maanantai 28. joulukuuta 2015

Vuodet viimeiset

Muutaman päivän kuluttua eletään jo uutta vuotta, joka tuo ainakin minun elämääni suuria muutoksia: parin viikon kuluttua aloitan viiden kuukauden mittaisen työharjoittelun, jonka jälkeen valmistun psykologian maisteriksi. Edelleen harvinaisen hämmentävä ajatus - arvatkaa, tuntuuko yhtään siltä, että olisin millään tavalla "valmis"! Pikemminkin taivun ajattelemaan, että eihän kukaan meistä koskaan ole täysin valmis, sillä kaikeksi onneksi elämään voi ja mielestäni myös kannattaa suhtautua jatkuvana oppimis- ja kehittymisprosessina. Oli kyse sitten urasta ja työelämästä, ihmissuhteista tai ihan vain oman itsen kanssa toimeen tulemisesta (joka luonnollisesti on aikas tärkeää myös työn ja suhteiden näkökulmasta).



Viime päivinä on tullut ajateltua paljon paitsi kulunutta vuotta, myös kaikkia näitä vuosia (tähän mennessä viisi ja puoli) lukiosta valmistumisen ja nykyhetken välillä. Ei sellaista muutosta oikein voi sanoittaa - ja silti koen loppujen lopuksi olevani ihan se sama ihminen, joka idealistisena ja innokkaana lukiolaisena alkoi kaivautua vähitellen ulos kuorestaan, uskaltaa yhä enemmän ja luottaa itseensä vähän vakaammin. En ole valmis, sekin prosessi on yhä kesken, vaikka se onkin muuttanut vuosien varrella muotoaan: avoimuuden ja uskalluksen lisäksi olen alkanut arvostaa ja tavoitella myötätuntoa yhä enemmän. Rohkeus vailla myötätuntoa ja halua ymmärtää muita kun on hippusen pelottavaa.


Joulu ja sen jälkeiset välipäivät ovat monille tietyllä tavalla pysähtymisen aikaa. Itse koen tämän ajanjakson toisaalta ihanana ja rentouttavana mutta toisaalta myös ahdistavana: jo ala-asteiässä pahimmat eksistentiaaliset kriisit tuppasivat aina iskemään juuri joululomalla, kun kaikki ympärillä tuntui pysähtyneen ja oli liikaa aikaa ajatella syntyjä syviä. Vuodenvaihteen lähestyessä tuntuu suorastaan pakolliselta käydä mielessään läpi kulunutta vuotta ja toisaalta miettiä, mitäköhän tuleva vuosi tuo tullessaan. Uudenvuodenlupauksia en tälläkään kertaa aio tehdä (ainakaan julkisesti - myönnettäköön, että omassa pienessä mielessäni saatan silti punoa jonkinlaisia suunnitelmia...), mutta tämän hyvin tapahtumarikkaan ja tunteikkaan vuoden jälkeen tuntuu aika huimaavalta ajatella, millainen ensi vuodesta muotoutuu. Niin paljon kuin myrskyistä pidänkin, toivoisin hieman enemmän tyyneyttä ja selkeyttä. Ja taitoa olla huolehtimatta liikaa tulevasta, uskallusta luottaa ja rakastaa epäilyksittä, kykyä heittäytyä sielu apposen auki kohti uutta ja jännittävää.


Näissä sekalaisissa mietteissä jatkan vielä hetken leppoisaa lomaa perheen luona pohjoisessa ennen uusiin kuvioihin sukeltamista. Ja vaikka en kovin talvi-ihminen olekaan, täytyy myöntää, että kyllähän tuo vähän lumisempi maisema näyttää ihan miellyttävältä pitkän harmauden jälkeen.

Mukavia vuoden viimeisiä päiviä teille, sekä iloa ja onnea uuteen vuoteen! :) 

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Leppoisaa joulua!

Tänään aamulenkillä törmäsin tuttuun yksinäiseen cityjoutseneen. Enkeleihin en usko, mutta tämä oli kyllä aika lähellä. Niin jumalaisen kaunis olento, että melkein itku tuli sen liikkeitä seuraillessa.




Joulunpyhien ajan ajattelin viettää jonkinlaista lomaa myös somesta ja keskittyä muihin, tärkeämpiin asioihin. Suosittelen lämpimästi muillekin ;)

Ihanaa ja rauhallista joulua kaikille!

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Mitä annettavaa minulla on?

Viime aikoina toisten blogeja lueskellessa ja omia postausideoita miettiessä olen tullut ajatelleeksi paljon sitä, miten nykyisin erilaisia neuvoja ja mielipiteitä puskee tajuntaan joka puolelta - ainakin, jos vähänkään seuraa sosiaalista tai ylipäätään mitään mediaa. Varsinkin hyvinvointia ja terveellistä elämäntapaa käsittelevät blogit ja aikakauslehdet pursuilevat erilaisia neuvoja paremman ja onnellisemman elämän saavuttamiseen. Ei liene yllätys, että useimpiin neuvoihin ei sisälly mitään uutta tai yllätyksellistä. Toki muistutuksista ja kertauksesta ei meille itsekurittomille reppanoille ole haittaa, mutta silti välillä käy mielessä, mitä tarkoitusta kaikki tämä neuvova itseilmaisu loppujen lopuksi palvelee. Moni varmasti bloggaa osittain vain omaksi ilokseen ja kirjoittelee ylös ennen kaikkea omia oivalluksiaan ja ajatuksiaan miettimättä hirveästi sitä, ovatko ne erityisen kekseliäitä tai uutta luovia - eikä siinä tietenkään ole mitään väärää. Jonkun mielestä itsestäänselviltä tuntuvat neuvot voivat kolahtaa jollekin toiselle juuri sillä hetkellä, ja samoin eri kirjoittajien tyylit vetoavat eri tavalla eri lukijoihin. 

