lauantai 12. joulukuuta 2015

Stressitöntä joulunaikaa

Tein tänään ajattelemattoman virheen: lähdin lauantaina, alle kaksi viikkoa ennen joulua, kaupungille kiertelemään ihan huvin vuoksi. Oma käsitykseni viikonpäivistä on tällä hetkellä hitusen hatara, sillä minulla ei ole näin opintojen loppumetreillä ollut säännöllistä viikkorytmiä. Aina välillä pääsee siis unohtumaan, että keskustan kauppojen välttely lauantai-iltapäivisin voisi säästää hermoja aika lailla. Näin joulun lähestyessä olen taas kerran päässyt ihmettelemään sivusta monien kanssaihmisten joulustressiä ja -hössötystä - ymmärtämättä vieläkään täysin, mistä se oikein kumpuaa. Siitäkö, että kaikki halutaan tehdä viimeisen päälle itse ja silti valmistelut jätetään viime tippaan? Ehkä siitä, että otetaan hirveät paineet Täydellisen Joulun luomisesta? Jonkinlaisesta lahjahysteriasta, halusta ostaa koko suvulle ja ystäväpiirille (tietenkin viime hetkellä) kaikenlaista tarpeellista ja ennen kaikkea tarpeetonta?


Minulle joulusta sressaaminen tuntuu todella vieraalta: omalla kohdallani kyseessä on juhla, jonka ideana on ennen kaikkea viettää leppoisaa ja näin kaukana kotikotoa asuvalle harvinaista laatuaikaa perheen ja läheisten kanssa ja nauttia rauhoittuvalla tavalla pysähtyneestä tunnelmasta. Luultavasti olen oppinut lupsakan suhtautumisen vanhemmiltani, sillä meillä on aina vietetty joulua pienellä porukalla ilman sen kummempia paineita. Joka ikistä ruokalajia ei ole pakko tehdä alusta asti itse (eikä jouluruokaakaan ole pakko syödä - itse olen nauttinut jo monta vuotta jouluaterialla jotain ihan muuta, sillä en erityisemmin pidä perinteisistä jouluruuista riisipuuroa lukuun ottamatta), ja lahjojakin on yleensä hankittu pitkin vuotta viime hetken hätäostostelun sijasta. Tietysti stressiä voisi kertyä helpommin, jos esimerkiksi viettäisi joulua kovin isossa porukassa tai "joutuisi" juhlapyhien aikaan ramppaamaan monessa eri paikassa kyläilemässä (mikä sekin muuten on valintakysymys, ei pakko), mutta minulla on silti aika vahvat epäilykseni siitä, että joulustressin välttäminen on ennen kaikkea asenne- ja järjestelykysymys.


Uskon, että joulustressin taustalla on usein se, että odotetuille juhlapyhille kasataan helposti paljon paineita siitä, että kaiken pitäisi sujua ikimuistoisesti tai ainakin täydellisesti tietyn kaavan mukaan. Jouluperinteet ovat monille niin rakkaita, että niiden toteuttamisesta saatetaan pitää kiinni kynsin ja hampain. Siinä ei tietenkään ole mitään väärää, mutta toisaalta on aika surullista, jos jonkun joulu on pilalla siksi, että ruokapöydästä ei löydykään juuri sitä omaa lempilaatikkoa tai että suklaakonvehdit pääsevät loppumaan kesken. Tietysti myös kaupallinen jouluhössötys voi omalta osaltaan lisätä paineita, erityisesti mitä tulee lahjoihin. Itse olen viime aikoina pyrkinyt vähentämään huomattavasti shoppailua ja turhan tavaran haalimista, ja tämän myötä olen alkanut suhtautua myös joulun kaupallisuuteen kriittisemmin. En tosin tyrmää sitä täysin, sillä myönnän, että minusta on edelleen varsin tunnelmallista kierrellä keskustassa viime hetken hulinoita ihmettelemässä joulunaluspäivinä...


Minulle joulussa tärkeintä on tunnelma, joka koostuu monista pienistä palasista: talvisesta tai ainakin pimeästä säästä (lumikaan ei ole pakollista, vaikkakin toivottavaa), kynttilänvalosta, musiikista, tuoksuista, kiireettömyydestä, huomionosoituksista (lahjat mukaan lukien, mutta ajatus on tärkein, ja pelkkä vilpitön ja iloinen hyvän joulun toivotus puolitutulta saa aina hymyn huulilleni), koristeista ja valoista, ulkoilusta pakkassäässä (vielä on hyvä elää siinä toivossa, että edes pohjoiseen tulisi kunnon pakkasjoulu) ja tilaisuudesta keskustella henkeviä läheisten kanssa oikein ajan kanssa. Olen jouluihminen mutta en hössöttäjä, ja tätä kirjoittaessakin tuli muuten ihanan lämmin olo, kun tajusin, että jo muutaman päivän päästä lähden viettämään joulua kotikotiin oikein pitkän kaavan mukaan! Sillä minulle joulu ei tarkoita vain niitä muutamaa pyhäpäivää vaan pikemminkin koko joulunaikaa - varsinkin nyt aikuisiällä, kun joulu tarkoittaa myös mahdollisuutta piipahtaa vähän pitempi tovi kotikaupungissani, jossa välimatkan vuoksi tulee käytyä valitettavan harvoin.

Mukavaa ja stressitöntä joulunodotusta teillekin! :) 

lauantai 5. joulukuuta 2015

Hengenravinnosta

Olen sellaista helposti tylsistyttävää sorttia, jonka on todella vaikea vain olla - tai esimerkiksi viettää koko päivä kotona leffoja tai muuta viihdykettä katsellen. Itse asiassa harrastan sellaista vain pakon edessä eli silloin kun olen niin kipeä, etten jaksa tehdä muuta. Nuorempana pystyin kevyesti kuluttamaan koko päivän hyvän kirjan parissa, mutta nykyään luenkin mieluummin vähän lyhyemmissä pätkissä ja teen välillä jotain muuta. Aika harvoin keskityn yhteen tekemiseen tuntia pidempään: kouluhommien välissäkin tauot ovat äärimmäisen tärkeitä, muuten alkaa keskittyminen herpaantua. Pätkittäistä työskentelytapaani on toisinaan kummasteltu, mutta itse koen sen mahdollistavan tehokkaan työskentelyn - ja aika harva loppujen lopuksi pystyy keskittymään tiiviisti varsinkaan johonkin älylliseen hommaan tuntikausien ajan. Kahdehdin niitä, jotka pystyvät.

En oikein osaa nauttia laiskottelusta. Kaikkein pahimmalta siinä tuntuu jokin, jota älylliseksi tylsistymiseksikin voisi nimittää: mukavaa puuhastelua ehkä riittää, mutta jos en päiväkausiin tee mitään inspiroivaa tai haastavaa, kaikki mielikuvitus ja älyllinen uteliaisuus tuntuvat katoavan päästä ja korvautuvan tasaisella tylsistymisellä, johon ei mikä tahansa liikunta, kotona puuhastelu tai keskinkertaisten elokuvien katsominen auta. Fyysisesti laiskottelu kyllä hoituu, mutta jos vaikka kipeänä ollessani olen löllynyt pari päivää kotona lähinnä katsoen leffoja, selaillen jo kertaalleen luettuja kirjoja pystymättä keskittymään tai kitisten lähimmäisille ankeaa oloani, ahdistun aika helposti siitä, että ajatukset tuntuvat junnaavan paikoillaan. Silloin tiedän, että on aika ihan huvin vuoksi googletella jotain kiehtovaa aihetta, johon en vielä ole ehtinyt tai viitsinyt perehtyä, tai kaivaa internetin syövereistä jokin jännittävä ja ajatuksia herättävä dokumentti (tai heittäytyä henkevään keskusteluun jonkun kanssa, mutta se ei valitettavasti aina onnistu juuri sillä hetkellä, kun itsestä tuntuisi siltä). 

Nykyään fyysiseen hyvinvointiin liittyvät teemat ovat todella näkyvästi esillä niin valtamedioissa kuin somessa ja monien ihmisten arkikeskusteluissakin. Toki henkisestä tai psyykkisestä hyvinvoinnistakin puhutaan ja kirjoitetaan, mutta usein valitettavan kapeasta näkökulmasta: stressin hallinta ja tietoinen läsnäolo tuntuvat olevan kovia sanoja. Ei siinä mitään, onhan stressi monia koskettava, elämänlaatua heikentävä ja ties mille sairauksille ja ongelmille altistava juttu, ja tietoisen läsnäolon harjoittelu tuo taatusti hyvää meidän kaikkien elämään. Henkisessä hyvinvoinnissa on kuitenkin myös toinen puoli: se, joka liittyy innostumiseen, uteliaisuuteen, oppimiseen ja mielekkääseen tekemiseen. Yhtenä hyvän elämän perusteista voidaan pitää sisäistä motivaatiota: sitä, että ihminen pystyy suuntaamaan energiansa sellaiseen tekemiseen, jonka hän kokee itsessään mielekkäänä, ei pelkkänä välineenä jonkin muun hyvän (kuten rahan, terveyden tai sosiaalisen hyväksynnän) takia. Mielekkääseen tekemiseen omistautuminen voi parhaimmillaan tuoda elämään paitsi tyyntä tyytyväisyyttä, myös energistä elinvoimaisuutta ja tarkoituksellisuuden tunnetta. Nämä aktiivisuutta ja omistautumista painottavat näkökulmat unohtuvat helposti, kun hyvinvointijutuissa keskitytään käsittelemään keinoja rauhoittua ja pysähtyä. Joskus sekin on tarpeen, mutta kuten tiedetään, liika on aina liikaa: emme voi elää koko elämäämme pysähdyksissä. En myöskään millään suostu uskomaan, että pelkkä mindfulness-harjoittelu tekisi kovinkaan autuaaksi, vaikka sillä kiistatta myönteisiä vaikutuksia onkin. Elämä on myös tekemistä, ei vain olemista. 

Tylsistymisestä tuskin kukaan nauttii, mutta toki tylsistymisherkkyydessäkin on eroja: jotkut meistä ovat luonnostaan elämyshakuisempia kuin toiset, jotka taas eivät ehkä tylsisty juuri koskaan. Itsekin käytännössä löydän itseni melko harvoin tylsistyneestä tilasta, sillä olen hyvä keksimään itselleni tekemistä (aina riittää lukemattomia kirjoja, jos ei muuta keksi!). Tiedostan kuitenkin aika hyvin sen, että joihinkin muihin verrattuna tarvitsen aika paljon tekemistä ja ajateltavaa pysyäkseni tyytyväisenä ja energisenä. Esimerkiksi erityisherkkien nettikeskusteluja lukiessani olen monta kertaa hämmentynyt siitä, miten moni tuntuu nauttivan pelkästä oleskelusta ja rauhassa ottamisesta pitkiäkin aikoja. Toki varmasti jokainen kaipaa omaa rauhoittumisaikaa kiireen tai ylipäätään erilaisten menojen vastapainoksi, ja helposti kuormittuvat herkät tarvitsevat sitä usein enemmän, mutta omalla kohdallani olen huomannut hyvin tärkeäksi sen, että löysäilyä ei tulisi liikaa. Aina ei ole helppoa olla sekä herkästi kuormittuva että herkästi tylsistyvä ja elämyshakuinen tyyppi - mutta onneksi minulla elämykseksi riittää usein tarpeeksi mielenkiintoinen kirja, älyllisesti haastava keskustelu tai taidenäyttely, ei sen ihmeellisempää :) Joka tapauksessa pidän hirveän tärkeänä sitä, että ravitsemme kehomme lisäksi myös sieluamme.

Millaista hengenravintoa te kaipaatte? Tylsistyttekö helposti?

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Hyvän mielen vaatekaappi

Sain lopultakin luettua Rinna Saramäen vuonna 2014 julkaistun kirjan nimeltä Hyvän mielen vaatekaappi, joka oli lukuisten myönteisten arvostelujen ja tietenkin kiinnostavan aiheen ansiosta kiinnostanut minua jo ties kuinka pitkän aikaa. Nyt bongasin kirjan ihan sattumalta kirjastossa haahuillessani, ja se tulikin luettua läpi parissa päivässä (mikä on siis nykyisellä lukutahdillani aika hyvin...).

"Hyvän mielen vaatekaappi luo hyvää mieltä monella tavalla: se huomioi paitsi käyttäjän myös muun maailman tarpeet. Pukeutumispulmat ratkeavat, vaatteita on sopivasti ja ne ovat juuri sellaisia kuin tarvitsetkin. Oma hyvinvointisi on hyvän mielen vaatekaapin perusta. Mutta vaatevarastoa koostaessa tulisi ottaa huomioon myös lukuisia ekologisia ja eettisiä seikkoja. Sinun ja maailman vaatehuolet ratkeavat samoilla yksinkertaisilla keinoilla: vähemmän, parempaa, harkiten ja paneutuen."



Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä, Pahan mielen vaatekaapissa, esitellään perusteellisesti mutta ilahduttavan yleistajuisesti vaateteollisuuden eettisiä ja ekologisia ongelmia ja sitä, mitä yksittäinen maailmanparannusintoinen kuluttaja voi tehdä. Toisessa, selvästi pitemmässä osassa edetään kohti hyvän mielen vaatekaappia, joka sisältää vain sellaisia vaatteita, joita oikeasti tarvitset, joista pidät, jotka sopivat tyyliisi ja jotka ovat lisäksi laadukkaita ja kestäviä.  Omalla kohdallani nimenomaan tyyliin sopivuus on osoittautunut erityisen tärkeäksi huomioitavaksi, sillä minulla on taipumusta ihastua kaupassa sellaisiin vaatteisiin, jotka kyllä näyttävät todella kivoilta ja toimivilta mutta jotka eivät oikeastaan sovi tyyliini tai yhteen muiden vaatteideni kanssa.
Täydellisen ja toimivan vaatekaapin luominen alkaa omien mieltymysten selvittämisestä ja sen kartoittamisesta, millaisiin käyttötilanteisiin vaatteita oikeasti tarvitsee: jos esimerkiksi käy juhlimassa pari kertaa vuodessa, ei mitä todennäköisimmin tarvitse kahtakymmentä bilemekkoa, ja vaikkapa työvaatteiden tarpeeseen vaikuttaa huomattavasti se, millaista pukeutumista oma työnkuva vaatii. Mitä vaatteiden määrään tulee, Saramäki kannustaa ainakin jonkin asteiseen minimalismiin, josta toimii hyvänä esimerkkinä alun perin amerikkalaisten keksimä vaatteidenhallintaoperaatio Project 33. Sen idea on valita omasta vaatekaapistaan 33 vaatetta ja pukeutua vain niihin kolmen kuukauden ajan, ja loput vaatteet viedään varastoon pois näkyvistä. Projekti kuulemma auttaa keskittymään olennaiseen ja rakastamaan ja kunnioittamaan omia vaatteitaan. Ensimmäinen ajatukseni tästä ideasta oli, että olisi muuten taatusti paljon helpompi toteuttaa tasaisessa ilmastossa kuin täällä Suomessa, missä säätila ehtii muutamassa kuukaudessa vaihdella hyvinkin paljon ja joutuu usein turvautumaan kerrospukeutumiseen... Mutta epäilemättä mieltä avartava ja arkea helpottava projekti, kun valinnanvaran vähäisyydestä johtuen tuskin tulee kovinkaan paljon vaatekriisejä :)

"Muoti voi olla harrastus. Shoppailu ei."

"Varmista, että olet ostamassa vaatetta, etkä huvitusta, ahdistuksenpoistajaa, sosiaalista asemaa tai muuta asiaankuulumatonta."

Kirjassa annetaan tietysti vinkkejä paitsi vaatevaraston karsimiseen, myös uusien (tarpeellisten) vaatteiden hankkimiseen - jonka ei suinkaan tarvitse välttämättä tapahtua kaupassa, vaan esimerkiksi hyvällä ompelijalla teettämällä voi saada juuri omien visioidensa mukaisen vaatteen. Mitä ostamiseen tulee, Saramäki korostaa suunnitelmallisuutta ja harkintaa. Ennen ostopäätöstä olisi syytä miettiä, missä tilanteissa tätä vaatetta käyttäisi, onko näitä tilanteita niin usein, että todella tarvitsisin tätä, ja puuttuuko minulta todella kyseisiin tilanteisiin sopiva vaate. Tällaista lähestymistapaa olen itsekin koittanut kovasti omaksua viime vuosina, ja se on tuottanut tulostakin: en enää esimerkiksi tee "ihan kivoja" mutta tarpeettomia ale- tai kirppisostoksia vain halvan hinnan sokaisemana tai piristääkseni itseäni huonona päivänä. Lisäksi Saramäki antaa konkreettisia neuvoja laadukkaan ja kestävän materiaalin tunnistamiseen, mitä itsekin pidän todella tärkeänä - ei ihme, että tulee shoppailtua jatkuvasti, jos päätyy aina ostamaan heti ensimmäisessä pesussa kulahtavia rääsyjä (kokemusta on).

Hyvän mielen vaatekaappi oli todella kiinnostava ja inspiroiva kirja, joka vahvisti entisestään viimeaikaisia ajatuksiani vaatteista ja kuluttamisesta. Vaatebisneksen toiminnasta ja ongelmakohdista kirja sisälsi paljon minulle uutta ja kiinnostavaa tietoa (ja saattoipa käydä niinkin, että tieto niistä varjopuolista hieman lisäsi tuskaa), ja neuvot täydellisen vaatevaraston kokoamista ja ostostelua koskien olivat hyvinkin tarpeellinen muistutus näin joulusesongin ja talven alennusmyyntien lähestyessä. Pidin kirjassa myös humoristisesta ja omakohtaisesta otteesta: faktojen lisäksi Saramäki kertoo paljon myös omista kokemuksistaan ja pohdinnoistaan. Varmasti moni teistäkin on jo lukenut tämän kirjan, mutta jos joku ei ole, niin suosittelen lämpimästi (ainakin kaikille vaatteista kiinnostuneille!) :)

lauantai 21. marraskuuta 2015

Onnelliset - dokumentti onnen etsimisestä

Kävin tänään katsomassa Wille Hyvösen tuoreen dokumentin nimeltä Onnelliset. Elokuvan alussa Hyvönen esittelee itsensä onnellisena miehenä, jonka tavoitteena oli haastaa kaikenkarvaiset onnellisuus- ja elämäntaidonvalmentajat olemalla itse onnellisempi kuin nämä onnen ammattilaiset. Käy kuitenkin niin köpelösti, että ohjaaja masentuu ja syöksyy itsetutkiskelun syövereihin tyttöystävänsä lähdettyä Lontooseen opiskelemaan. Tämän myötä hän päätyykin tavoittelemaan kadonnutta hyvinvointiaan turvautumalla onnellisuusvalmentajien apuun. Heti alussa Hyvösellä menee sukset ristiin erään valmentajan kanssa, jonka jälkeen hän osallistuu kahteen erilaiseen valmennukseen, joista toisessa haeskellaan "kokonaisvaltaista hyvinvointia" mm. terveysruokien avulla ja toisessa meditoidaan ja tehdään erilaisia aika rajunkin oloisia hengitysharjoituksia. Sivuhenkilöinä dokumentissa ovat valmentajien ja kurssitoverien lisäksi ohjaajan tyttöystävä (joka suhtautuu koko onnellisuusprojektiin hieman epäillen), isä ja muutamat ystävät, joiden kanssa hän projektin edetessä pohtii onnellisuuden olemusta.

Onnelliset pyrkii selvästi olemaan henkilökohtainen kasvukertomus: dokumentissa keskitytään huomattavasti enemmän Hyvösen omiin kokemuksiin ja mielenmaisemaan kuin onnellisuusbisnekseen yleisemmällä tasolla. Nyt-liitteen arviossa dokumenttia nimitetään vaivaannuttavaksi tarinaksi kalliolaishipsterin keskikokoisesta maailmantuskasta, ja valitettavasti tähän mielipiteeseen on minunkin helppo yhtyä. Tavallaan ohjaajan tunteilu kameran edessä oli ihan herttaista ja liikuttavaa, mutta monin paikoin siihen jäätiin vellomaan mielestäni vähän liikaakin. Onnelliset ei onnistunut tarjoamaan minulle juurikaan uusia oivalluksia tai ajatuksia, sillä kiinnostavaa teemaa käsiteltiin niin ulkokohtaisesti, että päällimmäiseksi fiilikseksi jäi lähinnä ärsytys siitä, miten tästä aiheesta olisi taatusti voinut tehdä paljon informatiivisemman ja monipuolisemman dokkarin - koko ajan kasvava onnellisuus- ja hyvinvointibisnes kun on kaikessa kirjavuudessaan hyvin kiehtova ilmiö. Hyvönen toki esittää monia itsellenikin tuttuja ajatuksia siitä, miten nykymaailmassa onnellisuuden tavoittelu tuntuu olevan aikamoinen pakkomielle, mutta ainakaan näitä asioita yhtään pohtineelle tässä tuskin on paljonkaan uutta.

Hyvösen tavoin suhtaudun melko kriittisesti sekalaiseen hyvinvointibisnekseen, jota ei säädellä samalla tavalla kuin perinteistä terveydenhuoltoa vaan jossa käytännössä kuka tahansa voi ryhtyä ties minkä sortin valmentajaksi, jonka pätevyyden ja osaamisen arviointi jää asiakkaan vastuulle. Pahimmillaan nämä puoskarit voivat saada aikaan enemmän huonoa kuin hyvää, mutta toisaalta Onnelliset antaa muutaman esimerkin perusteella varsin yksipuolisen ja kielteisen kuvan koko alasta, jonne taatusti mahtuu ihan tolkullisiakin toimijoita. Olisikin kiinnostavampaa, jos joku saisi tästä aiheesta aikaan hieman kattavamman ja monipuolisemman selvityksen, jossa ei jäätäisi junnaamaan ohjaajan omakohtaisessa maailmantuskassa. Tämän tyyppiseen dokkariin tietty määrä henkilökohtaisuutta tietysti sopii hyvin, mutta sen tasapainoksi toivoisin kyllä jotain muutakin - sillä jos kasvutarinaa kaipaa, niitä löytyy kyllä fiktionkin puolelta huomattavasti vaikuttavampina versioina.


Onko joku muu katsonut kyseistä dokkaria? Mitä mieltä olitte?

perjantai 6. marraskuuta 2015

Kuinka löytää oikea tapa kuunnella kehoaan?

Oman kropan ja ylipäätään itsensä kuunteleminen on nykyään aika kova sana, ja sitä sovelletaan iloisesti vähän mihin tahansa tekemiseen. Ihan syystäkin, onhan itsetuntemuksesta ja kyvystä havainnoida omaa oloa ja tarpeita paljonkin hyötyä itselle sopivan toiminnan ja toimintatapojen löytämisessä. Joskus itsensä kuunteleminen voi kuitenkin johtaa harhaan, ja jos omia ajatuksia ja tuntemuksia alkaa pitää liian tosina ja vakavasti otettavina, voivat seuraukset olla hyvinvoinnin kannalta kielteisiäkin. Moni varmasti tietää sen tunteen, kun keho ja mieli tuntuvat kaipaavan epäterveellisiä herkkuja ja laiskottelua. Tietysti lepo onkin välillä tarpeen, ja varsinkin ylirasittuneena kehon sen suuntaisia viestejä kannattaa ehdottomasti kuunnella - mutta toisaalta löysäilystäkin tulee valitettavan helposti tapa, jolloin saatamme kaivata sitä yhä enemmän. Sama pätee luonnollisesti myös herkutteluun: emmeköhän me kaikki (tai ainakin useimmat) tiedä, miten helppo siihen on jäädä koukkuun. Ne, jotka sanovat kuuntelevansa kehonsa tarpeita, vannovat usein terveellisen ruoan ja säännöllisen treenaamiseen nimiin ja väittävät kivenkovaan, että heidän kroppansa kerta kaikkiaan vaatii vihermehuja ja salitreeniä. Ehkä vaatiikin, miksei, jos niihin on ensin onnistunut tottumaan. Veikkaan silti, että moni meistä rennosti ja vähän huolettomasti syövistä taviksista ei onnistu ihan täysillä samastumaan...

Kuten ehkä olen aiemminkin maininnut, en ole mikään tiukkapipo ruoka- ja treeniasioissa: olen sitä mieltä, että tasapainoiseen ruokavalioon mahtuu kyllä herkkujakin, eikä treenaamisenkaan kanssa tarvitse mennä liiallisuuksiin, varsinkin jos jonkinlaista hyötyliikuntaa joka tapauksessa mahtuu arkeen. Parin viime vuoden ajan liikuin todella aktiivisesti useita kertoja viikossa, mutta tänä syksynä (tai oikeastaan jo kesällä) tottumukseni ovat hieman muuttuneet - paljolti sen myötä, että olen taas aktivoitunut hieman enemmän taide- ja kulttuuriharrastusten parissa ja priorisoinut läheiset ihmiset liikunnan edelle. Harrastettuani pari vuotta aktiivisesti salitreeniä kyllästyin siihen ihan totaalisesti, ja kesällä liikuin mieluiten lenkkeilemällä ja pyöräilemällä ulkoilmassa. Kuuntelin kehoani, ja se tuntui kaipaavan juuri sitä: vähän rennompaa ja hauskempaa puuhastelua mielestäni hieman tylsän ja totisen salilla äheltämisen tilalle. Loppukesästä erinäisten vastoinkäymisten myötä tuli kuitenkin parin viikon täydellinen stoppi liikunnalle, ja sen jälkeen onkin ollut psyykkisessä mielessä harvinaisen nihkeää päästä kiinni rutiineihin - tai oikeastaan ne on pitänyt muotoilla aika lailla uusiksi.



Alkusyksystä koin, että kehoni ja mieleni kaipaavat nyt jotain muuta kuin tiukkaa treenaamista, joten päätin olla palaamatta salitreenin pariin ja keskityin tanssimiseen ja joogaan. Ne tuntuivat ja tuntuvat edelleen olevan juuri sitä, mitä tässä hieman stressaavassa ja muutoksia täynnä olevassa (mutta oikeastaan aika onnellisessa, muutokset kun ovat kuitenkin pääasiassa positiivisia) elämänvaiheessa kaipaan - ongelma vain on siinä, että olen lipsahtanut niin kovin armolliseksi tai pikemminkin lepsuksi, että olen alkanut jättää liikkumisen väliin milloin mistäkin syystä. Olen ehkä hyvä kuuntelemaan kehoni ja mieleni viestejä, mutta minulla on myös taipumusta ottaa ne liian tosissani eli jättää esimerkiksi toistuvasti treenejä väliin siksi, että vähän väsyttää tai juuri nyt ei satu oikein huvittamaan. Toisaalta en haluaisi myöskään olla sellainen tyyppi, jolla on tarkka treeniohjelma, josta poikkeaminen aiheuttaa ahdistusta ja huonoa omaatuntoa - sellainen kurinalaisuus ehkä sopii joillekin, mutta minun juttuni ei ole.



Motivaation horjuessa ja elämänrytmin ollessa jokseenkin epäsäännöllinen on kuitenkin toisinaan vaikeaa löytää tasapainoa kehon kuuntelun ja armollisen joustavuuden sekä säännöllisten rutiinien noudattamisen välillä. Varsinkin, kun yhtälöön on vielä lisättävä kaikki muu elämä, kuten ystävät ja muut läheiset, jotka minulla menevät aina liikkumisenkin edelle, jos valinta täytyy tehdä. Ajan puutteestahan minun kohdallani ei tällä hetkellä ole kyse, sillä minulla on todella vähän opiskeluhommia jäljellä enää ennen joulua, joten tosiasiassa mikään ei estäisi liikkumasta omin avuin mihin kellonaikaan tahansa. Jokin siinä kuitenkin tökkii, varsinkin kun kylmässä ja pimeässä lenkkeily ei ole koskaan huvittanut. Tanssitunneilla olen kyllä käynyt kerran tai pari viikossa, joogassa satunnaisesti, mutta joinakin viikkoina liikuntasaldo on ollut jokseenkin olematon. Kotijoogakin on jäänyt nyt loppusyksystä surullisen satunnaiseksi, vaikka se vielä pari kuukautta sitten innosti kovastikin. On aika surullista huomata, että monen vuoden aktiivisen liikkumisen jälkeen kunto on tainnut hieman rapistua, kun liikunnan määrä on varmaan ainakin puolittunut entisestä. Onneksi sentään joudun kävelemään joka paikkaan, joten käytännössä jonkinlaista liikehtimistä tulee helposti vähintään tunti päivässä. Joka tapauksessa viime viikkoina on alkanut tuntua vähän siltä, että nyt tämä liiallinen omien olojen tarkkailu ja kuunteleminen saa riittää ja on aika palata säännölliseen liikuntarytmiin. Ei tavoitteelliseen urheiluun tai sinne salillekaan, mutta kuitenkin siihen arkeen, johon liikunta (jokin muukin kuin kävely ja telkkarin edessä venyttely) useita kertoja viikossa itsestäänselvästi kuuluu.

Löytyisikö teiltä vinkkejä kadonneen liikuntamotivaation palauttamiseen? Ja millaisia ajatuksia itsensä ja kehonsa kuunteleminen teissä herättää? 

tiistai 3. marraskuuta 2015

Mietteitä järkevästä rahankäytöstä

Raha on siitä mielenkiintoinen aihe, että käytännössä kaikki todennäköisesti ajattelevat sitä toisinaan tai melko useinkin, mutta siitä puhuminen tuntuu olevan monelle hyvin arka aihe. Kyllähän me tiedämme: esimerkiksi toisen palkasta tai toimeentulosta kysymistä ei pidetä kovin hyväksyttävänä, vaikka kyseessä olisi varsin läheinenkin ystävä tai tuttava. Rahankäytöstä ja "tuhlaamisesta" puhuminen herättää helposti närää muissa ihmisissä, sillä se koetaan helposti omilla tuloilla elvistelynä. Taloudellisista vaikeuksista puhuminen sentään tuntuu nykypäivänä olevan vähän sallitumpaa, vaikka toki moni saattaa nolouspäissään jättää senkin melko vähälle. Kuitenkin varsinkin opiskelijoiden ja muiden pienituloisten keskuudessa rahan puutteesta nillittäminen ei tunnu olevan kovinkaan harvinainen aihe - ja oman kokemukseni perusteella opiskelijoiden keskuudessa on ihan okei jopa kysyä jonkun osa-aikatyön palkasta ja vuokran kaltaisista perusmenoista. Itse olen kokenut tämän jopa hieman hämmentävänä, sillä olen ilmeisesti sisäistänyt kotoa aika perinteisen käsityksen siitä, millä tasolla taloudellisista asioista on sopivaa puhua. Niinpä en aio täällä blogissakaan jaaritella aiheesta kuin melko yleisellä tasolla. Aihe on kuitenkin niin tärkeä ja kiinnostava, etten malttanut kokonaan jättää sitä rauhaan :)

Hävettää tunnustaa, mutta olen aina ollut sellainen ihminen, jolla rahaa kuluu niin paljon kuin sitä on. Kykenen kyllä säästämiseenkin, jos se tähtää johonkin tiettyyn tarkoitukseen, mutta säästäminen niin sanotusti pahan päivän varalle ja yllättäviä menoja varten tuntuu vaikealta - niin kuin käsittääkseni todella monille muillekin. Tietysti asiaan vaikuttaa se, että olen vielä opiskelija, eikä minulla ole koskaan tähän mennessä ollut kovin suuria säännöllisiä tuloja. Nyt valmistumisen häämöttäessä olen aika paljon pohtinut sitä, että taitaa olla aika järkevöityä ja aikuistua toden teolla myös raha-asioiden suhteen. Minulle tämä tarkoittaa ennen kaikkea suunnitelmallisuutta, jota yleensäkin pidetään tärkeänä juttuna taloudenpidossa. Satunnaisiin pieniin heräteostoksiin kuluu helposti ja melkein huomaamatta viikossa tai kuukaudessa aika paljonkin rahaa, vaikka ne tuntuisivat ostohetkellä varsin harmittomilta. Muutamaan otteeseen olen pitänyt säännöllisesti kirjaa kaikista menoistani ja yllättynyt (suorastaan vähän järkyttynyt) siitä, miten paljon olen onnistunut kuluttamaan sellaisiin pikkujuttuihin kuin kahvitteluun ja välipaloihin, isommista heräteostoksista puhumattakaan. Vaateshoppailutottumuksiani olen tosin onnistunut muuttamaan viime vuosina aiempaa järkevämmiksi: en enää juuri koskaan kiertele kaupoissa vain huvin vuoksi (paitsi matkoilla), ja ostan vain sellaisia juttuja, joita oikeasti tarvitsen tai rakastan. Silti parantamisen varaa varmasti olisi, sillä monista karsintakierroksista huolimatta vaatekaapistani löytyisi päällepantavaa itseni lisäksi parille muullekin naisihmiselle...

Tällä hetkellä merkittävin taloudellinen paheeni taitaa olla kahvittelu ja ulkona syöminen, jotka ovat vähän salamyhkäisesti lisääntyneet sen myötä, kun olen vähentänyt vaatteiden ja kosmetiikan ostamista. Toisaalta kahvittelu ja satunnainen ravintolassa syöminen ovat mitä ihanimpia piristyksiä arjen keskellä ja tietysti myös miellyttävää sosiaalista toimintaa, mutta silti välillä käy mielessä, miten paljon onnistuisi säästämään, jos jättäisi tuollaiset jutut kokonaan välistä - jos en vaikkapa vuoteen kävisi ollenkaan kahvilla tai ulkona syömässä, säästäisin varmasti helpostikin yhden mukavan matkan verran. Sitä pidän kuitenkin todella arveluttavana, että joillakin ihmisillä on niin suuri into puuttua toisten rahankäyttöön ja valintoihin: onko oikeasti yhtään sen huonompi vaihtoehto sijoittaa hedonistisiin elämyksiin tai vaikkapa kulttuurinautintoihin kuin säästää uutta autoa tai asuntoa varten?

Toki kaikille yhteisiä, yleisiä ohjeitakin voi antaa (kuten se, että ei parane elää jatkuvasti yli varojensa, ja että on viisasta olla edes vähän säästössä sen kuuluisan pahan päivän varalle), mutta rahankäytössä on paljon kyse myös arvovalinnoista, jotka jokaisen täytyy tehdä ihan itse. Mitkä asiat ovat sellaisia, joihin ehkä kuluu paljon rahaa, mutta jotka myös parantavat elämänlaatuasi niin paljon, että et pidä mielekkäänä niistä luopumista? Mistä taas voisit nipistää hieman ilman, että hyvinvointisi ja mielenrauhasi kärsisi siitä merkittävästi? Näitä kysymyksiä lienee hyvä pohtia aina silloin tällöin. Itse esimerkiksi olen tullut siihen lopputulokseen, että kulttuuriharrastuksista en halua säästää, ellei ole aivan pakko, kun taas muutama take away -kahvi vähemmän viikon aikana tuskin vaikuttaa elämänlaatuuni kovinkaan paljon. Ajattelen, että omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin kannattaa aina panostaa, sillä pitemmän päälle se säästää niin rahaa kuin muita omia rajallisia resursseja. Uskoisin, että moni on samaa mieltä vaikkapa siitä, että liikuntaharrastukseen tai terveelliseen ruokaan panostaminen on parempi idea kuin se, että elää mahdollisimman halvalla mutta päästää itsensä niin pahasti hunningolle, että siitä koituu huomattavia henkisiä, fyysisiä ja taloudellisia kustannuksia myöhemmin.

Millaisia ajatuksia teillä on järkevästä rahankäytöstä? Oletteko itse pihistelijöitä vai tuhlailijoita? 

lauantai 17. lokakuuta 2015

Kirjavinkki: Musiikki, henkisyys ja hyvinvointi

Sen lisäksi, että suhtaudun musiikin kuuntelemiseen ja soittamiseen varsin intohimoisesti, olen hyvin kiinnostunut myös musiikin vaikutuksista hyvinvointiin ja ylipäätään musiikkikokemuksen psykologiasta. Olen lueskellut jonkin verran musiikkitieteeseen ja -psykologiaan (siinäpä muuten vasta kiinnostava tieteenala...) liittyviä kirjoja, ja kun viime Helsingin reissulla bongasin Akateemisesta erittäin kiehtovan kuuloisen aihetta käsittelevän opuksen, se oli tietysti ostettava mukaan. Kyseessä on siis Erkki Lehtirannan kirja nimeltä Musiikki, henkisyys ja hyvinvinti - kuinka musiikki voi muuttaa elämäsi (2015, Basam Books). Nimi lupaa kovin paljon, ja muutenkin kirjassa korostetaan jopa minun mielestäni ehkä vähän liikaa musiikin elämäämullistavia vaikutuksia, mutta kiinnostavaa luettavaa tämä joka tapauksessa oli. 

Kirja on paikoin vähän hämmentäväkin yhdistelmä tieteellistä tutkimustietoa ja melko kritiikittömän tuntuista henkisten perinteiden esittelyä. Siinä käsitellään musiikin lisäksi laajemminkin äänen olemusta ja vaikutuksia ihmisen hyvinvointiin, aina siitä alkaen, miten ääni värähtelee kehossa. Itse asiassa läpi kirjan mukana kulki kiehtova ja oikeastaan aika havainnollinen ajatus siitä, että musiikki (ja muutkin itsen ulkopuolelta tulevat äänet) "soittaa" ihmistä. Chakroista ja energiavirtauksista puhuminen meni kyllä mielestäni vähän yli, mutta toisaalta oli mielenkiintoista lukea tutkimustiedon lisäksi siitä, miten musiikin ja äänen on ajateltu vaikuttavan ihmiseen, sillä etukäteen asetetut odotukset taatusti vaikuttavat hyvin paljon musiikkikokemukseen ja musiikin vaikutukseen (onhan lumelääkkeilläkin oma "vaikutuksensa"). 

Kirjassa esitellään myös länsimaisen musiikkifilosofian juuria aina muinaisesta Egyptistä ja antiikista lähtien, ja tämä historiallinen katsaus taisi olla kirjan kiinnostavimpia osuuksia. Oli ajatuksista samaa mieltä tai ei, antiikin musiikkifilosofiassa on mielestäni paljon inspiroivia piirteitä. Esimerkiksi Pythagoraan teoria siitä, että matemaattisille suhteille rakentuva musiikki on maailmanjärjestyksen symboli, joka yhdistää toisiinsa klassiset peruselementit (maan, veden, tulen ja ilman), ihmisen ja koko maailmankaikkeuden planeettoineen päivineen, on loppujen lopuksi aika kaunis. Pelkkä ajatuskin siitä, että koko maailmankaikkeudella on oma musiikkinsa, vetoaa helpostikin kaltaiseeni musiikki-intoilijaan, vaikka muuten en olekaan erityisen taipuvainen mystiikkaan tai henkisyyteen sellaisena kuin se usein mielletään. 

Toinen erityisen kiinnostava aihepiiri kirjassa oli tietysti se, miten musiikin peruspiirteet - rytmi, melodia ja harmonia - vaikuttavat ihmiseen. Lehtiranta esittää ajatuksen, että musiikki olisi verrattavissa fyysiseen ravintoon, ja että hengenravintoakin olisi syytä nauttia monipuolisesti, koska eri musiikki palvelee eri tarpeita. Tätä ei ainakaan minun ole vaikea hyväksyä, sillä varmasti aika monelle on tuttua se, miten omaa lempimusiikkia voi käyttää psyykkisen itsesäätelyn apuna. Kuitenkin kirjassa mennään niin pitkälle, että lopusta löytyy pitkä lista musiikkisuosituksia eri tarpeisiin (tai "tarpeisiin"): mietiskelyyn, "henkisiin löytöretkiin", "chakratyöskentelyyn", "hienokehojen kunnostamiseen", keskittymiseen, masennuksen hoitoon, jne. Vaikka toki pystyn hyväksymään ajatuksen siitä, että tietyt musiikin piirteet vaikuttavat fysiologisiin prosesseihin tietyllä tavalla, ajattelen silti, että musiikkiin liitetyillä yksilöllisillä assosiaatioilla on vähintään yhtä suuri merkitys - mikä tietenkin tarkoittaa sitä, että sama musiikki ei toimi kaikilla, ja jokaisen täytyy löytää oma voimamusiikkinsa itse. Ei suosituksista varmasti haittaakaan ole, mutta itse esimerkiksi ärsyynnyn rankasti perinteisestä rentoutusmusiikista... 

Vaikka itse suosin tieteellisempää ja vähemmän mystifioivaa lähestymistapaa myös musiikkiin, voin kyllä suositella tätä kirjaa kaikille musiikin ja hyvinvoinnin yhteyksistä kiinnostuneille. Harvoinpa sitä lukiessa nieleekään ihan kaikkia esitettyjä ideoita ja teorioita (ainakaan pureksimatta, eikä aina silloinkaan), mutta onneksi ne epäilyttävän tuntuisetkin jutut saattavat vauhdittaa omaa ajatteluprosessia ja inspiroida ottamaan asioista selvää jatkossakin :) 

maanantai 12. lokakuuta 2015

Todellisuustarkistus vailla vertaa

Kuten ehkä bloggaamislaiskuudestakin näkyy, olen ollut viime viikkoina aika kiireinen - enimmäkseen onneksi hyvällä tavalla, sillä monet illat mielenkiintoisten opintojen jälkeen ovat kuluneet harrastusten ja mukavien ihmisten parissa. Pieni stressi vaanii kuitenkin taustalla koko ajan, sillä parhaillaan agendalla on mm. työharjoittelupaikan metsästäminen (vielä ei ole lykästänyt, pitäkää peukkuja!). Stressaantuneena, masentuneena tai ahdistuneena on kovin tavallista, että ajatukset pyörivät tavallistakin enemmän oman navan ympärillä, jolloin tilanteeseen auttaa usein yksinkertaisesti huomion siirtäminen pois itsestä ja omista murheista, vaikka johonkin itselle mieluiseen tekemiseen, johon on helppo uppoutua täysillä. Aina ei kuitenkaan tarvita niinkään suurta viitseliäisyyttä.

