Ylevistä kokemuksista

Hesari uutisoi tänään kiehtovista uusista tutkimuksista, joissa selvitettiin sitä, miten ylevät kokemukset vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen ja asenteisiin. Otsikko herätti saman tien mielenkiintoni, sillä ylevän käsite oli tuttu lähinnä estetiikan eli taiteen ja kauneuden filosofian kursseilta, ei niinkään psykologian puolelta - vaikka ylevän kokeminen on totta kai nimenomaan psykologinen ilmiö. Ylevillä kokemuksilla tarkoitetaan tapauksia, joissa ihminen tuntee pelonsekaista kunnioitusta, levottomuutta tai liikutusta jonkin itseään suuremman ja oman rationaalisen käsityskyvyn ylittävän äärellä. Ylevä on mielestäni sanana jollain tapaa hieman koominen, mutta itse ilmiön todellakin tunnistan: kyseessä lienee juuri se huimaava kokemus, joka parhaimmillaan iskee taide-elämysten tai ukkosmyrskyjen kaltaisten luonnonilmiöiden äärellä.

Ylevä on laadultaan hieman erilaista kuin pelkkä puhdas kauneus - kokemus ei välttämättä ole yksiselitteisen miellyttävä, vaan sen voimakkuudessa voi olla jotain hieman pelottavaakin. Kuitenkin ylevän ja kauniin erottelu on filosofiselta kannalta aika epämääräistä, enkä omassa kokemuksessakaan osaa noin vain erottaa silkasta kauneudesta hurmioitumista ja ylevää kokemusta, sillä jälkimmäisen olemusta on tavallaan aika vaikea järjellä tavoittaa. Asiaa mutkistaa vielä sekin, että kauniista/ylevästä hurmioitumista tapahtuu niin monenlaisissa yhteyksissä: niin ihmisen tekemän taiteen kuin koskemattoman luonnonkin äärellä, eikä kokemuksen välttämättä tarvitse olla visuaalinen - moni meistä hurmioituu ihan yhtä lailla myös musiikin ja kirjallisuuden äärellä. Ja entäpäs älyllistä sorttia oleva hurmio: eikö itse asiassa vaikkapa matematiikassa ole kyse nimenomaan jostakin meitä suuremmasta ja abstraktimmasta, käsityskykymme rajoja haastavasta ilmiöstä, jossa asiaan paremmin perehtyneet usein näkevät aikamoista älyllistä kauneutta?

Uusissa jenkkitutkimuksissa havaittiin, että ihmiset, joilla oli paljon yleviä kokemuksia, olivat anteliaampia, auttavaisempia ja vähemmän itsekeskeisiä. Tutkijoiden mukaan tämä voisi johtua siitä, että ylevät kokemukset saavat ihmisen näkemään itsensä oikeissa mittasuhteissa niin suhteessa maailmaan (tai ehkä maailmankaikkeuteen, kuten vaikkapa tähtiä ja avaruutta ihmetellessä) ja ihmiskuntaan. Monelle tämä lienee tuttua: jonkin oikein suuren ja mahtavan äärellä (oli kyse sitten luonnosta, taiteesta, uskosta tai tieteestä) tajuaa kouriintuntuvasti olevansa vain pieni ja suhteellisen vähäpätöinen osa tätä kaikkea. Silloin omat arkipäiväiset murheet voivat parhaimmillaan alkaa näyttää aika mitättömiltä - tai ainakin sellaisilta, ettei niistä mitään maailmanloppua seuraa. Toisaalta omat kokemukseni taiteen äärellä ovat myös muistuttaneet kiinnostavalla tavalla yksilön mahdollisuuksista vaikuttaa maailmaan ja toisiin ihmisiin: eikö ole aika uskomatonta, jos satoja tai jopa tuhansia vuosia sitten tehty taideteos edelleen liikuttaa, suorastaan ravistelee meitä?

Millaisia yleviä kokemuksia teillä on ollut? Mikä vavisuttaa sieluanne tehokkaimmin? 

P.S. Muutamia asioita, joista minä revin yleviä kokemuksia: meri (varsinkin myrskyävä, mutta tyynikin käy paremman puutteessa), ukkos- ja lumimyrskyt, satoja vuosia vanhat kirkot, vanhat rauniot, ooppera (erityisesti Richard Wagnerin musiikki tuntuu parhaimmillaan ihan koko kropassa ja valtaa tajunnan), ylipäätään kaikki todella vanhat esineet ja taideteokset (ja rakennukset), laajat aukeat paikat varsinkin meren rannalla, tähtitaivas, täysikuu...