Henkilökohtaisesti olen oikeastaan aika kyllästynyt bloggaamaan hyvinvointiin liittyvistä aiheista.  Psyykkinen hyvinvointi toki jää usein vähemmälle huomiolle hyvinvointiblogeissa, ja siksi olen halunnut tuoda esiin siihen liittyviä aihepiirejä, mutta silti aina löytyy joku paljon asiantuntevampi tyyppi, joka on ilmaissut aika lailla samat ajatukset paremmin. Monet arkiset henkiseen hyvinvointiin liittyvät aiheet tuntuvat kertakaikkisen kuluneilta, ja usein päällimmäinen fiilis on se, että onko minulla tästä oikeasti mitään uutta tai erityisen omakohtaista (muttei liian henkilökohtaista) sanottavaa. Psyykkisestä hyvinvoinnista kirjoittaminen niin, ettei teksti lipsahtaisi liian henkilökohtaiseksi eikä toisaalta jäisi puisevan tieteelliseksi, on oikeastaan todella haastavaa. Varsinkin, kun en ole niitä bloggaajia, jotka haluaisivat avata omaa elämäänsä ja kipukohtiaan julkisesti kovinkaan paljon. Ehkä kaikki eivät ajattele näin, mutta itse en koe kovin motivoivana jaaritella asioista, joista ”kaikki muutkin” kirjoittavat - ellen sitten koe, että oma näkökulmani poikkeaa toisista sen verran, että sen esiin tuominen voi herättää uusia ajatuksia muissakin. Olen vähentänyt myös erityisesti hyvinvointiblogien lukemista melko lailla viime aikoina, sillä olen kyllästynyt lukemaan käytännössä aina samoja ajatuksia vähän eri paketissa. Valitsenkin lukemani blogit ennen kaikkea bloggaajan kiinnostavan persoonallisuuden tai mielenkiintoisen itseilmaisun, en juttujen aiheiden perusteella. 

Vaikka psykologia, ihmisen toiminta ja terveys ovatkin todella kiinnostavia aihepiirejä ja koen tällä hetkellä olevani oikealla alalla, tämä ei missään nimessä ole se yksi ja ainoa intohimoni. Monille psykologia tai muut ihmisten auttamiseen ja hyvinvoinnin tukemiseen liittyvät ammatit tuntuvat olevan jonkinlainen kutsumus, mutta omalla kohdallani näin ei taida olla: olisin aivan hyvin voinut päätyä jollekin toiselle alalle, enkä itse asiassa ole ollenkaan varma siitä, mitä vaikkapa kymmenen vuoden päästä teen (edes ammatillisessa mielessä siis). Tällä hetkellä tuntuu siltä, että en välttämättä halua käyttää ainakaan kovin paljon vapaa-ajastani hyvinvoinnista höpöttämiseen, kun joka tapauksessa olen tekemisissä psyykkisen hyvinvoinnin kanssa päivät pitkät varsinkin tammikuusta eteenpäin, kun aloitan kokopäiväisen työharjoittelun. Maailmassa on niin huikean paljon muutakin kiinnostavaa: juuri nyt olen aika hurahtanut erityisesti historiaan ja antiikin kirjallisuuteen, joihin perehtyminen ja joista kirjoittaminen tuntuvat paljon mielekkäämmiltä kuin lattean hyvinvointipuheen tuottaminen. En aio ainakaan vielä hylätä tätä blogia tai muuttaa sen suuntaa täysin, mutta ajattelinpa vain kertoa, että inspiraatio blogin ydinaiheista kirjoittamiseen on aika vähissä. Kulttuurista ja taiteesta kirjoittaminen sen sijaan kutkuttaa parhaillaan huomattavasti enemmän, joten jos ne jutut kiinnostavat, paasaan niistä Kulttuuripläjäys-blogini puolella :) Hyvinvointihöpinöistä taidan kuitenkin pitää ainakin pientä joululomaa ja keskittyä imemään itseeni inspiraatiota ja sivistystä muilta elämänalueilta. 

lauantai 12. joulukuuta 2015

Stressitöntä joulunaikaa

Tein tänään ajattelemattoman virheen: lähdin lauantaina, alle kaksi viikkoa ennen joulua, kaupungille kiertelemään ihan huvin vuoksi. Oma käsitykseni viikonpäivistä on tällä hetkellä hitusen hatara, sillä minulla ei ole näin opintojen loppumetreillä ollut säännöllistä viikkorytmiä. Aina välillä pääsee siis unohtumaan, että keskustan kauppojen välttely lauantai-iltapäivisin voisi säästää hermoja aika lailla. Näin joulun lähestyessä olen taas kerran päässyt ihmettelemään sivusta monien kanssaihmisten joulustressiä ja -hössötystä - ymmärtämättä vieläkään täysin, mistä se oikein kumpuaa. Siitäkö, että kaikki halutaan tehdä viimeisen päälle itse ja silti valmistelut jätetään viime tippaan? Ehkä siitä, että otetaan hirveät paineet Täydellisen Joulun luomisesta? Jonkinlaisesta lahjahysteriasta, halusta ostaa koko suvulle ja ystäväpiirille (tietenkin viime hetkellä) kaikenlaista tarpeellista ja ennen kaikkea tarpeetonta?


Minulle joulusta sressaaminen tuntuu todella vieraalta: omalla kohdallani kyseessä on juhla, jonka ideana on ennen kaikkea viettää leppoisaa ja näin kaukana kotikotoa asuvalle harvinaista laatuaikaa perheen ja läheisten kanssa ja nauttia rauhoittuvalla tavalla pysähtyneestä tunnelmasta. Luultavasti olen oppinut lupsakan suhtautumisen vanhemmiltani, sillä meillä on aina vietetty joulua pienellä porukalla ilman sen kummempia paineita. Joka ikistä ruokalajia ei ole pakko tehdä alusta asti itse (eikä jouluruokaakaan ole pakko syödä - itse olen nauttinut jo monta vuotta jouluaterialla jotain ihan muuta, sillä en erityisemmin pidä perinteisistä jouluruuista riisipuuroa lukuun ottamatta), ja lahjojakin on yleensä hankittu pitkin vuotta viime hetken hätäostostelun sijasta. Tietysti stressiä voisi kertyä helpommin, jos esimerkiksi viettäisi joulua kovin isossa porukassa tai "joutuisi" juhlapyhien aikaan ramppaamaan monessa eri paikassa kyläilemässä (mikä sekin muuten on valintakysymys, ei pakko), mutta minulla on silti aika vahvat epäilykseni siitä, että joulustressin välttäminen on ennen kaikkea asenne- ja järjestelykysymys.


Uskon, että joulustressin taustalla on usein se, että odotetuille juhlapyhille kasataan helposti paljon paineita siitä, että kaiken pitäisi sujua ikimuistoisesti tai ainakin täydellisesti tietyn kaavan mukaan. Jouluperinteet ovat monille niin rakkaita, että niiden toteuttamisesta saatetaan pitää kiinni kynsin ja hampain. Siinä ei tietenkään ole mitään väärää, mutta toisaalta on aika surullista, jos jonkun joulu on pilalla siksi, että ruokapöydästä ei löydykään juuri sitä omaa lempilaatikkoa tai että suklaakonvehdit pääsevät loppumaan kesken. Tietysti myös kaupallinen jouluhössötys voi omalta osaltaan lisätä paineita, erityisesti mitä tulee lahjoihin. Itse olen viime aikoina pyrkinyt vähentämään huomattavasti shoppailua ja turhan tavaran haalimista, ja tämän myötä olen alkanut suhtautua myös joulun kaupallisuuteen kriittisemmin. En tosin tyrmää sitä täysin, sillä myönnän, että minusta on edelleen varsin tunnelmallista kierrellä keskustassa viime hetken hulinoita ihmettelemässä joulunaluspäivinä...