Tänään joogatunnilta kotiin kävellessäni huomasin lähes hurmioituneena asian, jota en kumma kyllä (asuttuani samassa paikassa jo kolme vuotta...) ollut vielä koskaan ennen kunnolla tajunnut: minun kotipihaani ja varsinkin tuohon ihan lähellä olevaan rantaan näkyy aikas mahtava tähtitaivas! Keskustakerrostalossa koko ikäni asuneena ja varsin vähän maaseudulla talviaikaan liikkuneena en todellakaan ole tottunut näkemään juuri lainkaan tähtiä, ja olenkin harmitellut sitä usein. Nyt olenkin tästä havahtumisesta ihan innoissani ja ehkä vähän haaveilen kaukoputkesta, jolla pääsisi tuijottelemaan tähtiä vielä tarkemmin... Mutta oli kaukoputkea tai ei, tähtitaivaan katsominen on ehdottomasti yksi parhaista todellisuustarkistuksista mitä on: kun suuntaa huomionsa taivaan äärettömyyteen, on harvinaisen helppo irrottautua kaikesta siitä, mitä tavallisesti pienessä mielessään pyörittelee ja muistuttaa itseään maailmakaikkeuden laajuudesta ja siitä, miten pieniä asioita arkipäiväiset murheemme isossa mittakaavassa ovat.

Jos ja kun jo maanpäällinen luonto usein saa meidät tuntemaan itsemme pieniksi mutta samalla myös kokemaan yhteyttä jonkin meitä suuremman kanssa, avaruuteen katsominen tekee sen ehkä vielä tehokkaammin. Onhan se pelottavaa ja hämmentävääkin, huimaavaa suorastaan, ja altistaa toisinaan myös eksistentiaalisille kriiseille. Joskus nekin kuitenkin tuntuvat mielekkäämmiltä kuin työtehtävien vatvominen, siivoamisen tietoinen välttely, aikatauluista stressaaminen tai siitä hössöttäminen, missä välissä ehtii käydä kaupassa.

Lyhyesti siis: jos (kun) sinusta joskus tuntuu siltä, että kaikki kaatuu juuri sinun niskaasi ja että suorastaan koko universumi tai jokin suurempi voima on sinua vastaan, suuntaa katseesi tähtiin (tai tietysti merelle, mutta kohtahan on talvi ja useimmat rannat jäätyvät). Niitä ei voisi vähempää kiinnostaa.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Kaunein aika vuodesta

Nykyään minun on todella vaikea valita lempivuodenaikaani, sillä jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa. Äärimmäisenä vilukissana olen lämpöä rakastava ja aurinkoa palvova kesäihminen, mutta esteettisesti syksy vetoaa minuun vielä vahvemmin. Ruska, pimenevät illat, kuulas valo, myrskyt, hämärässä kiiltävä märkä asvaltti, tunnelmalliset kahvilat, kaakao ja chai latte, kynttilät, katuvalot, myöhemmin myös jouluvalot, loppusyksyn loputtomat harmaan sävyt, kuurainen maa, lopulta ensilumikin... Ja ennen kaikkea tunnelma! Pidän syksyssä erityisesti siitä, että silloin ei tunnu olevan minkäänlaisia paineita olla pirteä ja reipas, vaan on kaikkien mielestä ihan okei olla vähän haikea ja melankolinen (eli sellainen kuin itse olen ympäri vuoden). Toisaalta syksy on myös uusien alkujen aikaa, ja tänä syksynä olen ollut erityisen aktiivinen uusien tai "uusien" juttujen kokeilemisessa: ilmajoogan ja vanhan tutun aikuisbaletin lisäksi vääntäydyin elävän mallin piirustuskurssille ja itämaisen tanssin alkeisiin. Välillä tuntuu toki aikataulullisesti hieman haasteelliselta, että on monena iltana viikossa menoa, mutta toisaalta joka ikinen harrastuksistani tuntuu tällä hetkellä todella hyvältä valinnalta. Vaikka satunnaisten pitkien koulupäivien jälkeen ei aina huvita raahautua harrastamaan, en ole vielä koskaan jälkeenpäin katunut aktiivisuutta - pikemminkin harrastaminen irrottaa ajatukset todella tehokkaasti mahdollisesti hieman stressaavistakin koulujutuista (kuten harjoittelupaikan metsästyksestä). Kaiken touhuamisen keskellä olen yrittänyt muistaa jalkautua mahdollisimman usein myös luontoon. Tämä kaunein aika vuodesta on aina liian nopeasti ohi, joten jos vaikkapa ruskasta haluaa nauttia, ei jahkailu paljon kannata :) Onneksi aina voi sentään räpsiä kuvia muistoksi.







Mikä teidän mielestänne on parasta syksyssä? 

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Mikä sinussa on hyvää ja kaunista?

Harvalle on helppoa kehua itseään edes hiljaa mielessään, saati sitten julkisesti. Vaikeudet on kuitenkin tehty voitettaviksi, ja itsetunnon kannalta on tärkeää välillä keskittää ajatuksensa myös siihen, mistä itsessään pitää. Pyrkimys itsensä kehittämiseen on toki hieno ja kannatettava asia sekin, mutta ajattelen, että senkin kannalta on hyvä tunnistaa omat vahvuutensa, joita voi jatkossa kehittää vielä eteenpäin ja lisäksi käyttää apuna muiden taitojen harjoittelussa. Kukaan ei ole täydellinen, mutta jokaisessa on omat vahvuutensa ja kauniit ominaisuutensa. Petra haastoi blogissaan meidät muutkin listaamaan asioita, joista pidämme itsessämme, ja tähän oli tietysti ihan periaatteesta lähdettävä mukaan (varsinkin, kun viime päivinä ja viikkoina on tullut vellottua aika ankeissa fiiliksissä, joten pieni piristysruiske lienee tarpeen). Tässäpä siis kymmenen asiaa, joista itsessäni tykkään:

Osaan olla tarvittaessa jämäkkä. Osaan innostua ja lähteä mukaan milloin mihinkin, mutta minulla ei ole yleensä vaikeuksia myöskään kieltäytyä asioista, joihin en halua lähteä mukaan, tai sanoa tarpeen tullen asiallisesti vastaan.

Olen empaattinen ja hyvä kuuntelija, mutta osaan myös ottaa tarvittavaa etäisyyttä toisten murheista.

Olen utelias ja kiinnostunut hyvin monenlaisista asioista - harvat asiat ovat mielestäni totaalisen tylsiä, ja uusista jutuista kiinnostuminen ja innostuminen on oikein virkistävää!

Uskallan (yleensä) näyttää tunteeni ja puhua niistä.

Olen nopea lukemaan ja kirjoittamaan. Helpottaa elämää kummasti, varsinkin kun luettava ei maailmasta lopu (eivätkä myöskään sekalaiset ajatukset omasta päästä kovin äkkiä).

Olen kohtalaisen fiksu ja sopivasti hyvä monissa asioissa. En ehkä superlahjakas missään, enkä myöskään ole koskaan osannut keskittyä yhdessä tietyssä jutussa kehittymiseen, mutta onneksi arvostankin suuresti monipuolisuutta.

Hymyilen paljon ja helposti jopa vähän hankalampina aikoina, ja tykkään kovasti hymystäni.

Olen siinä mielessä itsenäinen, että minulle ei (enää) ole minkään sortin ongelma mennä yksin vaikkapa ulos syömään, uuteen harrastukseen tai kiinnostavaan tapahtumaan.

Osaan piirtää ihmisiä melko hyvin. Toivottavasti tosin tulevaisuudessa vielä paremmin.

Minulla on kivan väriset hiukset (joita en muuten ole ikinä värjännyt).


Kuulisin mielelläni, mistä te pidätte itsessänne! :) 

torstai 17. syyskuuta 2015

Antautuminen - avoimesti herkkyydestä

Heti ilmestyttyään Anja Snellmanin uusi omaelämäkerrallinen kirja Antautuminen sai aikaan melko ihastuneen vastaanoton erityisherkkien keskuudessa - ainakin mikäli seuraamaani Facebookin varsin suuren hsp-ryhmän keskusteluihin ja kirjailijan omiin kommentteihin on uskominen. Kirja ilmestyikin otolliseen aikaan, sillä erityisherkkyys on noussut viime kuukausina entistä enemmän pinnalle mediakeskustelussa. Tällä hetkellä veikkaisin, että melkeinpä jokainen vähänkään aikaansa seuraava suomalainen on kuullut erityisherkkyydestä, moni myös tunnistanut sen itsestään tai läheisestään. Muoti-ilmiöksikin herkkyyttä voisi nimittää, vähän samaan tapaan kuin aiemmin pinnalla ovat olleet esimerkiksi ADHD ja masennus. Tällaiset muoti-ilmiöt tuntuvat herättävät kovasti tunteita puolesta ja vastaan - varsinkin, kun moni hihkaisee ilmoille mielipiteensä ennen kuin on tarkemmin tutustunut edes siihen, mitä kyseisellä käsitteellä oikeastaan tarkoitetaan. Joidenkin mielestä erityisherkkyydestä puhuminen on pelkkää tarkoitushakuista oman erityisyyden kokemuksen pönkittämistä tai erityiskohtelun vaatimista, mutta varsin moni on myös helpottunut suuresti oivallettuaan oman herkkyytensä - ja ennen kaikkea sen, että juuri se voisi selittää omaa erilaisuuden tai ulkopuolisuuden kokemusta. Tällaisesta itseymmärryksen heräämisestä kertoo myös Antautuminen.

Antautuminen on Snellmanin omaelämäkerrallinen avautumiskirja, jossa hän käsittelee tähänastisen elämänsä kokemuksia aina lapsuudesta asti erityisherkkyyden valossa. Kuten kirjan takakansitekstissä sanotaan, "lapsuuden kokemukset ja perhe, nuoruusiän ystävyydet ja rakkaudet, äitiys ja avioliitot on kirjoitettava uusiksi kun päähenkilö oivaltaa, että eläänmittaisille kokemuksille arkuudesta, aistiherkkyydestä, ylivirittyneisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteista löytyy yllättävä selitys". Itseäni hieman vaivasi tämä ajatus siitä, että suunnilleen kaiken ihmisen kokemusmaailmaan kuuluvan voisi selittää erityisherkkyyden näkökulmasta, mutta luonnollisesti sen ymmärtäminen, että omille kokemuksille löytyy järkeenkäyvä selitys, on monelle niin suuri helpotus, että oivalluksen jälkeen koko eletty elämä saattaa saada erilaisia merkityksiä. Jokainen erityisherkkä on omanlaisensa eikä välttämättä löydä sukulaissieluja edes "omasta laumastaan", mutta jo pelkkä itsetuntemuksen lisääntyminen on monelle merkityksellinen kokemus.



Antautuminen on melko tajunnanvirtamaisesti kirjoitettu kirja, joka sisältää jokseenkin kronologisesti etenevien muisteloiden lisäksi myös listoja erilaisista tunteita herättävistä asioista. Lisäksi päähenkilön tarinan rinnalla etenee pätkittäin Eino Leinon runo nimeltä Tumma, joka kertoo "syntymässä säikähtäneestä" ihmisestä, jonka on vaikea löytää omaa tapaansa olla maailmassa. Muistan ihastuneeni kyseiseen runoon jo yläasteella, ja edelleen se koskettaa syvältä - ja oli mielestäni loistava valinta tämän tarinan kylkeen. Muita Snellmanin kirjoja en ole lukenut, mutta ainakin tässä Antautumisessa pidin pääosin kovasti hänen selkeästä mutta runollisesta kielenkäytöstään, vaikka sekaan muutamia latteuksiakin toki mahtui. Kirja oli ehkä paljolti lyhyiden kappaleiden ja kiinnostavan aiheen ansiosta mukaansatempaavaa luettavaa, ja lukaisinkin sen melkoista pikavauhtia yhden päivän aikana. Joidenkin olen puolestaan kuullut lukevan kirjaa vain lyhyitä pätkiä kerrallaan, jotta jäisi aikaa pureskella tekstin herättämiä tunnereaktioita. Minua Antautuminen ei lopulta kuitenkaan koskettanut kovin syvältä (ehkä siksi, että minulla ei ole taustalla voimakasta kokemusta oman herkkyyden löytämisestä, ja olen ehtinyt vuosien varrella ajatella, kirjoittaa ja puhua ilmiöstä jo aika monesta näkökulmasta), sen sijaan päällimmäiseksi tunteeksi jäi sympatia kanssaherkkiksiä kohtaan.

"En ymmärrä itseäni: Nopeat tunnereaktiot, intohimon läikähdykset ja ylivirittyminen kääntyivät entistä nopeammin murehtimiseksi, itseruoskinnaksi ja katumukseksi. Se on kuin tanssi. Kaksi läheisyyttä, kolme etäisyyttä. Jollain tapaa välillä nautinkin ajoittaisesta impulsiivisuudestani, tunteiden ailahtelusta, jumalten keinusta. Eipähän ole tylsää: iltapäivällä olen itseni kanssa ankarasti eri mieltä kuin aamiaisella."

Herkkyyden kuvauksena Antautuminen on varmasti monille melko samastuttava lukukokemus (ainakin itse olen kuullut paljon samansuuntaista juttua erityisherkiksi tunnustautuvien ihmisten suusta). Itse haluaisin nostaa esiin erityisesti sen, miten hienosti Snellman kuvaa sitä ristiriitaisuutta, mitä herkkyyteen voi liittyä: miten toisinaan puhkuu intoa, halua ja inspiraatiota mutta toisinaan tuntee pakkoa perääntyä, eristäytyä, irrottautua siitä kaikesta, mikä vielä hetki sitten aiheutti positiivisia värähtelyjä mutta nyt ylikuormitusta. Tietysti herkkiä ihmisiäkin on hyvin moneen lähtöön, mutta minuun juuri näiden ristiriitojen ja intohimoisen elämänasenteen kuvaus kolahti, sillä tunnistan itsestäni hyvin samankaltaisia piirteitä.

