tiistai 16. kesäkuuta 2015

Kateudesta

Kateus taitaa olla niitä tunteita, joista vaietaan useammin kuin puhutaan - siitä huolimatta, että tunne on melko varmasti kaikille tuttu. Ihan äkkiä en suostu uskomaan, että löytyisi ihmistä, joka ei olisi koskaan kadehtinut ketään. Kateutta tunnetaan monenlaisista asioista: lahjakkuudesta, rahasta, työpaikoista, ihmissuhteista, harrastuksista ja ulkonäöstä nyt ainakin hyvin yleisesti. Kuitenkin kateutta pidetään usein vähän häpeällisenä asiana, joka helposti liitetään ikävään käytökseen kadehdittua kohtaan. Lisäksi kateus liittyy tietenkin siihen, että vertailemme itseämme toisiin, ja kaikkihan eivät noin vain halua myöntää tekevänsä sitä (vaikka eivätkö kaikki tee, ainakin jossain määrin?). Ihanteena pidetään usein tyytymistä, olemassaolevan hyväksymistä sen sijaan, että keskittäisi energiansa vertailemiseen ja toisten kadehtimiseen. Ideaali on totta kai aivan mainio - kateutta kun ei sinänsä varsinaisesti tarvita mihinkään, se on hyvin kuluttava tunne, eikä toisten onni, omaisuus tai sosiaalinen elämä sitä paitsi ole yleensä itseltä pois. Ajatus siitä, että osaisi kadehtimisen sijaan jatkuvasti olla kiitollinen siitä, mitä itsellä on, on kieltämättä hyvin houkutteleva - mutta toisaalta mielestäni myös aika utopistinen.

Itse voin myöntää tuntevani kateutta aika helposti siitä huolimatta, että yleisesti ottaen olen ihan kohtalaisen tyytyväinen elämääni muutamia osa-alueita lukuunottamatta. Kadehdin jonkun ystäväni tai tuttavani uraa, jonkun laajaa ystäväpiiriä, jonkun parisuhdetta, jonkun ihanaa sukua, jonkun ulkonäköä tai tyylitajua, jonkun rohkeutta, jonkun kärsivällisyyttä, ja niin edelleen - joskus jopa niin, etten meinaa edes tiedostaa keljun tunteeni olevan kateutta. Kuten ihmiset yleensäkin tuppaavat tekemään, myös minä kadehdin eniten ystäviäni ja kohtalaisen samanlaisessa elämäntilanteessa olevia tuttavia, en esimerkiksi julkkiksia tai itseäni huomattavasti vanhempia ihmisiä, jotka elävät joka tapauksessa eri elämänvaihetta. Ja toisaalta tiedostan senkin, että luultavasti minuakin joku jossain kadehtii - ja todennäköisesti juuri sellaisista asioista, joita itse pidän itsestäänselvyyksinä. Sekä kateus itse että itseen kohdistuvan kateuden tunnistaminen tuntuvat molemmat aika ikäviltä, vaikka jälkimmäinen voikin toki herätellä huomaamaan niitä asioita, jotka omassa elämässä ovat hyvin.

Kateuden varjopuolet lienevät kaikille tuttuja: pahimmillaan kateus saattaa pahan mielen lisäksi johtaa ikävään käytökseen, kadehditun välttelyyn tai jopa ystävyyssuhteen kariutumiseen. Näin toki valitettavan usein onkin, mutta itse ajattelen, että toisaalta kateuden tunne - ja varsinkin se, millaisia asioita kadehdimme - voi myös opettaa meille paljon itsestämme. Omasta puolestani voin ainakin sanoa, että  pieni kateuden kirpaisu voi myös kirkastaa sitä, mitä asioita pidän elämässä tärkeinä ja mihin minun siis kannattaa energiani keskittää. Kateus tuskin koskaan tuntuu mukavalta, liittyyhän siihen aina jonkinlaista tyytymättömyyttä ja huonommuudentunnetta, mutta toisaalta se voi myös jossain määrin potkia eteenpäin - ainakin, jos muistaa sen tosiseikan, että toisen menestys tai onni ei ole minulta pois. Olisihan se tietysti hienoa, jos voisi jatkuvasti tuntea vain puhdasta, kateudesta vapaata ihailua ihmisiä kohtaan, mutta koska elämä nyt vaan kerta kaikkiaan on epäreilua, voi kateus varmasti iskeä silloin tällöin kehen tahansa, eikä itseään ehkä kannata liikaa soimata kadehtimisesta.

Ajattelen, että tärkeä askel kateudesta selviämiseen tai ainakin sen kanssa pärjäämiseen (ja hyvien ihmissuhteiden ylläpitämiseen satunnaisista ikävistä tunteista huolimatta) on kateuden myöntäminen itselle - ja jos oikein rohkeaksi haluaa heittäytyä, niin miksei joskus myös kateuden kohteelle. Tilannetajua on toki hyvä olla, mutta itse olen kokenut varsin puhdistavina ne muutamat tilanteet, kun kateuden tunteet on uskallettu ottaa puheeksi läheisten ystävien kanssa. Sellaiset keskustelut eivät välttämättä ole helppoja, sillä kateuden myöntäminenhän on tavallaan aina vähän myös oman epävarmuuden ja tyytymättömyyden tunnustamista. Piilotettu kateus saattaa kuitenkin aiheuttaa aikamoista närää ihmissuhteeseen, joten joskus sen puheeksi ottaminen voi puhdistaa ilmaa.

Millaisia asioita te kadehditte? Oletteko ylipäätään taipuvaisia kateuteen? 

2 kommenttia:

  1. Olen lähiaikoina huomannut itsessäni "positiivisen kateudentunteen". Tarkoitan siis sitä, että kadehdin opiskelukaverini valmiiksi saatettua gradua, kun itse olen vasta kirjoitusvaiheessa. Toisaalta en ole kateellinen siinä määrin, että se varsinaisesti ärsyttäisi, sillä osaan olla samaan aikaan vilpittömästi iloinen hänen saavutuksensa puolesta. Hän on lisäksi ihana persoona, jonka vuoksi en osaa olla hänelle "negatiivisesti kateellinen".
    Tuo on hyvä muistisääntö: kun on kateellinen jollekin, kannattaisi miettiä omia hyviä ominaisuuksia, joista joku toinen saattaa olla kateellinen. Ainahan jollain toisella on erilainen elämäntilanne johon omaansa verrata. Pitäisi yrittää silloin keskittyä niihin omiin saavutuksiin ja vahvuuksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä tunnistan myös tuollaisen positiivisen kateuden/ihailun itsessäni nimenomaan tuon tyyppisissä tilanteissa! Joissain asioissa sitten toisaalta iskee se "varsinainen" kateus, joka ärsyttää ja tuntuu pahalta. Ja niinpä, kun vaan muistaisi aina miettiä myös niitä omia hyviä puolia! :)

      Poista