Minulle joulussa tärkeintä on tunnelma, joka koostuu monista pienistä palasista: talvisesta tai ainakin pimeästä säästä (lumikaan ei ole pakollista, vaikkakin toivottavaa), kynttilänvalosta, musiikista, tuoksuista, kiireettömyydestä, huomionosoituksista (lahjat mukaan lukien, mutta ajatus on tärkein, ja pelkkä vilpitön ja iloinen hyvän joulun toivotus puolitutulta saa aina hymyn huulilleni), koristeista ja valoista, ulkoilusta pakkassäässä (vielä on hyvä elää siinä toivossa, että edes pohjoiseen tulisi kunnon pakkasjoulu) ja tilaisuudesta keskustella henkeviä läheisten kanssa oikein ajan kanssa. Olen jouluihminen mutta en hössöttäjä, ja tätä kirjoittaessakin tuli muuten ihanan lämmin olo, kun tajusin, että jo muutaman päivän päästä lähden viettämään joulua kotikotiin oikein pitkän kaavan mukaan! Sillä minulle joulu ei tarkoita vain niitä muutamaa pyhäpäivää vaan pikemminkin koko joulunaikaa - varsinkin nyt aikuisiällä, kun joulu tarkoittaa myös mahdollisuutta piipahtaa vähän pitempi tovi kotikaupungissani, jossa välimatkan vuoksi tulee käytyä valitettavan harvoin.

Mukavaa ja stressitöntä joulunodotusta teillekin! :) 

lauantai 5. joulukuuta 2015

Hengenravinnosta

Olen sellaista helposti tylsistyttävää sorttia, jonka on todella vaikea vain olla - tai esimerkiksi viettää koko päivä kotona leffoja tai muuta viihdykettä katsellen. Itse asiassa harrastan sellaista vain pakon edessä eli silloin kun olen niin kipeä, etten jaksa tehdä muuta. Nuorempana pystyin kevyesti kuluttamaan koko päivän hyvän kirjan parissa, mutta nykyään luenkin mieluummin vähän lyhyemmissä pätkissä ja teen välillä jotain muuta. Aika harvoin keskityn yhteen tekemiseen tuntia pidempään: kouluhommien välissäkin tauot ovat äärimmäisen tärkeitä, muuten alkaa keskittyminen herpaantua. Pätkittäistä työskentelytapaani on toisinaan kummasteltu, mutta itse koen sen mahdollistavan tehokkaan työskentelyn - ja aika harva loppujen lopuksi pystyy keskittymään tiiviisti varsinkaan johonkin älylliseen hommaan tuntikausien ajan. Kahdehdin niitä, jotka pystyvät.

En oikein osaa nauttia laiskottelusta. Kaikkein pahimmalta siinä tuntuu jokin, jota älylliseksi tylsistymiseksikin voisi nimittää: mukavaa puuhastelua ehkä riittää, mutta jos en päiväkausiin tee mitään inspiroivaa tai haastavaa, kaikki mielikuvitus ja älyllinen uteliaisuus tuntuvat katoavan päästä ja korvautuvan tasaisella tylsistymisellä, johon ei mikä tahansa liikunta, kotona puuhastelu tai keskinkertaisten elokuvien katsominen auta. Fyysisesti laiskottelu kyllä hoituu, mutta jos vaikka kipeänä ollessani olen löllynyt pari päivää kotona lähinnä katsoen leffoja, selaillen jo kertaalleen luettuja kirjoja pystymättä keskittymään tai kitisten lähimmäisille ankeaa oloani, ahdistun aika helposti siitä, että ajatukset tuntuvat junnaavan paikoillaan. Silloin tiedän, että on aika ihan huvin vuoksi googletella jotain kiehtovaa aihetta, johon en vielä ole ehtinyt tai viitsinyt perehtyä, tai kaivaa internetin syövereistä jokin jännittävä ja ajatuksia herättävä dokumentti (tai heittäytyä henkevään keskusteluun jonkun kanssa, mutta se ei valitettavasti aina onnistu juuri sillä hetkellä, kun itsestä tuntuisi siltä). 

Nykyään fyysiseen hyvinvointiin liittyvät teemat ovat todella näkyvästi esillä niin valtamedioissa kuin somessa ja monien ihmisten arkikeskusteluissakin. Toki henkisestä tai psyykkisestä hyvinvoinnistakin puhutaan ja kirjoitetaan, mutta usein valitettavan kapeasta näkökulmasta: stressin hallinta ja tietoinen läsnäolo tuntuvat olevan kovia sanoja. Ei siinä mitään, onhan stressi monia koskettava, elämänlaatua heikentävä ja ties mille sairauksille ja ongelmille altistava juttu, ja tietoisen läsnäolon harjoittelu tuo taatusti hyvää meidän kaikkien elämään. Henkisessä hyvinvoinnissa on kuitenkin myös toinen puoli: se, joka liittyy innostumiseen, uteliaisuuteen, oppimiseen ja mielekkääseen tekemiseen. Yhtenä hyvän elämän perusteista voidaan pitää sisäistä motivaatiota: sitä, että ihminen pystyy suuntaamaan energiansa sellaiseen tekemiseen, jonka hän kokee itsessään mielekkäänä, ei pelkkänä välineenä jonkin muun hyvän (kuten rahan, terveyden tai sosiaalisen hyväksynnän) takia. Mielekkääseen tekemiseen omistautuminen voi parhaimmillaan tuoda elämään paitsi tyyntä tyytyväisyyttä, myös energistä elinvoimaisuutta ja tarkoituksellisuuden tunnetta. Nämä aktiivisuutta ja omistautumista painottavat näkökulmat unohtuvat helposti, kun hyvinvointijutuissa keskitytään käsittelemään keinoja rauhoittua ja pysähtyä. Joskus sekin on tarpeen, mutta kuten tiedetään, liika on aina liikaa: emme voi elää koko elämäämme pysähdyksissä. En myöskään millään suostu uskomaan, että pelkkä mindfulness-harjoittelu tekisi kovinkaan autuaaksi, vaikka sillä kiistatta myönteisiä vaikutuksia onkin. Elämä on myös tekemistä, ei vain olemista. 

Tylsistymisestä tuskin kukaan nauttii, mutta toki tylsistymisherkkyydessäkin on eroja: jotkut meistä ovat luonnostaan elämyshakuisempia kuin toiset, jotka taas eivät ehkä tylsisty juuri koskaan. Itsekin käytännössä löydän itseni melko harvoin tylsistyneestä tilasta, sillä olen hyvä keksimään itselleni tekemistä (aina riittää lukemattomia kirjoja, jos ei muuta keksi!). Tiedostan kuitenkin aika hyvin sen, että joihinkin muihin verrattuna tarvitsen aika paljon tekemistä ja ajateltavaa pysyäkseni tyytyväisenä ja energisenä. Esimerkiksi erityisherkkien nettikeskusteluja lukiessani olen monta kertaa hämmentynyt siitä, miten moni tuntuu nauttivan pelkästä oleskelusta ja rauhassa ottamisesta pitkiäkin aikoja. Toki varmasti jokainen kaipaa omaa rauhoittumisaikaa kiireen tai ylipäätään erilaisten menojen vastapainoksi, ja helposti kuormittuvat herkät tarvitsevat sitä usein enemmän, mutta omalla kohdallani olen huomannut hyvin tärkeäksi sen, että löysäilyä ei tulisi liikaa. Aina ei ole helppoa olla sekä herkästi kuormittuva että herkästi tylsistyvä ja elämyshakuinen tyyppi - mutta onneksi minulla elämykseksi riittää usein tarpeeksi mielenkiintoinen kirja, älyllisesti haastava keskustelu tai taidenäyttely, ei sen ihmeellisempää :) Joka tapauksessa pidän hirveän tärkeänä sitä, että ravitsemme kehomme lisäksi myös sieluamme.

Millaista hengenravintoa te kaipaatte? Tylsistyttekö helposti?

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Hyvän mielen vaatekaappi

Sain lopultakin luettua Rinna Saramäen vuonna 2014 julkaistun kirjan nimeltä Hyvän mielen vaatekaappi, joka oli lukuisten myönteisten arvostelujen ja tietenkin kiinnostavan aiheen ansiosta kiinnostanut minua jo ties kuinka pitkän aikaa. Nyt bongasin kirjan ihan sattumalta kirjastossa haahuillessani, ja se tulikin luettua läpi parissa päivässä (mikä on siis nykyisellä lukutahdillani aika hyvin...).

"Hyvän mielen vaatekaappi luo hyvää mieltä monella tavalla: se huomioi paitsi käyttäjän myös muun maailman tarpeet. Pukeutumispulmat ratkeavat, vaatteita on sopivasti ja ne ovat juuri sellaisia kuin tarvitsetkin. Oma hyvinvointisi on hyvän mielen vaatekaapin perusta. Mutta vaatevarastoa koostaessa tulisi ottaa huomioon myös lukuisia ekologisia ja eettisiä seikkoja. Sinun ja maailman vaatehuolet ratkeavat samoilla yksinkertaisilla keinoilla: vähemmän, parempaa, harkiten ja paneutuen."



Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä, Pahan mielen vaatekaapissa, esitellään perusteellisesti mutta ilahduttavan yleistajuisesti vaateteollisuuden eettisiä ja ekologisia ongelmia ja sitä, mitä yksittäinen maailmanparannusintoinen kuluttaja voi tehdä. Toisessa, selvästi pitemmässä osassa edetään kohti hyvän mielen vaatekaappia, joka sisältää vain sellaisia vaatteita, joita oikeasti tarvitset, joista pidät, jotka sopivat tyyliisi ja jotka ovat lisäksi laadukkaita ja kestäviä.  Omalla kohdallani nimenomaan tyyliin sopivuus on osoittautunut erityisen tärkeäksi huomioitavaksi, sillä minulla on taipumusta ihastua kaupassa sellaisiin vaatteisiin, jotka kyllä näyttävät todella kivoilta ja toimivilta mutta jotka eivät oikeastaan sovi tyyliini tai yhteen muiden vaatteideni kanssa.
Täydellisen ja toimivan vaatekaapin luominen alkaa omien mieltymysten selvittämisestä ja sen kartoittamisesta, millaisiin käyttötilanteisiin vaatteita oikeasti tarvitsee: jos esimerkiksi käy juhlimassa pari kertaa vuodessa, ei mitä todennäköisimmin tarvitse kahtakymmentä bilemekkoa, ja vaikkapa työvaatteiden tarpeeseen vaikuttaa huomattavasti se, millaista pukeutumista oma työnkuva vaatii. Mitä vaatteiden määrään tulee, Saramäki kannustaa ainakin jonkin asteiseen minimalismiin, josta toimii hyvänä esimerkkinä alun perin amerikkalaisten keksimä vaatteidenhallintaoperaatio Project 33. Sen idea on valita omasta vaatekaapistaan 33 vaatetta ja pukeutua vain niihin kolmen kuukauden ajan, ja loput vaatteet viedään varastoon pois näkyvistä. Projekti kuulemma auttaa keskittymään olennaiseen ja rakastamaan ja kunnioittamaan omia vaatteitaan. Ensimmäinen ajatukseni tästä ideasta oli, että olisi muuten taatusti paljon helpompi toteuttaa tasaisessa ilmastossa kuin täällä Suomessa, missä säätila ehtii muutamassa kuukaudessa vaihdella hyvinkin paljon ja joutuu usein turvautumaan kerrospukeutumiseen... Mutta epäilemättä mieltä avartava ja arkea helpottava projekti, kun valinnanvaran vähäisyydestä johtuen tuskin tulee kovinkaan paljon vaatekriisejä :)

"Muoti voi olla harrastus. Shoppailu ei."

"Varmista, että olet ostamassa vaatetta, etkä huvitusta, ahdistuksenpoistajaa, sosiaalista asemaa tai muuta asiaankuulumatonta."

Kirjassa annetaan tietysti vinkkejä paitsi vaatevaraston karsimiseen, myös uusien (tarpeellisten) vaatteiden hankkimiseen - jonka ei suinkaan tarvitse välttämättä tapahtua kaupassa, vaan esimerkiksi hyvällä ompelijalla teettämällä voi saada juuri omien visioidensa mukaisen vaatteen. Mitä ostamiseen tulee, Saramäki korostaa suunnitelmallisuutta ja harkintaa. Ennen ostopäätöstä olisi syytä miettiä, missä tilanteissa tätä vaatetta käyttäisi, onko näitä tilanteita niin usein, että todella tarvitsisin tätä, ja puuttuuko minulta todella kyseisiin tilanteisiin sopiva vaate. Tällaista lähestymistapaa olen itsekin koittanut kovasti omaksua viime vuosina, ja se on tuottanut tulostakin: en enää esimerkiksi tee "ihan kivoja" mutta tarpeettomia ale- tai kirppisostoksia vain halvan hinnan sokaisemana tai piristääkseni itseäni huonona päivänä. Lisäksi Saramäki antaa konkreettisia neuvoja laadukkaan ja kestävän materiaalin tunnistamiseen, mitä itsekin pidän todella tärkeänä - ei ihme, että tulee shoppailtua jatkuvasti, jos päätyy aina ostamaan heti ensimmäisessä pesussa kulahtavia rääsyjä (kokemusta on).

Hyvän mielen vaatekaappi oli todella kiinnostava ja inspiroiva kirja, joka vahvisti entisestään viimeaikaisia ajatuksiani vaatteista ja kuluttamisesta. Vaatebisneksen toiminnasta ja ongelmakohdista kirja sisälsi paljon minulle uutta ja kiinnostavaa tietoa (ja saattoipa käydä niinkin, että tieto niistä varjopuolista hieman lisäsi tuskaa), ja neuvot täydellisen vaatevaraston kokoamista ja ostostelua koskien olivat hyvinkin tarpeellinen muistutus näin joulusesongin ja talven alennusmyyntien lähestyessä. Pidin kirjassa myös humoristisesta ja omakohtaisesta otteesta: faktojen lisäksi Saramäki kertoo paljon myös omista kokemuksistaan ja pohdinnoistaan. Varmasti moni teistäkin on jo lukenut tämän kirjan, mutta jos joku ei ole, niin suosittelen lämpimästi (ainakin kaikille vaatteista kiinnostuneille!) :)

lauantai 21. marraskuuta 2015

Onnelliset - dokumentti onnen etsimisestä

Kävin tänään katsomassa Wille Hyvösen tuoreen dokumentin nimeltä Onnelliset. Elokuvan alussa Hyvönen esittelee itsensä onnellisena miehenä, jonka tavoitteena oli haastaa kaikenkarvaiset onnellisuus- ja elämäntaidonvalmentajat olemalla itse onnellisempi kuin nämä onnen ammattilaiset. Käy kuitenkin niin köpelösti, että ohjaaja masentuu ja syöksyy itsetutkiskelun syövereihin tyttöystävänsä lähdettyä Lontooseen opiskelemaan. Tämän myötä hän päätyykin tavoittelemaan kadonnutta hyvinvointiaan turvautumalla onnellisuusvalmentajien apuun. Heti alussa Hyvösellä menee sukset ristiin erään valmentajan kanssa, jonka jälkeen hän osallistuu kahteen erilaiseen valmennukseen, joista toisessa haeskellaan "kokonaisvaltaista hyvinvointia" mm. terveysruokien avulla ja toisessa meditoidaan ja tehdään erilaisia aika rajunkin oloisia hengitysharjoituksia. Sivuhenkilöinä dokumentissa ovat valmentajien ja kurssitoverien lisäksi ohjaajan tyttöystävä (joka suhtautuu koko onnellisuusprojektiin hieman epäillen), isä ja muutamat ystävät, joiden kanssa hän projektin edetessä pohtii onnellisuuden olemusta.

Onnelliset pyrkii selvästi olemaan henkilökohtainen kasvukertomus: dokumentissa keskitytään huomattavasti enemmän Hyvösen omiin kokemuksiin ja mielenmaisemaan kuin onnellisuusbisnekseen yleisemmällä tasolla. Nyt-liitteen arviossa dokumenttia nimitetään vaivaannuttavaksi tarinaksi kalliolaishipsterin keskikokoisesta maailmantuskasta, ja valitettavasti tähän mielipiteeseen on minunkin helppo yhtyä. Tavallaan ohjaajan tunteilu kameran edessä oli ihan herttaista ja liikuttavaa, mutta monin paikoin siihen jäätiin vellomaan mielestäni vähän liikaakin. Onnelliset ei onnistunut tarjoamaan minulle juurikaan uusia oivalluksia tai ajatuksia, sillä kiinnostavaa teemaa käsiteltiin niin ulkokohtaisesti, että päällimmäiseksi fiilikseksi jäi lähinnä ärsytys siitä, miten tästä aiheesta olisi taatusti voinut tehdä paljon informatiivisemman ja monipuolisemman dokkarin - koko ajan kasvava onnellisuus- ja hyvinvointibisnes kun on kaikessa kirjavuudessaan hyvin kiehtova ilmiö. Hyvönen toki esittää monia itsellenikin tuttuja ajatuksia siitä, miten nykymaailmassa onnellisuuden tavoittelu tuntuu olevan aikamoinen pakkomielle, mutta ainakaan näitä asioita yhtään pohtineelle tässä tuskin on paljonkaan uutta.

Hyvösen tavoin suhtaudun melko kriittisesti sekalaiseen hyvinvointibisnekseen, jota ei säädellä samalla tavalla kuin perinteistä terveydenhuoltoa vaan jossa käytännössä kuka tahansa voi ryhtyä ties minkä sortin valmentajaksi, jonka pätevyyden ja osaamisen arviointi jää asiakkaan vastuulle. Pahimmillaan nämä puoskarit voivat saada aikaan enemmän huonoa kuin hyvää, mutta toisaalta Onnelliset antaa muutaman esimerkin perusteella varsin yksipuolisen ja kielteisen kuvan koko alasta, jonne taatusti mahtuu ihan tolkullisiakin toimijoita. Olisikin kiinnostavampaa, jos joku saisi tästä aiheesta aikaan hieman kattavamman ja monipuolisemman selvityksen, jossa ei jäätäisi junnaamaan ohjaajan omakohtaisessa maailmantuskassa. Tämän tyyppiseen dokkariin tietty määrä henkilökohtaisuutta tietysti sopii hyvin, mutta sen tasapainoksi toivoisin kyllä jotain muutakin - sillä jos kasvutarinaa kaipaa, niitä löytyy kyllä fiktionkin puolelta huomattavasti vaikuttavampina versioina.


Onko joku muu katsonut kyseistä dokkaria? Mitä mieltä olitte?

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Mikä avuksi palelemiseen?

Olen niitä ihmisiä, jotka palelevat lähes aina, kun lämpötila laskee alle kahdenkymmenen plusasteen - eli Suomessa käytännössä ympäri vuoden. Kaulahuivi pysyy kaulassa usein kesälläkin, ilman pipoa ulkoilua ei voi harkitakaan alle kymmenen asteen keleillä, ja vähänkin kylmemmällä ilmalla on puettava sukkahousut farkkujenkin alle. Ihmettelen ja kadehdin niitä onnekkaita, jotka tarkenevat tepastella kotonaan paljain jaloin tai t-paita päällä talvellakin. Minun asunnossani on tälläkin hetkellä mukavat päälle parikymmentä astetta lämmintä, mutta kirjoitan tätä silti villasukat jalassa ja neuletakki päällä. Olen ollut aina viluinen, ja ilmeisesti kyseessä on jonkin sortin sukuvika: äitini nimittäin on, jos mahdollista, vielä meikäläistäkin herkempi hytisemään. Jotkut ihmiset kestävät hyvin paleluakin, mutta minulle tulee liian kylmässä suorastaan huono ja vähintäänkin tuskainen olo. Kärsin kylmästä ihan yhtä intensiivisesti kuin monet muut kuumasta, ja jos saan valita, valitsen aina mieluummin hieman liian kuuman kuin kylmän lämpötilan. Monesti on tuntunut siltä, että olen syntynyt väärään maahan, kun Suomessa ei ole minun makuuni juuri koskaan tarpeeksi lämmintä edes kesällä... Nuorempana vähän naureskelin ihmisille, jotka matkustivat ulkomaille ihan vain pelkän lämmön takia, mutta ymmärrän heitä koko ajan paremmin. Viime kesänä vietin päälle viikon helteisessä Milanossa ja muistan vieläkin elävästi sen, miten kertakaikkisen hyvä olo oli, kun ei tarvinnut päiväkausiin palella tai raahata kaulahuivia ja muita lämpimämpiä vaatteita laukussa kaiken varalta (kuten Suomen kesässä usein täytyy).

