sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Ilmiö nimeltä elämä

Tiedättekö sen tunteen, kun huomaa yhtäkkiä kaiken menon ja meiningin keskellä miettivänsä, miten tästä kertoisi facebookissa tai blogissa, tai millainen instagram-kuva toisi hetken tunnelman parhaiten esiin? Jos ette tiedä, olkaa iloisia. Itse olen viime kuukausina huomannut eläväni vähän liikaakin some mielessä, vaikka olenkin silloin tällöin yrittänyt vähentää jatkuvaa puhelimen kurkkailua, enkä päivitä sitä instaakaan niin aktiivisesti kuin moni muu. Valokuvaamisesta toki pidän, ja kuten olen aiemminkin maininnut, se parhaimmillaan auttaa kiinnittämään huomiota kauniisiin asioihin arjen keskellä. Kuitenkin tuntuu aika surulliselta, että usein keskitymme enemmän elämän kuvaamiseen ja siitä kertomiseen kuin itse elämiseen, tässä ja nyt käsillä olevaan hetkeen. Viime vuosina olen juuri tämän takia vähentänyt matkoilla valokuvaamista ja huomannut sen olleen hyvä ratkaisu, vaikka toki jotain kuvia ja muita materiaalisia muistoja on ihan kiva saada reissuilta mukaan. Matkoilla hetkessä eläminen usein tuntuukin kovin helpolta, kun ympärillä on uusia paikkoja ja kaikkea kiehtovaa, mihin täytyy päästä tutustumaan - silloin facebookin uutisvirran tai kavereiden instakuvien plärääminen vähän väliä ei tunnu kovinkaan mielekkäältä vaihtoehdolta. Arjessa siihen kuitenkin lipsuu aivan liian helposti, ja mietinkin tässä, että taitaa olla aika uusia muutamien viikkojen takainen somepaasto. Tai no, itseäni auttaisi varmasti jo sekin, että käyttäisin somea ainoastaan läppärillä ollessani, sillä nimenomaan se puhelimen jatkeena eläminen tuntuu usein aika älyttömältä.

Onneksi tällä viikolla on kuitenkin ollut paljon hetkiä, kun puhelin on unohtunut laukun pohjalle, ja olen onnistunut keskittymään itse olemiseen ja tekemiseen enkä siitä raportoimiseen. Joitakin kuvia on kuitenkin tallentunut todisteiksi muistuttamaan siitä, mitä kaikkea tuli tehtyä:




Menin ystäväni kanssa maalauskurssille. Siellä vaan läträtään vesiväreillä ilman mitään aihetta, mallia, tiettyä tekniikkaa tai ohjeita. Äärimmäisen vapauttavaa ja terapeuttista, ehkä vielä joskus pääsen tarpeettomasta itsekritiikistä yli, ja jäljelle jää pelkkä maalaamisen ääretön ilo.




Odotan kesää ja lehtiä puihin, mutta siitä ei pääse mihinkään, että oikeastaan lehdettömät puut ovat selkeydessään kauniimpia. Syksystä asti olen pysähtynyt aina välillä tuijottelemaan milloin minkäkin puun oksia (suosikkini on yliopiston pihassa, eräs harvinaisen symmetrinen kaveri!). 




Peräti kahtena kauniina aamuna onnistuin potkimaan itseni aamulenkille. Miten se onkin niin vaikeaa, vaikka siitä voi olla varma, että viimeistään lenkin jälkeen on loistava fiilis (ja yleensä jo heti, kun astuu ovesta ulos raittiiseen ilmaan)? Eikä yhtään haittaa, että kotini sijaitsee lähellä kaupungin kauneimpia maastoja.




Eilen lähdin pitkästä aikaa hortoilemaan päämäärättömästi ympäri kaupunkia, ja se osoittautui paljon virkistävämmäksi kuin alun perin aikomani salitreeni. Upea sää, paljon iloisia ihmisiä liikkeellä, päiväkahvit puistonpenkillä, ja päivän päätteeksi vielä muutaman tunnin kahvitreffit mukavalla porukalla ja mielenkiintoisten keskustelujen merkeissä. Tapasin muutaman uudenkin ihmisen, ja oli hauska taas huomata, ettei se oikeastaan enää juuri jännitä. Nuorempana olin aika ujo ja arkailin uusien ihmisten kanssa, enkä todellakaan saanut uusia kavereita usein, mutta nähtävästi tähän on auttanut yksinkertaisesti se, että viime vuosina olen aktiivisesti hakeutunut uusien ihmisten seuraan - tosin tietysti usein pakon edessäkin, mutta joka tapauksessa olen todella iloinen tästä kehityksestä :) 

Leppoisaa sunnuntaita ja kivaa alkuviikkoa!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti