keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Sisäinen kriitikko kuriin

Ajattelen, että bloggaaminen ja ylipäätään kaikenlainen kuvien, fiilisten ja pohdintojen jakaminen sosiaalisessa mediassa kertoo jotain siitä, miten kova itseilmaisun tarve meillä on. Toki siinä on varmasti mukana myös pätemisen ja jonkinasteisen brassailun haluakin, mutta olen silti sen verran sinisilmäinen, että uskon, että monelle esimerkiksi bloggaaminen on aidosti sisäisesti motivoitunutta toimintaa, tapa löytää ja luoda merkityksiä ja jakaa niitä muiden kanssa. Jotkut saavat itseilmaisun tarpeensa ehkä täytettyä arkielämässä keskustellessaan ihmisten kanssa, kirjoittaessaan päiväkirjaa, taiteillessaan tavalla tai toisella, mutta omalla kohdallani olen huomannut, että pelkkä itselleen tekeminen ei aina riitä. Tykkään kyllä kirjoittaa ihan vain itsellenikin silloin tällöin, sillä päiväkirjan raapustaminen on oivallinen tapa käsitellä omia tunteita ja kokemuksia, joista kaikkia ei halua välttämättä jakaa kenenkään kanssa. Myös piirtäminen, maalaaminen ja pianonsoitto ovat rentouttavia ja virkistäviä puuhia, vaikka valmiit tuherrukset piilottaisi saman tien kaapin perukoille eikä koskaan suostuisi soittamaan kenenkään kuullen. Kuitenkin aina välillä tulee sellainen fiilis, että eihän omien luovien tuotosten (laadusta riippumatta...) piilottelussa ole oikein järkeä - miksi niitä ei jakaisi toisten kanssa, jos aina on olemassa se mahdollisuus, että joku löytää niistä ideoita ja inspiraatiota?

Itse olin varsinkin nuorempana ja olen tavallaan edelleenkin todella itsekriittinen. Vuosikaudet kirjoitin paljon runoja ja novelleja, mutta en koskaan antanut niitä kenenkään luettavaksi muutoin kuin anonyymisti netissä. Koulussa äidinkielen tunneilla aina hävetti, kun opettaja luki ääneen minun kirjoituksiani. Kuvataiteellisia tuotoksia oli vaikeampi piilotella, sillä koulun kuvistunneilla ja taidekoulussa vieressä työskentelevät kaverit näkivät ne joka tapauksessa, ja näyttelyitäkin tietysti oli. Vapaa-ajalla piirsin kuitenkin vain itselleni ja nolostelin jopa sitä, jos vanhemmat sattuivat näkemään piirustuksiani (vaikka niiden sisällössä ei siis ollut mitään erityisen arveluttavaa). En ollut koskaan mikään innokas esiintyjä, vaan pidin ajatukset ja ideat mieluiten itselläni tai vaihtoehtoisesti toin niitä esille vain nimettömästi tai ihan lähimmille ystäville (enkä yläasteiässä heillekään, kun tyypillisen teinin tavoin kuvittelin, että kukaan ei kuitenkaan voi ymmärtää). Jopa Facebookkiin liittymisen kanssa jahkailin pitkään, sillä itsensä esittely niin julkisesti tuntui vähän epäilyttävältä.

Jossain vaiheessa itsekritiikki alkoi kuitenkin hieman hellittää - tai sitten itseilmaisun tarve ylitti sen, vaikea oikeastaan sanoa, kummasta oli enemmän kyse. Ensimmäisen oman blogin aloittaminen yli neljä vuotta sitten (ai kauhistus, joko siitäkin on niin kauan!) tuntui oudolla tavalla kutkuttavalta ja vähän nololtakin: miksi minun ajatukseni olisivat niin tärkeitä, että jopa joku tuntematon tyyppi haluaisi lukea niitä? Tosielämän tutuille en "tietenkään" edes kertonut bloggaavani (vähän noloa myöntää, mutta moni ei edelleenkään tiedä - olisikohan vihdoin aika tulla lopullisesti kaapista ulos bloggaamisen suhteen?). No, muutama tyyppi niitäkin juttuja luki, vaikkei niissä näin jälkeenpäin ajateltuna paljon kehumista ollut, ja sain jopa aika ajoin kannustavaa palautettakin, mikä auttoi pääsemään pahimmasta itsekritiikistä jossain määrin yli. Näin muutamaa vuotta myöhemmin ajattelen, että kirjoittamisen suhteen pahin itsekritiikki on hellittänyt sen myötä, kun olen opiskellut ja oppinut lisää ja ennen kaikkea kirjoittanut paljon, myös julkisesti täällä blogissa, ja saanut jatkuvasti palautetta ja itsevarmuutta oman osaamisen suhteen. Miten hauskaa, että pitkään nolostelin tekstejäni ilman mitään järkevää syytä, ja kuitenkin nimenomaan ihmisiltä saatu palaute on auttanut pääsemään turhasta häpeästä eroon! On havahduttavaa huomata, että usein olemme itse itsemme ankarimpia kriitikoita, eivätkä muut välttämättä edes huomaa niitä vikoja, joita itsessämme tai tuotoksissamme olemme näkevinämme. Ehkä he ovat liian keskittyneitä havainnoimaan omia vikojaan ja puutteitaan...

Kirjoittamisen suhteen itsekritiikki on siis hellittänyt, mutta toisin on monen muun asian laita: olen edelleen joskus esimerkiksi piilottanut tekemiäni maalauksia pois näkyviltä, kun on tullut kavereita kylään. Kouluaikoina olin hulluna kuvataiteeseen, piirsin käytännössä päivittäin, ja se oli silloin minulle kaikista rakkain ja vapauttavin itseilmaisun muoto - joka kuitenkin on vuosien kuluessa surullisesti melkein unohtunut. Aina voi toki selitellä, että olen keskittynyt muihin asioihin ja kokenut kaikenlaista, mikä on vienyt ajatukset pois luovasta puuhastelusta, mutta fakta on, että aika ajoin huomaan kaipaavani luovempia aikoja ja säännöllistä aktiivista taideharrastusta hirmuisesti. Kuvallinen ilmaisu palvelee usein hieman eri tarpeita kuin kirjallinen, sillä kuten klisee kuuluu, joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja esimerkiksi tunnelman vangitseminen valokuvaan onnistuu usein paljon paremmin kuin saman hetken kuvaileminen kirjallisessa muodossa. Instagramiin liittymisen (täällä ollaan) myötä olen innostunut taas arjen kuvaamisesta, ja viime aikoina olen yrittänyt elvyttää myös piirtämis- ja maalaamisharrastustani. Itsekritiikki nostaa kuitenkin väistämättä päätään, sillä on aika surullista huomata, että omat piirustustaidot ovat hiljaiselon myötä taantuneet kovasti. Siihen ei tietenkään taida auttaa muu kuin harjoittelu. Voin kertoa, että tuntuu hieman hassulta kadehtia muutaman vuoden takaista itseään ja muistaa, että nyt ihailemani tuherrukset olivat aikoinaan muka niin noloja, ettei niitä tehnyt mieli näyttää kenellekään. Niinpä jaoin niistä nyt jälkikäteen kuvan Facebookissa ja nyt täälläkin - mitäpä siinä menettäisikään nimittäin!

Itsensä "esittelemisestä" sosiaalisessa mediassa voi olla montaa mieltä, mutta mielestäni siinä on se hyvä puoli, että se tarjoaa mainion väylän itseilmaisuun - ja eiköhän useimmilla meistä ole jonkinlaista intoa siihen, vaikka itsekritiikki usein ikävästi tukkiikin tien. Itseilmaisun tapoja on luonnollisesti lukuisia erilaisia, ja kaikki eivät välttämättä sovi kaikille. Toisaalta joskus voi olla hauskaa myös kokeilla jotain alkuun ihan oudon tuntuista luovaa revittelyä, eipä sitä aina tiedä etukäteen mistä innostuu! Totta kai jonkinlaista tervettä itsesensuuria on hyvä olla, ettei päädy tarpeettomasti loukkaamaan muita, mutta omien tuotosten häpeilystä kannattaa ehdottomasti pyristellä irti. Se nimittäin tuntuu aika vapauttavalta.


Miten te mieluiten ilmaisette itseänne? Vaivaako liian ankara itsekritiikki?

8 kommenttia:

  1. Kyllä ne sanat on lähimpänä, sitten tulee tanssi ja aikomus moneen muuhun :) Ankara kyllä osaan olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikomuksia on kiva olla, ehkä niitä sitten joskus alkaa toteuttamaankin :)

      Poista
  2. Kirjoittaminen on myös mulla se suurin ja tärkein itseilmaisun tapa, mutta en itsekään ole kaikille ystäville edes tullut kaapista blogin suhteen. :D melkoinen kriitikko olen kyllä itselleni! Upeita piirrustuksia btw!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! :) Ite oon välillä miettinyt, että aika hassuahan se on, että ei uskalla kertoa blogista tosielämän tutuille, vaikka täällä sitten kirjoittelee omista ajatuksistaan laumalle täysin tuntemattomia ihmisiä :D

      Poista
  3. Hyvä teksti jälleen! Katja tuossa ylempänä vei sanat suustani. Ehdottomasti kirjoittaminen ja tanssi siis! Bloggaamisen kautta olen myös yllättäen alkanut löytää kiinnostusta visuaalisuuteen. Haaveilen valokuvaus- ja kuvankäsittelykurssista, jotta voisin ikuistaa kauniisti elämän pieniä suuria hetkiä ja jakaa osan blogissani :) Vielä kun olisi aikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Mäkin oon aina välillä haaveillut, että opettelisin valokuvaamaan "kunnolla" - tosin taitaa jäädä haaveeksi, sillä mun mielestä on kamala vaiva raahata kameraa mukana yhtään missään, joten kuvaan nykyään oikeastaan vain kännykällä :D Tosin mun mielestä kuvissa tärkeintä on idea, ei niinkään tekninen toteutus :)

      Poista
  4. Moikka!
    Olen jo jonkin aikaa lukenut blogiasi, mutten ole tainnut kommentoida vielä kertaakaan, tai en ainakaan muista, vaikka sanottavaa olisi moneenkin postaukseen ollut! Tämä juttu vaan kuulosti melkein kuin mun kirjoittamalta, niin nyt on pakko jotain kirjoitella ;)

    Oon ollut aina vähän sellainen, että justiinsa piilottelen omia tuotoksiani, oli ne sitten mitä tahansa. Kouluaikojen kuvistunneilla mun työskentely keskeytyi aina opettajan tullessa kierroksellaan mun kohdalle. Ja ensimmäisten valokuvien jakaminen (ja se facebookiin liittyminenkin joo) oli aikamoisen jännityksen säestämä, kun mielessä pyöri ajatukset, että ketä nämä nyt kiinnostavat tai onko nää ees hyviä.. Kuitenkin oon saanut oikeastaan vaan positiivista palautetta, mikä on ollut omiaan vähentämään itsekritiikkiä kuvien suhteen. Niinkuin itsekin sanoit, siinä kohtaa itseilmaisun tarve ylitti itsekritiikin, ja tuosta tarpeesta syntyi myös blogini. Lähimmille ystäville ja kavereille olen blogista kertonut(tosin pitkän harkinnan jälkeen), mutta sitten taas perheenjäsenille en vieläkään. Enkä todellakaan mainosta sitä facebookissani. Itse ajattelen sen niin, että jos tutut/puolitutut eivät tiedä blogista, minun ei myöskään tarvitse ajatella, mitähän he mahtavat mahdollisesti jutuistani ajatella. Tuntemattomien ajatuksilla taas ei ole niin väliä. Aiemmin esiinnyin paljon sirkusharrastuksen myötä, ja silloinkin eniten jännitti aina silloin, kun katsomossa oli tuttuja. Esimerkiksi katsomollinen tärkeän näköisiä pukumiehiä ja -naisia ei ole ollenkaan niin jännittävä asia :D Kyllä tämä ihmismieli vaan voi olla erikoinen..!

    Oli muuten varmasti pisin blogiin kirjoittamani kommentti koskaan, ja vieläkin olisin lisää voinut kirjoittaa.. :)

    Mukavaa sunnuntai-iltaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka, ja kiva että uskaltauduit kommentoimaan, palautetta on aina mukava saada! :) Kiinnostavaa ja tavallaan huojentavaakin kuulla, että muilla on hyvin samankaltaisia kokemuksia - ja varmasti tämä itsekritiikki onkin hyvin monille tuttua, ainakin siltä usein vaikuttaa. Mulla on vähän sama juttu tuossakin, että vieraalle yleisölle esiintyminen (tai tämä kirjoittaminen) on jollain tavalla paljon helpompaa kuin tutuille :D Ehkä se liittyy vähän siihen, että niitä tuntemattomia ei välttämättä kohtaa koskaan enää uudestaan, kun taas tuttujen ihmisten kanssa ollaan koko ajan tekemisissä ja siis tavallaan palautteen saamisen mahdollisuus on suurempi..

      Mukavaa viikon alkua sulle! :)

      Poista