"On elämän iltapäivä, ja tässä elovuorokauden kohdassa on mahdollisuus
muistella sekä aamuista kastetta että
ihmetellä päivän korkeaa hehkua ja kuvitella jo
vilpoistuvaa iltaa
ikkunaa joka on hivenen raollaan
tuulenvirettä, silkkipaperista taitellun
linnun liikettä
että olen puu, näen vuosirenkaani selvemmin
mutta en olekaan se puu joka luulin olevani
tumma synkkä kuusi
vaan koivu muiden joukossa koivikossa.
Kevenen. Tyhjennyn. Samalla tulee tilaa uudelle."

Varmasti hieno tunne! Pakko sanoa, että olen hieman kateellinen heille, jotka herkkyytensä tunnistettuaan ovat löytäneet oman laumansa ja lohdullisen tasapainon tunteen elämäänsä. Tai oikeastaan - voiko ääritunteellinen ihminen koskaan löytää todellista tasapainoa? Ehkä tärkeämpää onkin ennen kaikkea hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, ottaa kaikki ilo irti omasta herkkyydestä ja vaikeina hetkinä muistaa, että pohjattoman surun tai ahdistuksen vastapainona voi parhaimmillaan ja varsin piankin olla myös hillitön ilo sellaisistakin elämän pienistä asioista, joita jotkut eivät edes huomaa :)

Ihana ilmajooga

Loppukesästä hurahdin taas vaihteeksi joogaan, joten Tampereelle kesälomilta palattuani päätin lopultakin uskaltautua kokeilemaan myös ilmajoogaa, joka aiemminkin on kiinnostellut kovasti. Ilmajoogassa tehdään joogaliikkeitä katosta roikkuvan kangaslenkin avulla, ja lajin sanotaankin yhdistelevän perinteistä joogaharjoittelua ja ilma-akrobatiaa. Laji on melko uusi, sillä se on kehitetty vasta 2000-luvun puolella ja tuotu Suomeen vasta viime vuosina. Ilmajoogan mainostetaan vahvistavan lihaksia, parantavan kehonhallintaa, lisäävän liikkuvuutta ja tuovan helpotusta selkäkipuihin - tosin eiköhän tuo päde ihan yhtä lailla muihinkin joogalajeihin. Itse olen kuitenkin aina tuntenut nössöydestäni huolimatta vetoa temppuiluun ja akrobatiaan, ja perinteiset joogatunnit ovat usein tuntuneet rentouttavuudestaan huolimatta hieman tylsiltä, joten arvelin, että ilmajooga voisi olla minulle sopiva laji. Nyt olen käynyt kahdesti ilmajoogailemassa tamperelaisella Lentävä matto -joogakoululla, ja taisinpa jäädä jo vähän koukkuun! :)


Ensimmäiselle tunnille meneminen jännitti aika lailla, sillä mielikuvani ilmajoogasta oli aika lailla ylläolevan kuvan mukainen: kauhean vaikeaa, pelottavaa ja äärimmäistä venyvyyttä vaativaa. Erityisesti pää alaspäin roikkuminen hirvitti ajatuksena kovasti, sillä olen niitä arkajalkoja, jotka eivät edes pienenä uskaltaneet rimpuilla kiipeilytelineissä tai koulun telinevoimistelutunneilla ylösalaisin, saati sitten mennä joka suuntaan kieppuviin huvipuistolaitteisiin. Notkea olen kyllä ollut aina, ja eri joogalajeja on tullut harrastettua enemmän tai vähemmän säännöllisesti jo vuosien ajan.

Ilmajoogatunti aloitettiin rentoutumalla hetki silkkikankaan sisällä, mikä sekin oli jo melko jännittävää, sillä kankaan keinunta aiheutti tottumattomalle hieman merisairaan olon, joka onneksi hälveni, kun tultiin ulos kangaspussista. Tunnilla tehtiin tosiaan liikkeitä sekä kankaan sisällä tai sen avulla että ihan perinteisesti matolla. Ilokseni mikään ei ollutkaan kovin vaikeaa vaan pikemminkin yllättävän helppoa, sillä kankaan avulla sai venytettyä varsinkin selkää ja hartioita erityisen tehokkaasti. Alku tuntui totta kai vähän haparoivalta, mutta kun kankaaseen vähän tottui (ja oppi luottamaan siihen, että sen toinen pää pysyy katossa kiinni), homma muuttui pääosin oikein miellyttäväksi, vaikka vielä parin tunnin aikana ei ole ihan ehtinytkään tottua siihen, miten ikävältä kapeaksi kääritty kangas voi tuntua ihoa vasten, vaikka olisikin pitkähihainen paita ja pitkälahkeiset housut. Heti ensimmäisellä tunnilla päästiin myös killumaan pää alaspäin kankaissa, ja minäkin uskalsin lopulta ihan helposti, jee! Toki ensimmäisiä kertoja tuntui hieman kuumottavalta roikkua kankaassa pelkästään jaloista ja lantiosta ilman käsiä, mutta fiilis oli varsinkin tällaiselle noviisille erittäin vapauttava ja mielenkiintoinen - puhumattakaan siitä, millainen itsensä ylittämisen kokemus noinkin pieni asia voi joskus olla :)

Tunnit päätettiin loppurentoutukseen kankaan sisällä, ja kun alun hutera olo oli selätetty, kangaspussissa olikin oikeastaan helpompi rentoutua kuin maan tasalla, ehkä osin myös kankaan rajaamaan oman tilan ansiosta. Ilmajoogan jälkeen olo oli heti ensimmäisellä kerralla todella mainio: kerrankin tuntui nimittäin siltä, että nyt on kehoa huollettu kunnolla, varsinkin selässä ja hartioissa oli niin vapautunut ja rento olo, että tuntui kuin olisi kasvanut muutaman sentin pituutta. Varsin sopiva laji siis varmasti monille yksipuolista istumatyötä tekeville tai muuten vain koneen jatkeena eläville! Lisäksi voin suositella ilmajoogaa lämpimästi niille, jotka tuntevat periaatteessa vetoa joogaa tai muita kehonhuoltolajeja kohtaan mutta tylsistyvät perinteisillä joogatunneilla. Itse tuskin luovun tavanomaisista joogaharjoituksista, mutta aion kyllä jatkossakin hakea välillä vaihtelua ja virkistystä elämään ilmajoogasta :)

Oletteko te kokeilleet ilmajoogaa?

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Viisas elämä -messut - mitä jäi käteen?

Vierailin kuluneena viikonloppuna täällä Tampereella nyt toista kertaa järjestetyillä Viisas elämä -hyvinvointimessuilla, joiden tarjonta koostui erilaisista luennoista, työpajoista ja joogan sekä muutaman muun kehon ja mielen hyvinvointia (oletettavasti) edistävän lajin tutustumistunneista. Lisäksi paikalla oli tietysti varsin kirjava joukko näytteilleasettajia, joiden pisteiltä sai ostaa vähän sitä sun tätä terveellisistä herkuista ja populaaripsykologisista teoksista mitä hulvattomimpaan rajatietokirjallisuuteen ja energiahoitoihin. Osallistuin tämäntyyppisille messuille ensimmäistä kertaa, ja myönnettävä on, että ennakkoluulojakin oli jonkin verran, olenhan jokseenkin tieteellisen maailmankuvan omaava skeptikko, johon ei ihan uppoa kirjallisuus esimerkiksi luonnonhengistä tai kuun vaiheiden vaikutuksesta rakentamiseen (molemmat bongattu messuilta). Kuitenkin erilaiset lähestymistavat ihmisen hyvinvointiin kiinnostavat kovasti, ja messuilta löytyikin monenlaista mielenkiintoista ja ehkä vähän ajatuksia avartavaakin ohjelmaa, vaikka omasta näkökulmastani kaikkein hörhöimmät jutut jätinkin välistä.

Ensimmäisenä messupäivänä lauantaina kuuntelin arabian kielen ja islamin tutkijan Jaakko Hämeen-Anttilan tarinointia ruoan kulttuurisista merkityksistä (hyvin kiinnostava aihepiiri muuten) ja heti perään hänen vaimonsa Virpin (kirjailija ja intialaisen kulttuurin tuntija) innostunutta ja innostavaa luentoa siitä, miten luovan kirjoittamisen avulla voi päästä käsiksi tiedostamattoman mielen sisältöihin, tuoda niitä näkyväksi symbolisessa muodossa ja tulla sinuiksi itsensä kanssa. Innostun ja inspiroidun itsekin hyvin helposti, kun kuuntelen jonkun puhuvan minua jo valmiiksi kiinnostavasta teemasta noin suurella sydämellä. Nytkin suunnittelen taas, että pitäisi pitkästä aikaa varmaan alkaa puuhastella jotain pientä myös luovan kirjoittamisen parissa... Joka ikinen aiheesta puhuva kirjoittaja yleensä muistuttaa, että ei kannata odotella inspiraatiota tai velloa itsekritiikissä vaan pikemminkin ottaa kynä käteen ja kirjoittaa jotain, ihan mitä tahansa. Vaikka tuo neuvo on kuultu monen monta kertaa, itse ainakin olen sen verran perfektionisti, että kaipaan tasaisin väliajoin muistutuksen siitä, että tärkeintä on ylipäätään tehdä ja harjoitella, ja jokainen hyväkin kirjoittaja on kirjoittanut elämässään hirmuiset määrät huonoa ja keskinkertaista tekstiä.

Lauantai-iltapäivänä päädyimme kavereideni kanssa myös Leena Pennasen mindfulness-työpajaan. Pennanen on alan uranuurtaja, joka on yli kymmenen vuoden ajan tehnyt tietoisen läsnäolon menetelmiä tutuksi Suomessa. Eri alojen asiantuntijoiden työskentelyä on aina mielenkiintoista päästä seuraamaan, ja olikin kiehtovaa ensimmäistä kertaa tehdä mindfulness-harjoituksia noin kokeneen asiantuntijan johdolla. Tunnin työpajan aikana kokeiltiin kolmea tietoisen läsnäolon harjoitusta: mindfulness-joogaa, jossa tehtiin hyvin yksinkertaisia liikkeitä kehon tuntemuksiin keskittyen, kehomeditaatiota, jossa kohdistetaan huomio vuorotellen kehon eri osien tuntemuksiin, ja lopuksi tietoista kuuntelua, jossa tarkoitus oli kuunnella harjoitusparin puhetta pari minuuttia täysin keskittyneesti, kommentoimatta mitään väliin. Harjoitukset olivat minulle entuudestaan tuttuja mutta silti haastavia (valitettavasti en ole vieläkään onnistunut vakiinnuttamaan muodollisia tietoisen läsnäolon harjoituksia osaksi arkipäivääni, vaikka ilmeisesti pitäisikin, kun niiden tekemisestä tulee aina niin harvinaisen hyvä ja tyyni olo), ja tällainen tunnin intensiivinen keskittymistuokio teki todella hyvää muuten melko hektisen messupäivän keskellä.

Myös sunnuntain aloitin mindfulness-merkeissä Aleksi Litovaaran luennolla, jonka aluksi annettiin tehtäväksi halata sydämellisesti vierustoveria, tuttua tai tuntematonta. Minuun ei ehkä ihan vetoa tuollainen kertarysäyksellä pois mukavuusalueelta -lähestymistapa, mutta luennosta jäi silti loppujen lopuksi hyvä mieli, sillä siellä jäi kerrankin aikaa yleisön kysymyksille ja keskustelulle, mitä ei voi aivan sanoa kaikista muista messujen tilaisuuksista. Esimerkiksi erityisherkkyyteen perehtyneen ja siitä pari kirjaa kirjoittaneen Janna Satrin luento herkkyydestä ja kiusaamisesta näytti inspiroivan yleisössä paljonkin keskustelua ja ajatuksia, mutta aika loppui kesken - valitettavasti, sillä itse olisin ollut kiinnostunut erityisesti juuri yleisön kommenteista, onhan herkkyysaihe muuten jo melko tuttu. Satri vaikuttaa muuten esiintyjänä juuri sellaiselta, joka ehkä vetoaa moneen introvertimpaan erityisherkkään, hän nimittäin esiintyy asiantuntevuudestaan huolimatta melko ujon ja hillityn oloisesti. Täysin päinvastainen esiintyjä sunnuntaina puolestaan oli brittiläinen positiivisen ajattelun puolestapuhuja Brian Mayne, jonka yksinkertaistavaa ja helppoheikkimäistä luentoa emme kestäneet kuunnella kuin ehkä puoleenväliin. Esiintyjiä on tietysti moneen makuun, mutta meikäläiseen ei ole koskaan vedonnut sellainen tyyli, että luvataan ihmisille kaiken mahdollisen järjestyvän, kunhan vain noudattaa jotakin tiettyä, yksinkertaistettua menetelmää. Kunpa ihmismieli toimisikin niin yksinkertaisesti kuin eräät väittävät, varmasti meidän kaikkien elämä olisi silloin paljon helpompaa - mutta ehkä myös vähemmän mielenkiintoista, sillä juuri moniulotteisuushan tekee ihmismielestä niin kiinnostavan tutkimuskohteen :)

Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä - ja hyvä muistutus siitä, miten avartavaa on välillä hankkiutua kasvotusten erilaisten näkökulmien kanssa sen sijaan, että tyytyisi vain hymistelemään samanmielisten seurassa.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Kirjavinkki: Stressin luomuhoito

Sain Gummerukselta arvioitavaksi Mia Jokinivan uutuuskirjan nimeltä Stressin luomuhoito: Täsmätekniikat hengähdyshetkiin. Jokiniva toimii yritysvalmentajana, kouluttajana sekä jooga- ja meditaatio-opettajana, ja häneltä on pari vuotta sitten julkaistu niin ikään stressinhallintaa käsittelevä Hengähdyshetkiä-kirja, jota tosin itse en ole lukenut. Stressinhallinta on kuitenkin aiheena erittäin kiinnostava, ja olen niin opintojen, aiemman työharjoittelun kuin itseopiskelunkin myötä tutustunut siihen melko perusteellisesti. Opittavaa kuitenkin riittää aina, ja tämän kirjan lukeminen herätti uudelleen vähän tauolla olleen innostukseni juuri tätä aihetta kohtaan. Välillä tuntuu, että stressistä puhutaan jatkuvasti sanomatta juuri mitään uutta tai hyödyllistä - melkein mistä tahansa ongelmista voidaan syyttää stressiä (jolla yleensä tarkoitetaan nimenomaan työ- tai opiskelustressiä, vaikka totta kai stressi voi liittyä muihinkin elämänalueisiin). Valitettavan usein unohtuu, että stressi on nimenomaan omaa reaktiotamme tilanteeseen, jonka vaatimuksista emme usko tämänhetkisten voimavarojemme avulla selviytyvän. Totta kai jotkut tilanteet yksinkertaisesti ovat omiaan aiheuttamaan stressiä, mutta siitä huolimatta olisi hyvä pitää aina mielessä, että stressin kokemiseen ja siitä selviytymiseen voi myös itse vaikuttaa aika paljonkin. Kukaan tuskin on väittämässä, että stressaaminen tai stressaamattomuus olisivat pelkkiä valintoja (ovathan jotkut kerta kaikkiaan alttiimpia stressin kokemiselle kuin toiset). Onneksi jokaisella on kuitenkin mahdollisuus pieniin muutoksiin, jotka voivat kuitenkin parhaimmillaan vähentää stressin kokemista merkittävästi.