Ihaninta olisi päästä kokonaan eroon palelusta. En vaan tiedä, onko se mahdollista (ei ole äitimuorillakaan onnistunut). Jotkut selittelevät paleluani sillä, että olen turhan laihassa kunnossa, mutta syön kyllä riittävästi ja monipuolisesti enkä tiettävästi enää ole juurikaan alipainoinen. Kilpirauhasen vajaatoiminta toki aiheuttaa monilla viluisuutta, mutta omalla kohdallani paleleminen ei ole lääkityksen myötä hävinnyt yhtään minnekään. Avantouintia ja kylmiä suihkuja on suositeltu verenkierron virkistämiseksi, mutta kylmään pulahtaminen tuntuu ajatuksena edelleen vähän liian äärimmäiseltä - ja äkkinäisten lämpötilanvaihteluiden terveellisyyskin vähän mietityttää, varsinkin kun olen niin herkästi reagoivaa sorttia. Tähän asti olen onnistunut torjumaan palelua lähinnä pukeutumalla paksuihin (mutta hieman ahdistaviin) vaatekerroksiin ja juomalla teetä tai kahvia useita kertoja päivässä.


Viime aikoina olen keksinyt yhden hetkellisen avun paleluun. Se kuulostaa tietysti niin ilmeiseltä, ettei siinä ole varmasti kenellekään mitään uutta: kyseessä on nimittäin saunominen. Olen siinä mielessä epätyypillinen suomalainen, etten ole todellakaan aina ollut mikään himosaunoja. Lapsena pidin siitä, mutta sen jälkeen ehti olla varmaan lähemmäs vuosikymmenen mittainen kausi, jolloin en juuri viihtynyt saunassa, sillä liian kuumassa tuli hyvin äkkiä huono ja hutera olo. Viime vuosina olen käynyt saunassa lähinnä mökillä muutaman kerran vuodessa - siitä huolimatta, että asunnossani on oma sauna. Kyllä, aika noloa myöntää, että pitkän aikaa se toimitti lähinnä siivousvälinevaraston virkaa. Jossain vaiheessa kuitenkin hoksasin niinkin yksinkertaisen seikan, että eihän sitä saunaa tarvitse lämmittää niin kuumaksi kuin tapana on! Joku saattaisi vähän naureskella sille, että lämmittelen oikein mielelläni noin 50-asteisessa saunassa, mutta minulle se sopii paljon paremmin kuin kovin kuumat löylyt: ei palele mutta ei tule myöskään ahdistavan kuuma, ja saunassa voi pelkän istua töljöttämisen sijasta hoitaa kroppaa yksinkertaisilla venyttely- ja joogaliikkeillä. Lämpö rentouttaa kehon ja auttaa myös mielen rauhoittamisessa, ja alkusyksystä huomasin, että pieni saunahetki illalla voi auttaa myös nukahtamisvaikeuksien selättämisessä.

Valitettavasti vaan sieltä saunasta ja kodin lämmöstä on joskus poistuttava ulkomaailmaan hytisemään. Tavallaan pidän talvesta, varsinkin lumi on oikein kaunista ja tunnelmallista, mutta kylmästä vuodenajasta nauttimista häiritseee aika tavalla se, että melkein aina on palelun takia vähintäänkin hieman epämiellyttävä olo - tai sitten tukalan kuuma, kun esimerkiksi menee kauppaan toppatakissa ja muutenkin hirmuisissä vällyissä. Kunpa tarkenisi edes sisällä pelkkä normaali pitkähihainen paita päällä... neuleet ovat toki ihania, mutta yleensä olen kyllästynyt niihin jo viimeistään jouluun mennessä, kun ilmankaan ei tarkene :D

Löytyykö lukijoiden joukosta vilukissoja? Ja jos joku on löytänyt tehokkaan avun palelemiseen, niin kuulisin mielelläni!

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Parasta marraskuussa

Yleisessä kielenkäytössä marraskuu tuntuu olevan suorastaan synonyymi ankeudelle ja kamaluudelle. En ole aivan samaa mieltä: oikeastaan pidän todella paljon loppusyksystä - ainakin ensimmäisiin loskakeleihin saakka, mutta tänä vuonna niitä ei ole onneksi vielä näkynyt. Toki lisääntyvä pimeys väsyttää ja edessä odottava kuukausien mittainen talvi ei herätä kovin innostuneita tuntemuksia, mutta toisaalta marraskuussa on paljon ihaniakin puolia, kuten:

Jouluvalot, kauppoihin vähitellen ilmestyvä joulukrääsä, ensimmäiset joululaulut ja ylipäätään joulun odotuksen vielä hiukan varovainen fiilistely (myönnän, olen niitä ärsyttäviä jouluihmisiä). Sumuiset aamut ja päivät; sumussa on turvallinen ja rauhallinen olo, ikään kuin kaupungin äänetkin hieman vaimenisivat. Lehdettömien puiden selkeän kauniit hahmot. Kaikki harmaan ja pimeän sävyt. Pilvettöminä iltoina tähtitaivas. Kynttilät, erityisesti niiden tuoksu. Kukaan ei painosta olemaan aktiivinen ja pirtsakka, joten sitä voi halutessaan olla tai olla olematta - ensimmäinen on muille vain positiivinen yllätys, jälkimmäinen on pelkästään oletusarvoista. Kun ulkoilu ei huvita, tulee harrastettua enemmän kotijuttuja, kuten lukemista, piirtämistä ja pianonsoittoa. Mutta oikeastaan iltalenkit pimeydessä ovat nekin ihan miellyttäviä ja rauhoittavia. Kahvilassa istuminen lämpimän juoman äärellä iltapäivän hämärtyessä. Villakangastakki on juuri sopivan lämmin, eikä paksuihin vaatteisiin ole vielä ehtinyt kyllästyä. Aurinkoiset päivät, koska marraskuun valossa on jotain aivan ihmeellistä (silloin kun se suvaitsee näyttäytyä).




