ne liian tosissani eli jättää esimerkiksi toistuvasti treenejä väliin siksi, että vähän väsyttää tai juuri nyt ei satu oikein huvittamaan. Toisaalta en haluaisi myöskään olla sellainen tyyppi, jolla on tarkka treeniohjelma, josta poikkeaminen aiheuttaa ahdistusta ja huonoa omaatuntoa - sellainen kurinalaisuus ehkä sopii joillekin, mutta minun juttuni ei ole.



Motivaation horjuessa ja elämänrytmin ollessa jokseenkin epäsäännöllinen on kuitenkin toisinaan vaikeaa löytää tasapainoa kehon kuuntelun ja armollisen joustavuuden sekä säännöllisten rutiinien noudattamisen välillä. Varsinkin, kun yhtälöön on vielä lisättävä kaikki muu elämä, kuten ystävät ja muut läheiset, jotka minulla menevät aina liikkumisenkin edelle, jos valinta täytyy tehdä. Ajan puutteestahan minun kohdallani ei tällä hetkellä ole kyse, sillä minulla on todella vähän opiskeluhommia jäljellä enää ennen joulua, joten tosiasiassa mikään ei estäisi liikkumasta omin avuin mihin kellonaikaan tahansa. Jokin siinä kuitenkin tökkii, varsinkin kun kylmässä ja pimeässä lenkkeily ei ole koskaan huvittanut. Tanssitunneilla olen kyllä käynyt kerran tai pari viikossa, joogassa satunnaisesti, mutta joinakin viikkoina liikuntasaldo on ollut jokseenkin olematon. Kotijoogakin on jäänyt nyt loppusyksystä surullisen satunnaiseksi, vaikka se vielä pari kuukautta sitten innosti kovastikin. On aika surullista huomata, että monen vuoden aktiivisen liikkumisen jälkeen kunto on tainnut hieman rapistua, kun liikunnan määrä on varmaan ainakin puolittunut entisestä. Onneksi sentään joudun kävelemään joka paikkaan, joten käytännössä jonkinlaista liikehtimistä tulee helposti vähintään tunti päivässä. Joka tapauksessa viime viikkoina on alkanut tuntua vähän siltä, että nyt tämä liiallinen omien olojen tarkkailu ja kuunteleminen saa riittää ja on aika palata säännölliseen liikuntarytmiin. Ei tavoitteelliseen urheiluun tai sinne salillekaan, mutta kuitenkin siihen arkeen, johon liikunta (jokin muukin kuin kävely ja telkkarin edessä venyttely) useita kertoja viikossa itsestäänselvästi kuuluu.

Löytyisikö teiltä vinkkejä kadonneen liikuntamotivaation palauttamiseen? Ja millaisia ajatuksia itsensä ja kehonsa kuunteleminen teissä herättää? 

4 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista pohdintaa. Minäkin olen aika herkkä kuuntelemaan itseäni ja jättämään liikuntoja väliin, jos tahti on liian kova. Väsymystä kuitenkin uhmaan useinkin, sillä käytännössä aina olisin valmis uppoamaan karkkien kanssa sohvalle työpäivän jälkeen, mutta usein menen treenaamaan, koska tiedän, että siitä tulee niin hyvä olo. Huomaan mielialassani jos olen liikkunut liian vähän ja jo tietoisuus tulevasta paremmasta mielestä riittää useimmiten motivoimaan liikunnan pariin. Olen yksinkertaisesti onnellisempi ihminen kun liikun, joten miksen liikkuisi :) Lajit tosin vaihtelevat ajoittain paljonkin ja monipuolisuus ja innostukset ovat mulle motivaation kannalta tärkeitä. Mutta aina vain tanssi ja jooga ovat parhaita, tällä hetkellä vähän myös salikin, sillä se on vaikuttanut mun yleisvointiin positiivisesti :) Hyviä ja leppoisia liikkumishetkiä sulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olin ennen hyvä uhmaamaan väsymystä, koska todellakin liikkumattomuus tuntuu mielialassa ja väsyttää vain entisestään... Tästä yritänkin nyt motivaation puutteen kourissa muistutella itseäni :) Täälläkin on huomattu, että liikkuminen kohentaa mielialaa todella tehokkaasti ja toisaalta myös rauhoittaa, joten itse asiassa jonkinlainen liike sopisi kaikista parhaiten juuri niihin väsyneisiin/stressaantuneisiin hetkiin, jolloin motivaatio helposti kärsii. Minulla on tosin myös se ongelma (vai "ongelma"?), että jos on liian paljon kaikkea muuta mukavaa ja mielekästä tekemistä, liikunta tuppaa olemaan se, josta tingin ennemmin kuin sosiaalisista suhteista tai kulttuuriharrastuksista. Mutta eiköhän tämä tästä, eilen ja tänään on ainakin tullut joogailtua! :)

      Poista
  2. Liikuntamotivaatio on täälläkin vähän hukassa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmillista, toivottavasti löytyy pian! :)

      Poista