Kuten kirjan nimikin kertoo, Stressin luomuhoito esittelee varsin monipuolisesti erilaisia harjoituksia, joiden avulla voi vähentää stressiä ja oppia mahdollisesti myös ehkäisemään sitä. "Luomuhoito" viittaa tietysti siihen, että usein stressin oireita hoidetaan lääkkeillä, kun taas tässä kirjassa esitellään tekniikoita, joilla rauhoitetaan ylikierroksilla käyvää hermostoa luomukeinoin. Kirjassa esitellään hermostoa rauhoittavia hengitystekniikoita, mindfulness-henkisiä meditaatio- ja keskittymisharjoituksia, rentoutusharjoituksia sekä restoratiivisia joogaharjoituksia. Varsin monenlaisia tekniikoita periaatteessa, mutta yhden aihepiirin totaalinen puuttuminen jäi suorastaan hieman ihmetyttämään: luonnossa liikkuminen on lukuisissa tutkimuksissa yhdistetty parempaan stressistä palautumiseen, ja eikös se ole luomuhoitoa parhaimmillaan?

Stressistä on kirjoitettu lukuisia kirjoja monesta eri näkökulmasta, ja myös stressinpurkuharjoituksia löytyy nykyisin vähän joka puolelta. Stressin luomuhoito ei siinä mielessä ole lainkaan ainutlaatuinen kirja, mutta iso plussa tulee ehdottomasti tieteellisestä lähestymistavasta: kirjassa esitellään mukavan perusteellisesti stressireaktion fysiologiaa ja lisäksi monenlaisia konkreettisia tutkimusesimerkkejä stressiin liittyvistä kysymyksistä. Itse asiassa täytyy jopa todeta, että suorastaan yllätyin (positiivisesti) siitä, miten vapaa tämä kirja oli epätieteellisestä huuhaasta - sopivaa luettavaa siis ainakin tällaiselle änkyrälle. Toisaalta kirjan sisältö koostuu kuitenkin enimmäkseen harjoituksista, ja taustoittava tekstikin on sen verran helppolukuista, että luulisin sen avautuvan sellaisellekin, jolle stressiin liittyvä tieteellinen tutkimus ei ole entuudestaan tuttua. Mainio ja hyödyllinen kirja kaiken kaikkiaan, suosittelen! Itse en ole vielä ehtinyt testaamaan kovinkaan monia kirjan harjoituksista, ja osa olikin melko tuttuja, mutta täytynee kokeilla niitä vieraampiakin, jos vaikka löytyisi uusia juttuja omaan "työkalupakkiin" :)

tiistai 25. elokuuta 2015

Menin metsään

Olen yleensä pitänyt itseäni paatuneena kaupunkilaisena, mutta tänä kesänä olen löytänyt entistä vahvemmin itsestäni myös toisen puolen, joka intoutuu helposti fiilistelemään luontoelämysten parissa. Ehkä gradun väsääminen aiheesta vaikuttaa edelleen ainakin alitajuisesti? Ainakin se on varmaa, että perehdyttyäni koko viime talven siihen, miten luonnossa oleilu tekee ihmiselle hyvää, olen suhtautunut itsekin entistä avoimemmin ulkoiluun ja oppinut myös nauttimaan siitä hieman paremmin. Alkukesästä ötökät hieman häiritsivät menoa, mutta nyt elokuussa niistä ei ole ollut juurikaan häiriöksi, joten ulkoilmassa reippailua on tullut harrastettua muodossa tai toisessa harva se päivä. Erityisen ihanaa luonnossa liikkumisessa on mielestäni mielenkiintoisten yksityiskohtien havainnointi, jota innokas kuvien räpsiminen entisestään tehostaa. Mukavasti unohtuvat maalliset murheet ja mielessä myllertävät ajatukset, kun keskittyy ihmettelemään, mitä kaikkea juuri nyt on aistien ulottuvilla :) 






Oletteko te viihtyneet luonnossa tänä kesänä? 

torstai 16. heinäkuuta 2015

Mielipaikka nro 1

Tutkimusten mukaan meillä ihmisillä on taipumusta säädellä omaa mielentilaamme hakeutumalla rakkaisiin mielipaikkoihin. Useimmilla ne ovat luontopaikkoja, ja niissä käyminen koetaan rentouttavana, virkistävänä ja arjen stressistä ja murheista elvyttävänä. Minun tuttavapiirissäni monille erityisesti metsä tai järvenranta esimerkiksi omalla mökillä on rakasta mielenmaisemaa, mutta minun mielipaikkani on kiistatta lähellä merta. Se ei ole mikään yksittäinen paikka, vaan tässä asiassa olen aika joustava: mieleni lepää melkein missä tahansa rauhallisessa ja avarassa paikassa meren äärellä. Aavan meren tuijottaminen saa omat ajatukset ja mahdolliset huolet tuntumaan hyvin pieniltä ja mitättömiltä - tai oikeastaan meren katsominen, sen tuoksun ja tuulen aistiminen saa pään tyhjenemään ajatuksista varsin tehokkaasti. Eilen kävimme päiväretkellä yhdessä Pohjois-Suomen ihanimmista merellisistä paikoista eli Hailuodon saarella Oulun kupeessa. Illalla kotiin palatessa tuntui ihan kuin olisi ollut pitemmälläkin matkalla. Jokainen tällainen merenrantaretki saa minut haaveilemaan entistä enemmän erakkolomasta jossain kaukaisella majakkasaarella, kai sekin on pakko vielä joskus toteuttaa...






Millainen on teidän mielenmaisemanne? Millainen ympäristö saa teidät tuntemaan itsenne kuin uudestisyntyneeksi? 

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Joutilaisuuden tasapaino

Kuten ehkä muistatte, en ole kovin hyvä vain olemaan. Siksi kesäloman alku herätti ilon lisäksi myös epävarmuuden ja ahdistuksen tunteita, kun tiesin luvassa olevan monta opiskelutonta ja työtöntä kuukautta vailla juuri mitään selkeitä suunnitelmia alkukesän Italian reissua lukuunottamatta. Lomamoodiin pääseminen kestikin jonkin aikaa (varsinkin kun säiden puolesta voisi kuvitella edelleen elävänsä ehkä toukokuuta... täällä Oulussa kesäisen tuntuiset päivät voi laskea melkein yhden käden sormilla), mutta nyt heinäkuun alettua voin ilokseni vihdoinkin ilmoittaa, että nyt se löysäilylomafiilis on tainnut vihdoin ja viimein löytyä! Ensimmäisinä lomaviikkoina tyhjä kalenteri suorastaan vähän masensi, mutta nyt olen onnistunut täyttämään sitä aika tehokkaasti kaikenlaisella leppoisalla pikkupuuhastelulla tuntematta jatkuvasti epäonnistumisen tunteita kesätyöttömänä lusmuilemisesta.



Joutilaisuutta ehkä kaivataan ja kadehditaan, mutta sekään ei ole aina helppoa: mitä enemmän on aikaa, sitä enemmän joutuu kasvotusten itsensä, omien tunteidensa ja ajatustensa kanssa. Joskus siitä seuraa odottamattomia luovuuden puuskia, joskus taas pieniä tai vähän isompiakin eksistentiaalisia kriisejä. Molempiin olen ehtinyt törmätä tänäkin kesänä, mutta siitä tuskin on haittaa - joskushan ne kriisitkin on kriiseiltävä, eikö vain? Omien tunteiden ja epävarmuuksien pakeneminen jatkuvaan puuhasteluun ja sähläämiseen voi tuntua houkuttelevalta (myönnän, itse harrastan tätä ahkerasti), mutta joskus lienee silti viisasta pysähtyä ajan kanssa tutustumaansa itseensä. Sen ei tarvitse tarkoittaa passiivista töljöttämistä tai varsinkaan vatvomista: se voi tarkoittaa myös kiireettömiä syvällisiä keskusteluja ystävien kanssa, kirjallisuuteen uppoutumista, itseilmaisua luovan puuhastelun avulla, omista tuntemuksista kirjoittamista tai vaikkapa uusien, itselle mielekkäiden taitojen harjoittelua.



Viime aikoina olen todennut mm. seuraavaa: Hyvin valittu kaunokirjallisuus hakkaa mennen tullen minkä tahansa self helpin. Parin päivän mökkiretriitti on säästä riippumatta hyvä idea. Värittäminen on ainakin tällaiselle itsenäiselle änkyrälle rentouttavinta silloin, kun on piirtänyt itse viivat, joiden sisäpuolella tulisi pysyä (en taida sittenkään ostaa aikuisten värityskirjaa, kun niiden ääriviivojen piirtäminen on oikeastaan mukavampaa kuin värittäminen!). Juokseminen on ylivoimaisesti parasta aivot narikkaan -liikuntaa. Joskus on ihan okei viettää päivä vanhan ystävän kanssa vaeltaen kahvilasta ja puistonpenkiltä toiselle.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Iloa ja voimaa maalaamisesta

Kun kirjoittaminen on viime aikoina tökkinyt, olen löytänyt onneksi tilalle jotain muuta - nimittäin valokuvaamisen, piirtämisen ja maalaamisen. Näissä taidekokeiluissa ei sinänsä ole mitään uutta, sillä olen piirrellyt ja maalaillut niin kauan kuin kynä on joten kuten pysynyt kädessä, mutta viime vuosina kuvataideharrastus on valitettavasti jäänyt suurimmaksi osaksi muiden touhujen jalkoihin. Se on harmittanut kovasti, sillä varsinkin maalaaminen on yksi rentouttavimmista ja meditatiivisimmista puuhista mitä tiedän. Tänä keväänä päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja yrittää herätellä henkiin vanhaa, rakasta harrastusta. Se kävikin helposti, sillä kun olin maininnut aikeeni ääneen, eräs ystäväni houkutteli minut hyvin pian lyhyehkölle voimaannuttavan maalauksen kurssille. Siellä lähinnä leikittiin ja läträttiin vesiväreillä ilman mitään ennalta määrättyjä aiheita tai kritiikkiä, tavoitteena vain ennen kaikkea nauttia maalaamisesta ja väreistä, ja se sopi minulle tähän hetkeen täydellisesti. Kuten muillakin elämänalueilla, myös kuvataideharrastuksessa olen aina ollut todella itsekriittinen, ja viime aikoina tavoitteenani on ollut nimenomaan itse tekemisestä nauttiminen, ei täydellisyyden tavoittelu lopputuloksen suhteen. Ehkä osin tämän inspiroimana olenkin viime aikoina maalannut enimmäkseen abstrakteja aiheita, sillä niissä on jotenkin helpompi irrotella, kun ei yritäkään maalata minkään mallin mukaan :)


Ikuisena vatvojana ja analysoijana maalaaminen ja muu taiteilu ovat minulle loistavana keino irrottautua ajatuksista, keskittyä konkreettiseen tekemiseen - ja parhaimmillaan saavuttaa ihan loistava flow-tila. Väreillä ja muodoilla voi ilmaista omia tunteitaan ja toisaalta myös vaikuttaa niihin: esimerkiksi tässä yhtenä harmaana sadepäivänä piristyin toden teolla, kun keksin alkaa maalata oikein aurinkoisilla sävyillä. Vastaavasti sinisellä värillä läträäminen tuntuu usein rauhoittavalta silloin, kun mieli käy ylikierroksilla. Ylipäätään jonkin konkreettisen luominen tuntuu todella hyvältä ja mielekkäältä, varsinkin verrattuna älylliseen ja käsitteelliseen opiskeluarkeen (ja toki siihen, että näin lomallakin käytän paljon aikaa lukemiseen, keskustelemiseen ja ties millaiseen spekulointiin ja pohdiskeluun). On ihanan virkistävää ja erilaista kerrankin tehdä jotain käsillä kosketeltavaa, jonka olen luonut alusta asti ihan itse - vaikka lopputulos jäisikin kauas omista ihanteistani.

Elämässäni on ollut kausia, jolloin en osannut kunnolla nauttia maalaamisesta tai piirtämisestä liiallisen itsekritiikin takia. Varsinkin taidekouluaikoina oli kuumottavaa aina työskennellä samassa tilassa kavereiden kanssa, joista monet olivat mielestäni selkeästi itseäni lahjakaampia ja taiteellisempia. Kukaan ei koskaan mollannut tuotoksiani, mutta oma epävarmuus sai toisinaan piilottelemaan, häpeämään ja sensuroimaankin niitä. Toisaalta vuosien taidekouluharrastus sai aikaan sen, että pystyin kyllä näyttämään töitäni muille jopa silloin, kun itsekritiikki vaivasi, ja toisilta saatu kannustava palaute lämmitti mieltä toisinaan, vaikka sisimmässäni ajattelinkin aina olevani vähemmän luova kuin taiteelliset ystäväni. Sittemmin olen yrittänyt pyristellä irti siitä ajatuksesta, että kaikkien pitäisi olla Taiteilijoita isolla T:llä voidakseen nauttia taiteen tekemisestä. Jokaisella on oikeus toteuttaa itseään kuvataiteen avulla kokemuksesta ja taidoista riippumatta. Itse asiassa joskus jopa luulen, että taiteilu voisi kolahtaa erityisen vahvasti niihin, joille se on aivan uusi aluevaltaus - kunhan ei vaadi itseltään liikoja vaan muistaa sen, että taitojen kehittyminen vaatii aina harjoitusta. Ja toisaalta ei ole mikään pakko edes kehittyä! Tietysti on motivoivaa ja miellyttävää huomata oppineensa jotain uutta, mutta uskoisin, että maalaaminen tai muu taiteilu voi tuntua hyvinkin nautinnolliselta puuhalta, vaikka sitä tekisi ilman minkäänlaisia tavoitteita. Tai ehkä se juuri silloin onkin rentouttavinta, jos onnistuu välttymään ylimääräisiltä paineita ja perfektionismilta :)


Yksi maalaamisen parhaista puolista on minusta ehdottomasti se, että se kiinnittää tiukasti nykyhetkeen ja ylipäätään siihen, mikä milläkin hetkellä on olennaista. Vaikka päässäni yleensä risteilee ajatuksia vähän joka lähtöön, maalatessa onnistun ainakin lyhyitä aikoja olemaan ajattelematta yhtään mitään. Nykyään maalaan toisinaan mielelläni jopa aivan hiljaisessa huoneessa, ilman minkäänlaista taustamusiikkia, eikä se tunnu lainkaan ankealta vaan lähinnä rauhoittavalta.

Löytyykö lukijoiden joukosta kuvataidetyyppejä? 

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Kirjoittamisen vaikeudesta

Viime viikkoina olen kärsinyt aikamoisesta inspiraation ja itseluottamuksen puutteesta kirjoittamisen suhteen. Tekisi mieli päivittää blogia ja kirjoitella vähän sitä sun tätä muutakin, mutta edes päiväkirjan kirjoittaminen ei meinaa onnistua, kun ajattelen kaiken liian monimutkaisesti - ja aina sen kautta, mitä minulle täysin vieras lukija ajattelisi tekstistä. Jotkut bloggaajat väittävät kirjoittavansa lähinnä itselleen, mutta enpä usko, että kukaan ei voisi olla ajattelematta sitä, millaisia ajatuksia teksti muissa herättää. Täysin itselleen voi kirjoittaa korkeintaan päiväkirjaa tai pöytälaatikkorunoja - tosin niidenkin kohdalla luulen, että monella kirjoittajalla on mielessään jokin kuvitteellinen lukija, vaikka hän ei koskaan aikoisikaan näyttää tekstejä kenellekään. Itse kirjoitin nuorempana vuosikaudet päiväkirjaa lähes päivittäin ja silloin luulen osanneeni kirjoittaa tajunnanvirtamaisempaa tekstiä (ainakin kirjoittaminen tuntui sensuroimattomalta vuodatukselta ihan eri tavalla kuin nykyään). Viime vuosina päiväkirjan raapustaminen on kuitenkin jäänyt niin satunnaiseksi, että kirjoittamalla ajattelemisen taitokin tuntuu surkastuneen. Se on surullista, sillä edelleen olen sitä mieltä, että kirjoittaminen on yksi parhaista tavoista jäsentää ja käsitellä omia ajatuksia ja tunteita.

Bloggaaminen on alkanut herättää yhä enemmän ristiriitaisia fiiliksiä. Onko minulla todella jotain niin tärkeää tai varsinkaan omalaatuista sanottavaa, että joku muu ei osaisi sitä paremmin sanoa? Useimmiten epäilen, sillä vaikka rakastan kirjoittamista ja ajatusteni jakamista tuttujen ja tuntemattomien kanssa, törmään silti jatkuvasti teksteihin, joissa joku toinen on onnistunut pukemaan täydellisesti sanoiksi juuri sen ajatuksen, jota itsekin olen päässäni pyöritellyt. Toisaalta täysin uniikkia ajatusta tai ideaa taitaa olla mahdotonta keksiä, pyöritetäänhän kirjallisuudessakin vuosisadasta toiseen samoja teemoja hieman eri muodoissa. Taitaa siis olla aika kohtuutonta vaatia itseltään (tai muiltakaan) mitään aivan uutta ja ihmeellistä - mutta siitä huolimatta oma räpeltäminen tuntuu usein aika merkityksettömältä kaikkien niiden ajatusten rinnalla, mitä joka puolelta varsinkin nyt someaikakautena tulvii.



Tuntuu aika surkealta tunnustaa tätä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että kirjoittamisen nautinto on ollut pitkään jokseenkin hukassa. Osaan kyllä muotoilla ajatukseni tekstiksi siinä missä ennenkin, mutta jostain syystä en saa kirjoittamisesta samanlaisia kiksejä kuin vielä muutamia vuosia sitten. Joskus kirjoittaminen tuntuu jopa suorastaan ajanhukalta (tiedän, ei se sitä ole, mutta siltä vain joskus tuntuu) verrattuna siihen, että saman ajan voisi käyttää vaikkapa uusien kokemusten hankkimiseen tai jännittävien asioiden opiskeluun. Niinpä olen tänä kesänä keskittynyt aivan muihin asioihin kuin kirjoittamiseen - mutta inspiraation puutteesta huolimatta olen kaivannut kirjoittamista, ja ennen kaikkea sen aikaansaamaa tunnetta ajatusten selkeydestä. Jotenkinhan ajatukset täytyisi saada päästä ulos, ja ehkä päiväkirjaa kirjoittamalla voisi säästää perhettä ja ystäviäkin jatkuvalta kälkätykseltä ja vatvonnalta... Viime aikoina olen taltioinut kauniita hetkiä mieluummin valokuvaamalla kuin kirjoittamalla, mutta vaikka kuvia ja visuaalista kauneutta rakastankin, ei se missään nimessä tuota samanlaista selkeyden ja pään tyhjentymisen kokemusta kuin kunnon kirjoitussessio vailla liian tiukkaa itsesensuuria.

Voisi varmaan kokeilla taas pitkästä aikaa sitä päiväkirjaa, ehkä se auttaisi kirjoittamisrutiinin palauttamisessa ja varsinkin hyvän flow'n löytämisessä. Pitäisiköhän kokeilla taas kerran niitä tajunnanvirtamaisia aamusivuja, kun olisi lomalla sopivasti aikaakin? Blogin kohtaloakin on tullut mietittyä paljon, ja pieni tauko on ollut todellakin tarpeen, mutta luultavasti en kuitenkaan malta ainakaan vielä sulkea suutani täällä kokonaan. Sanottavaa sentään tuntuu riittävän, vaikka se ei aina niin huikean omalaatuista olisikaan - mutta harvoinpa se on muillakaan, edes suosituimmilla bloggaajilla :)

Millaisia kriisejä teillä on ollut kirjoittamisen suhteen? Miten olette selvinneet niistä? 

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Kateudesta

Kateus taitaa olla niitä tunteita, joista vaietaan useammin kuin puhutaan - siitä huolimatta, että tunne on melko varmasti kaikille tuttu. Ihan äkkiä en suostu uskomaan, että löytyisi ihmistä, joka ei olisi koskaan kadehtinut ketään. Kateutta tunnetaan monenlaisista asioista: lahjakkuudesta, rahasta, työpaikoista, ihmissuhteista, harrastuksista ja ulkonäöstä nyt ainakin hyvin yleisesti. Kuitenkin kateutta pidetään usein vähän häpeällisenä asiana, joka helposti liitetään ikävään käytökseen kadehdittua kohtaan. Lisäksi kateus liittyy tietenkin siihen, että vertailemme itseämme toisiin, ja kaikkihan eivät noin vain halua myöntää tekevänsä sitä (vaikka eivätkö kaikki tee, ainakin jossain määrin?). Ihanteena pidetään usein tyytymistä, olemassaolevan hyväksymistä sen sijaan, että keskittäisi energiansa vertailemiseen ja toisten kadehtimiseen. Ideaali on totta kai aivan mainio - kateutta kun ei sinänsä varsinaisesti tarvita mihinkään, se on hyvin kuluttava tunne, eikä toisten onni, omaisuus tai sosiaalinen elämä sitä paitsi ole yleensä itseltä pois. Ajatus siitä, että osaisi kadehtimisen sijaan jatkuvasti olla kiitollinen siitä, mitä itsellä on, on kieltämättä hyvin houkutteleva - mutta toisaalta mielestäni myös aika utopistinen.

Itse voin myöntää tuntevani kateutta aika helposti siitä huolimatta, että yleisesti ottaen olen ihan kohtalaisen tyytyväinen elämääni muutamia osa-alueita lukuunottamatta. Kadehdin jonkun ystäväni tai tuttavani uraa, jonkun laajaa ystäväpiiriä, jonkun parisuhdetta, jonkun ihanaa sukua, jonkun ulkonäköä tai tyylitajua, jonkun rohkeutta, jonkun kärsivällisyyttä, ja niin edelleen - joskus jopa niin, etten meinaa edes tiedostaa keljun tunteeni olevan kateutta. Kuten ihmiset yleensäkin tuppaavat tekemään, myös minä kadehdin eniten ystäviäni ja kohtalaisen samanlaisessa elämäntilanteessa olevia tuttavia, en esimerkiksi julkkiksia tai itseäni huomattavasti vanhempia ihmisiä, jotka elävät joka tapauksessa eri elämänvaihetta. Ja toisaalta tiedostan senkin, että luultavasti minuakin joku jossain kadehtii - ja todennäköisesti juuri sellaisista asioista, joita itse pidän itsestäänselvyyksinä. Sekä kateus itse että itseen kohdistuvan kateuden tunnistaminen tuntuvat molemmat aika ikäviltä, vaikka jälkimmäinen voikin toki herätellä huomaamaan niitä asioita, jotka omassa elämässä ovat hyvin.

Kateuden varjopuolet lienevät kaikille tuttuja: pahimmillaan kateus saattaa pahan mielen lisäksi johtaa ikävään käytökseen, kadehditun välttelyyn tai jopa ystävyyssuhteen kariutumiseen. Näin toki valitettavan usein onkin, mutta itse ajattelen, että toisaalta kateuden tunne - ja varsinkin se, millaisia asioita kadehdimme - voi myös opettaa meille paljon itsestämme. Omasta puolestani voin ainakin sanoa, että  pieni kateuden kirpaisu voi myös kirkastaa sitä, mitä asioita pidän elämässä tärkeinä ja mihin minun siis kannattaa energiani keskittää. Kateus tuskin koskaan tuntuu mukavalta, liittyyhän siihen aina jonkinlaista tyytymättömyyttä ja huonommuudentunnetta, mutta toisaalta se voi myös jossain määrin potkia eteenpäin - ainakin, jos muistaa sen tosiseikan, että toisen menestys tai onni ei ole minulta pois. Olisihan se tietysti hienoa, jos voisi jatkuvasti tuntea vain puhdasta, kateudesta vapaata ihailua ihmisiä kohtaan, mutta koska elämä nyt vaan kerta kaikkiaan on epäreilua, voi kateus varmasti iskeä silloin tällöin kehen tahansa, eikä itseään ehkä kannata liikaa soimata kadehtimisesta.

Ajattelen, että tärkeä askel kateudesta selviämiseen tai ainakin sen kanssa pärjäämiseen (ja hyvien ihmissuhteiden ylläpitämiseen satunnaisista ikävistä tunteista huolimatta) on kateuden myöntäminen itselle - ja jos oikein rohkeaksi haluaa heittäytyä, niin miksei joskus myös kateuden kohteelle. Tilannetajua on toki hyvä olla, mutta itse olen kokenut varsin puhdistavina ne muutamat tilanteet, kun kateuden tunteet on uskallettu ottaa puheeksi läheisten ystävien kanssa. Sellaiset keskustelut eivät välttämättä ole helppoja, sillä kateuden myöntäminenhän on tavallaan aina vähän myös oman epävarmuuden ja tyytymättömyyden tunnustamista. Piilotettu kateus saattaa kuitenkin aiheuttaa aikamoista närää ihmissuhteeseen, joten joskus sen puheeksi ottaminen voi puhdistaa ilmaa.

Millaisia asioita te kadehditte? Oletteko ylipäätään taipuvaisia kateuteen? 

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Ylevistä kokemuksista

Hesari uutisoi tänään kiehtovista uusista tutkimuksista, joissa selvitettiin sitä, miten ylevät kokemukset vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen ja asenteisiin. Otsikko herätti saman tien mielenkiintoni, sillä ylevän käsite oli tuttu lähinnä estetiikan eli taiteen ja kauneuden filosofian kursseilta, ei niinkään psykologian puolelta - vaikka ylevän kokeminen on totta kai nimenomaan psykologinen ilmiö. Ylevillä kokemuksilla tarkoitetaan tapauksia, joissa ihminen tuntee pelonsekaista kunnioitusta, levottomuutta tai liikutusta jonkin itseään suuremman ja oman rationaalisen käsityskyvyn ylittävän äärellä. Ylevä on mielestäni sanana jollain tapaa hieman koominen, mutta itse ilmiön todellakin tunnistan: kyseessä lienee juuri se huimaava kokemus, joka parhaimmillaan iskee taide-elämysten tai ukkosmyrskyjen kaltaisten luonnonilmiöiden äärellä.