Mistä te pidätte marraskuussa?

perjantai 6. marraskuuta 2015

Kuinka löytää oikea tapa kuunnella kehoaan?

Oman kropan ja ylipäätään itsensä kuunteleminen on nykyään aika kova sana, ja sitä sovelletaan iloisesti vähän mihin tahansa tekemiseen. Ihan syystäkin, onhan itsetuntemuksesta ja kyvystä havainnoida omaa oloa ja tarpeita paljonkin hyötyä itselle sopivan toiminnan ja toimintatapojen löytämisessä. Joskus itsensä kuunteleminen voi kuitenkin johtaa harhaan, ja jos omia ajatuksia ja tuntemuksia alkaa pitää liian tosina ja vakavasti otettavina, voivat seuraukset olla hyvinvoinnin kannalta kielteisiäkin. Moni varmasti tietää sen tunteen, kun keho ja mieli tuntuvat kaipaavan epäterveellisiä herkkuja ja laiskottelua. Tietysti lepo onkin välillä tarpeen, ja varsinkin ylirasittuneena kehon sen suuntaisia viestejä kannattaa ehdottomasti kuunnella - mutta toisaalta löysäilystäkin tulee valitettavan helposti tapa, jolloin saatamme kaivata sitä yhä enemmän. Sama pätee luonnollisesti myös herkutteluun: emmeköhän me kaikki (tai ainakin useimmat) tiedä, miten helppo siihen on jäädä koukkuun. Ne, jotka sanovat kuuntelevansa kehonsa tarpeita, vannovat usein terveellisen ruoan ja säännöllisen treenaamiseen nimiin ja väittävät kivenkovaan, että heidän kroppansa kerta kaikkiaan vaatii vihermehuja ja salitreeniä. Ehkä vaatiikin, miksei, jos niihin on ensin onnistunut tottumaan. Veikkaan silti, että moni meistä rennosti ja vähän huolettomasti syövistä taviksista ei onnistu ihan täysillä samastumaan...

Kuten ehkä olen aiemminkin maininnut, en ole mikään tiukkapipo ruoka- ja treeniasioissa: olen sitä mieltä, että tasapainoiseen ruokavalioon mahtuu kyllä herkkujakin, eikä treenaamisenkaan kanssa tarvitse mennä liiallisuuksiin, varsinkin jos jonkinlaista hyötyliikuntaa joka tapauksessa mahtuu arkeen. Parin viime vuoden ajan liikuin todella aktiivisesti useita kertoja viikossa, mutta tänä syksynä (tai oikeastaan jo kesällä) tottumukseni ovat hieman muuttuneet - paljolti sen myötä, että olen taas aktivoitunut hieman enemmän taide- ja kulttuuriharrastusten parissa ja priorisoinut läheiset ihmiset liikunnan edelle. Harrastettuani pari vuotta aktiivisesti salitreeniä kyllästyin siihen ihan totaalisesti, ja kesällä liikuin mieluiten lenkkeilemällä ja pyöräilemällä ulkoilmassa. Kuuntelin kehoani, ja se tuntui kaipaavan juuri sitä: vähän rennompaa ja hauskempaa puuhastelua mielestäni hieman tylsän ja totisen salilla äheltämisen tilalle. Loppukesästä erinäisten vastoinkäymisten myötä tuli kuitenkin parin viikon täydellinen stoppi liikunnalle, ja sen jälkeen onkin ollut psyykkisessä mielessä harvinaisen nihkeää päästä kiinni rutiineihin - tai oikeastaan ne on pitänyt muotoilla aika lailla uusiksi.



Alkusyksystä koin, että kehoni ja mieleni kaipaavat nyt jotain muuta kuin tiukkaa treenaamista, joten päätin olla palaamatta salitreenin pariin ja keskityin tanssimiseen ja joogaan. Ne tuntuivat ja tuntuvat edelleen olevan juuri sitä, mitä tässä hieman stressaavassa ja muutoksia täynnä olevassa (mutta oikeastaan aika onnellisessa, muutokset kun ovat kuitenkin pääasiassa positiivisia) elämänvaiheessa kaipaan - ongelma vain on siinä, että olen lipsahtanut niin kovin armolliseksi tai pikemminkin lepsuksi, että olen alkanut jättää liikkumisen väliin milloin mistäkin syystä. Olen ehkä hyvä kuuntelemaan kehoni ja mieleni viestejä, mutta minulla on myös taipumusta ottaa ne liian tosissani eli jättää esimerkiksi toistuvasti treenejä väliin siksi, että vähän väsyttää tai juuri nyt ei satu oikein huvittamaan. Toisaalta en haluaisi myöskään olla sellainen tyyppi, jolla on tarkka treeniohjelma, josta poikkeaminen aiheuttaa ahdistusta ja huonoa omaatuntoa - sellainen kurinalaisuus ehkä sopii joillekin, mutta minun juttuni ei ole.



Motivaation horjuessa ja elämänrytmin ollessa jokseenkin epäsäännöllinen on kuitenkin toisinaan vaikeaa löytää tasapainoa kehon kuuntelun ja armollisen joustavuuden sekä säännöllisten rutiinien noudattamisen välillä. Varsinkin, kun yhtälöön on vielä lisättävä kaikki muu elämä, kuten ystävät ja muut läheiset, jotka minulla menevät aina liikkumisenkin edelle, jos valinta täytyy tehdä. Ajan puutteestahan minun kohdallani ei tällä hetkellä ole kyse, sillä minulla on todella vähän opiskeluhommia jäljellä enää ennen joulua, joten tosiasiassa mikään ei estäisi liikkumasta omin avuin mihin kellonaikaan tahansa. Jokin siinä kuitenkin tökkii, varsinkin kun kylmässä ja pimeässä lenkkeily ei ole koskaan huvittanut. Tanssitunneilla olen kyllä käynyt kerran tai pari viikossa, joogassa satunnaisesti, mutta joinakin viikkoina liikuntasaldo on ollut jokseenkin olematon. Kotijoogakin on jäänyt nyt loppusyksystä surullisen satunnaiseksi, vaikka se vielä pari kuukautta sitten innosti kovastikin. On aika surullista huomata, että monen vuoden aktiivisen liikkumisen jälkeen kunto on tainnut hieman rapistua, kun liikunnan määrä on varmaan ainakin puolittunut entisestä. Onneksi sentään joudun kävelemään joka paikkaan, joten käytännössä jonkinlaista liikehtimistä tulee helposti vähintään tunti päivässä. Joka tapauksessa viime viikkoina on alkanut tuntua vähän siltä, että nyt tämä liiallinen omien olojen tarkkailu ja kuunteleminen saa riittää ja on aika palata säännölliseen liikuntarytmiin. Ei tavoitteelliseen urheiluun tai sinne salillekaan, mutta kuitenkin siihen arkeen, johon liikunta (jokin muukin kuin kävely ja telkkarin edessä venyttely) useita kertoja viikossa itsestäänselvästi kuuluu.