Ylevä on laadultaan hieman erilaista kuin pelkkä puhdas kauneus - kokemus ei välttämättä ole yksiselitteisen miellyttävä, vaan sen voimakkuudessa voi olla jotain hieman pelottavaakin. Kuitenkin ylevän ja kauniin erottelu on filosofiselta kannalta aika epämääräistä, enkä omassa kokemuksessakaan osaa noin vain erottaa silkasta kauneudesta hurmioitumista ja ylevää kokemusta, sillä jälkimmäisen olemusta on tavallaan aika vaikea järjellä tavoittaa. Asiaa mutkistaa vielä sekin, että kauniista/ylevästä hurmioitumista tapahtuu niin monenlaisissa yhteyksissä: niin ihmisen tekemän taiteen kuin koskemattoman luonnonkin äärellä, eikä kokemuksen välttämättä tarvitse olla visuaalinen - moni meistä hurmioituu ihan yhtä lailla myös musiikin ja kirjallisuuden äärellä. Ja entäpäs älyllistä sorttia oleva hurmio: eikö itse asiassa vaikkapa matematiikassa ole kyse nimenomaan jostakin meitä suuremmasta ja abstraktimmasta, käsityskykymme rajoja haastavasta ilmiöstä, jossa asiaan paremmin perehtyneet usein näkevät aikamoista älyllistä kauneutta?



Uusissa jenkkitutkimuksissa havaittiin, että ihmiset, joilla oli paljon yleviä kokemuksia, olivat anteliaampia, auttavaisempia ja vähemmän itsekeskeisiä. Tutkijoiden mukaan tämä voisi johtua siitä, että ylevät kokemukset saavat ihmisen näkemään itsensä oikeissa mittasuhteissa niin suhteessa maailmaan (tai ehkä maailmankaikkeuteen, kuten vaikkapa tähtiä ja avaruutta ihmetellessä) ja ihmiskuntaan. Monelle tämä lienee tuttua: jonkin oikein suuren ja mahtavan äärellä (oli kyse sitten luonnosta, taiteesta, uskosta tai tieteestä) tajuaa kouriintuntuvasti olevansa vain pieni ja suhteellisen vähäpätöinen osa tätä kaikkea. Silloin omat arkipäiväiset murheet voivat parhaimmillaan alkaa näyttää aika mitättömiltä - tai ainakin sellaisilta, ettei niistä mitään maailmanloppua seuraa. Toisaalta omat kokemukseni taiteen äärellä ovat myös muistuttaneet kiinnostavalla tavalla yksilön mahdollisuuksista vaikuttaa maailmaan ja toisiin ihmisiin: eikö ole aika uskomatonta, jos satoja tai jopa tuhansia vuosia sitten tehty taideteos edelleen liikuttaa, suorastaan ravistelee meitä?

Millaisia yleviä kokemuksia teillä on ollut? Mikä vavisuttaa sieluanne tehokkaimmin? 

P.S. Muutamia asioita, joista minä revin yleviä kokemuksia: meri (varsinkin myrskyävä, mutta tyynikin käy paremman puutteessa), ukkos- ja lumimyrskyt, satoja vuosia vanhat kirkot, vanhat rauniot, ooppera (erityisesti Richard Wagnerin musiikki tuntuu parhaimmillaan ihan koko kropassa ja valtaa tajunnan), ylipäätään kaikki todella vanhat esineet ja taideteokset (ja rakennukset), laajat aukeat paikat varsinkin meren rannalla, tähtitaivas, täysikuu...

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Luin Mia Kankimäen kirjan nimeltä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013) ensimmäistä kertaa jo viime joululomalla, ja jo silloin teki mieli kehua sitä jokaiselle vastaantulijalle. En vain millään löytänyt oikeita sanoja, niin kuin usein käy niiden kirjojen kohdalla, joista on todella pitänyt. Nyt luin kirjan uudelleen (minä joka nykyään todella harvoin uusintaluen mitään, varsinkaan näin lyhyen ajan sisään!), pidin siitä aivan yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin kerralla, ja ehkä nyt on siis aika suositella kirjaa teillekin, jos siis ette ole vielä siihen ehtineet tarttua.


Asioita on jonkinlainen sekoitus päiväkirjaa, matkakertomusta, japanilaisesta kulttuurihistoriasta kertovaa tietokirjaa ja elämänmuutostarinaa. Muutosta kaipaava Kankimäki jättää päivätyönsä ja lähtee Japaniin etsimään tietoa tuhat vuotta sitten eläneestä hovinaisesta ja kirjailijasta Sei Shonagonista, jonka kirjoittamiin listoihin hän on erityisesti ihastunut. Ennen kirjan lukemista en ollut koskaan kuullutkaan moisesta muinaisesta kirjailijattaresta enkä tiennyt juuri mitään Japanin historiasta, ja ehkä juuri sen takia kirja imaisikin mukaansa niin tehokkaasti - äärettömän virkistävää lukea joskus täysin vieraasta aiheesta! Asioita sisältää paljon kiinnostavaa tietoa, mutta sen suurin anti on mielestäni ehdottomasti Kankimäen kokemuksissa, ajatuksissa ja suhteessa tutkimaansa kirjailijaan ja koko japanilaiseen kulttuuriin. Teksti on omakohtaista, realistista ja silti samalla runollista - ja ennen kaikkea Kankimäki onnistuu kuvaamaan loistavasti pienten asioiden viehätystä, kauneuden hurmaantumista ja toisaalta myös melankoliaa ja epävarmuutta (niin kirjoitusprosessin kuin kaikenlaisten elämän valintojen suhteen). Minussa on kytenyt jo aiemminkin varovainen kiinnostus japanilaista kulttuuria kohtaan, mutta olen melko varma, että tämä kirja onnistuu herättämään Japani-matkakuumeen melkein kenessä tahansa (ainakin, jos on yhtään perso historialle, kauneudelle ja runoudelle).

Tiedättehän, miten ihanaa on löytää kirjoja, joiden kirjoittajaan (tai kertojaan) tuntee suurta hengenheimolaisuutta ja sympatiaa? Kirjoja, joiden lukemisen jälkeen maailma näyttää ja tuntuu taas paljon kauniimmalta ja kiehtovammalta? Minulle Asioita oli sellainen, juuri oikea kirja tähän elämäntilanteeseen ja tämänhetkisiin ajatuksiin (terveisin paatunut esteetikko ja melankolinen haahuilija).

Ja niin, kukapa meistä ei rakastaisi listoja, joita sekä Sei Shonagon että hänen jäljissään Kankimäki viljelevät kirjoissaan ahkerasti. Miten ihanaa joskus onkaan tiivistää suuriakin asioita lyhyisiin listoihin tai yksinkertaisiin runoihin! Yksi tämän kirjan sivuvaikutuksista (Japani-kuumeen lisäksi) oli tietysti se, että nyt tekisi mieli itsekin kirjoittaa listoja ja ehkä vähän tanka-runojakin vähän kaikesta. Onneksi mikään ei estä tekemästä niin, kun kerran lomalla ollaan... :)

lauantai 9. toukokuuta 2015

Kevään kiehtovin lukukokemus ja mietteitä sukupuolesta

Viime aikoina opiskeluhommia on ollut niin rajallinen määrä, että olen kerrankin ehtinyt ja jaksanut lukea muitakin kirjoja, myös fiktiota. Pääosin lukulistalla on ollut kreikkalaisia tragedioita viimeaikaisen antiikkihurahduksen myötä, mutta niiden lisäksi luin vihdoin ja viimein myös erään romaanin, joka oli kiinnostanut jo pitkän aikaa mutta jota en ollut vain saanut aikaiseksi lukea. Viivyttely johtui paljolti siitä, että Jeffrey Eugenidesin vuonna 2002 julkaistu Middlesex on reilusti yli 700-sivuinen järkäle, joihin suhtaudun aina hieman epäluuloisesti - ensinnäkin siksi, että suurin osa niin paksuista kirjoista jää minulta kesken, ja toiseksi siksi, että massiivisissa teoksissa on usein erittäin perusteellista ja kuvailevaa kieltä, jolle en ainakaan tässä elämäni vaiheessa oikein lämpene. Tällä kertaa yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä pituudestaan huolimatta Middlesex on mukaansatempaava ja helppolukuinen kirja, josta ei juuri löydy tyhjänpäiväistä kielellä kikkailua - ja joka ei muuten tuntunut sivuakaan liian pitkältä, melkein päin vastoin!





Kirja valikoitui luettavaksi ennen kaikkea siksi, että sen aihe on äärimmäisen kiehtova ja kirjallisuudessa varsin harvoin käsitelty: pokkarin takakansitekstiä lainaten Middlesex on "virtuoosimainen tarina nuoresta hermafrodiitista ja erään geenin mutkikkaasta matkasta läpi sukupolvien". Kuten arvata saattaa, sukupuoli ja sen rooli ihmisen elämässä on yksi kirjan kantavista teemoista, mutta sen lisäksi mukaan mahtuu monenlaista aina siirtolaisuuden ja yhteiskunnallisen muutoksen kuvaamisesta perhe- ja ystävyyssuhteiden käsittelyyn. Monet näistä teemoista nousevat toki esille melkein missä tahansa kirjassa, mutta erityisesti sukupuolisuus kiinnosti minua tässä kovasti. Sukupuoli on sikäli mielenkiintoinen teema, että se koskee jollain tavalla ihan jokaista, ja jokaisen on jossain vaiheessa elämäänsä määritettävä ensinnäkin sukupuoli-identiteettinsä ja lisäksi oma suhteensa siihen ja ylipäätään koko sukupuolijaotteluun, rooleihin ja stereotypioihin.

Useimmille sukupuoli lienee melko itsestäänselvä ja ehkä mutkatonkin asia, mutta niille, joille se ei sitä ole, se aiheuttaa usein paljonkin päänvaivaa ja sosiaalisia pulmia. Sukupuolivähemmistöt, kuten trans- ja intersukupuoliset, herättävät usein enemmistöön kuuluvien keskuudessa hämmentyneitä ja valitettavasti usein vihamielisiäkin tunteita. Käsityksemme sukupuolesta ovat usein varsin lukkiutuneita, onhan kahtiajako miehen ja naisen välillä yksi näkyvimmistä ja vaikuttavimmista kategorioista, mitä kuvitella saattaa - eikä se tietenkään ole pelkkä kulttuurinen jaottelu vaan myös biologinen ilmiö. Eli jotain, mitä saatttaisi kutsua luonnolliseksi. Eikö kuitenkin luonnollista ole myös se, että aina on olemassa poikkeuksia, yksilöitä, jotka ilmentävät totuttuja "sääntöjä" erilaisella tavalla? Sukupuolivähemmistöt eivät ole mikään uutuus, vaan ilmeisesti aina on ollut ihmisiä, jotka esimerkiksi eivät ole selkeästi kumpaakaan perinteistä sukupuolta tai jotka kokevat olevansa toista sukupuolta kuin miltä he päälle päin näyttävät. Ja sitten on vielä muunsukupuolisia, jotka kokevat olevansa kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolella ns. kolmantena sukupuolena. En väitä tietäväni, miltä tuntuu kuulua johonkin edellä mainituista vähemmistöistä, enkä valitettavasti myöskään juuri tunne niiden edustajia, paria transsukupuolista henkilöä lukuunottamatta.

Oikeastaan on aika kiinnostavaa ajatella, että vaikka helposti oudoksumme "tavanomaisista" sukupuolista poikkeavia ihmisiä, oikeastaan jokaisen kokemus sukupuolestaan lienee hieman erilainen. Mitä sukupuoli-identiteetti syvällisemmin ajateltuna onkaan - mitä muuta kuin pelkkä tiettyyn sukupuoleen samastuminen? Mitä oikeastaan tarkoittaa, kun joku sanoo olevansa nainen tai mies? Biologisesta sukupuolesta olemme yleensä yhtä mieltä, mutta olisi syytä muistaa, että sukupuoli on paljon muutakin kuin biologiaa, ja käsitykset mieheydestä ja naiseudesta ja mahdollisista muista sukupuolista ovat aika- ja kulttuurisidonnaisia ja vaihtelevat myös saman kulttuurin sisällä eri yksilöiden ja ryhmien välillä. Sukupuoli, kuten mikään muukaan ominaisuus ei vaikuta elämäämme muista yksilöllisistä ominaisuuksista ja ympäristön piirteistä irrallaan vaan aina vuorovaikutuksessa niiden kanssa. Useimmat ovat toivottavasti sitä mieltä, että toiseen ihmiseen (ja myös itseensä) olisi ihanteellisinta suhtautua ennen kaikkea omanlaisenaan yksilönä, ei sukupuolensa edustajana (jolloin helposti liitämme häneen jo ensisilmäyksellä erilaisia mielessämme pyöriviä stereotypioita). Tämän pitäisi koskea myös sukupuolivähemmistöjä: vai onko teistä ihan okei, jos vaikkapa transsukupuolista kohdellaan aina transsukupuolisena, tavallaan koko vähemmistön edustajana, jopa sellaisissa asiayhteyksissä, joissa sukupuoli ei millään tavalla ole keskiössä? Samaa ongelmaa on toki joskus havaittavissa muidenkin, esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen ja eri etnisten ryhmien kohdalla.

Sukupuoli kaikessa moniulotteisuudessaan on niin mielenkiintoinen ja lähes kaikkeen inhimilliseen toimintaan liittyvä ilmiö, että siitä voisi jaaritella lähes loputtomasti milloin mistäkin eri näkökulmasta. Viime aikoina olen muuten ihmetellyt suunnattomasti sitä, miten vähän sukupuoli (ja samoin seksuaalisuus) teemana on tullut esille psykologian opinnoissani, vaikka kyseessä on asia, joka todellakin askarruttaa monien mieltä ja vaatisi monissa eri tilanteissa jonkinlaista käsittelyä. Onneksi aina voi itse pohtia ja ottaa asioista selvää, mutta toivoisin silti, että sukupuoleen liittyviä kysymyksiä tuotaisiin enemmän näkyville muidenkin alojen kuin sukupuolentutkimuksen opinnoissa.