Löytyisikö teiltä vinkkejä kadonneen liikuntamotivaation palauttamiseen? Ja millaisia ajatuksia itsensä ja kehonsa kuunteleminen teissä herättää? 

tiistai 3. marraskuuta 2015

Mietteitä järkevästä rahankäytöstä

Raha on siitä mielenkiintoinen aihe, että käytännössä kaikki todennäköisesti ajattelevat sitä toisinaan tai melko useinkin, mutta siitä puhuminen tuntuu olevan monelle hyvin arka aihe. Kyllähän me tiedämme: esimerkiksi toisen palkasta tai toimeentulosta kysymistä ei pidetä kovin hyväksyttävänä, vaikka kyseessä olisi varsin läheinenkin ystävä tai tuttava. Rahankäytöstä ja "tuhlaamisesta" puhuminen herättää helposti närää muissa ihmisissä, sillä se koetaan helposti omilla tuloilla elvistelynä. Taloudellisista vaikeuksista puhuminen sentään tuntuu nykypäivänä olevan vähän sallitumpaa, vaikka toki moni saattaa nolouspäissään jättää senkin melko vähälle. Kuitenkin varsinkin opiskelijoiden ja muiden pienituloisten keskuudessa rahan puutteesta nillittäminen ei tunnu olevan kovinkaan harvinainen aihe - ja oman kokemukseni perusteella opiskelijoiden keskuudessa on ihan okei jopa kysyä jonkun osa-aikatyön palkasta ja vuokran kaltaisista perusmenoista. Itse olen kokenut tämän jopa hieman hämmentävänä, sillä olen ilmeisesti sisäistänyt kotoa aika perinteisen käsityksen siitä, millä tasolla taloudellisista asioista on sopivaa puhua. Niinpä en aio täällä blogissakaan jaaritella aiheesta kuin melko yleisellä tasolla. Aihe on kuitenkin niin tärkeä ja kiinnostava, etten malttanut kokonaan jättää sitä rauhaan :)

Hävettää tunnustaa, mutta olen aina ollut sellainen ihminen, jolla rahaa kuluu niin paljon kuin sitä on. Kykenen kyllä säästämiseenkin, jos se tähtää johonkin tiettyyn tarkoitukseen, mutta säästäminen niin sanotusti pahan päivän varalle ja yllättäviä menoja varten tuntuu vaikealta - niin kuin käsittääkseni todella monille muillekin. Tietysti asiaan vaikuttaa se, että olen vielä opiskelija, eikä minulla ole koskaan tähän mennessä ollut kovin suuria säännöllisiä tuloja. Nyt valmistumisen häämöttäessä olen aika paljon pohtinut sitä, että taitaa olla aika järkevöityä ja aikuistua toden teolla myös raha-asioiden suhteen. Minulle tämä tarkoittaa ennen kaikkea suunnitelmallisuutta, jota yleensäkin pidetään tärkeänä juttuna taloudenpidossa. Satunnaisiin pieniin heräteostoksiin kuluu helposti ja melkein huomaamatta viikossa tai kuukaudessa aika paljonkin rahaa, vaikka ne tuntuisivat ostohetkellä varsin harmittomilta. Muutamaan otteeseen olen pitänyt säännöllisesti kirjaa kaikista menoistani ja yllättynyt (suorastaan vähän järkyttynyt) siitä, miten paljon olen onnistunut kuluttamaan sellaisiin pikkujuttuihin kuin kahvitteluun ja välipaloihin, isommista heräteostoksista puhumattakaan. Vaateshoppailutottumuksiani olen tosin onnistunut muuttamaan viime vuosina aiempaa järkevämmiksi: en enää juuri koskaan kiertele kaupoissa vain huvin vuoksi (paitsi matkoilla), ja ostan vain sellaisia juttuja, joita oikeasti tarvitsen tai rakastan. Silti parantamisen varaa varmasti olisi, sillä monista karsintakierroksista huolimatta vaatekaapistani löytyisi päällepantavaa itseni lisäksi parille muullekin naisihmiselle...

Tällä hetkellä merkittävin taloudellinen paheeni taitaa olla kahvittelu ja ulkona syöminen, jotka ovat vähän salamyhkäisesti lisääntyneet sen myötä, kun olen vähentänyt vaatteiden ja kosmetiikan ostamista. Toisaalta kahvittelu ja satunnainen ravintolassa syöminen ovat mitä ihanimpia piristyksiä arjen keskellä ja tietysti myös miellyttävää sosiaalista toimintaa, mutta silti välillä käy mielessä, miten paljon onnistuisi säästämään, jos jättäisi tuollaiset jutut kokonaan välistä - jos en vaikkapa vuoteen kävisi ollenkaan kahvilla tai ulkona syömässä, säästäisin varmasti helpostikin yhden mukavan matkan verran. Sitä pidän kuitenkin todella arveluttavana, että joillakin ihmisillä on niin suuri into puuttua toisten rahankäyttöön ja valintoihin: onko oikeasti yhtään sen huonompi vaihtoehto sijoittaa hedonistisiin elämyksiin tai vaikkapa kulttuurinautintoihin kuin säästää uutta autoa tai asuntoa varten?

Toki kaikille yhteisiä, yleisiä ohjeitakin voi antaa (kuten se, että ei parane elää jatkuvasti yli varojensa, ja että on viisasta olla edes vähän säästössä sen kuuluisan pahan päivän varalle), mutta rahankäytössä on paljon kyse myös arvovalinnoista, jotka jokaisen täytyy tehdä ihan itse. Mitkä asiat ovat sellaisia, joihin ehkä kuluu paljon rahaa, mutta jotka myös parantavat elämänlaatuasi niin paljon, että et pidä mielekkäänä niistä luopumista? Mistä taas voisit nipistää hieman ilman, että hyvinvointisi ja mielenrauhasi kärsisi siitä merkittävästi? Näitä kysymyksiä lienee hyvä pohtia aina silloin tällöin. Itse esimerkiksi olen tullut siihen lopputulokseen, että kulttuuriharrastuksista en halua säästää, ellei ole aivan pakko, kun taas muutama take away -kahvi vähemmän viikon aikana tuskin vaikuttaa elämänlaatuuni kovinkaan paljon. Ajattelen, että omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin kannattaa aina panostaa, sillä pitemmän päälle se säästää niin rahaa kuin muita omia rajallisia resursseja. Uskoisin, että moni on samaa mieltä vaikkapa siitä, että liikuntaharrastukseen tai terveelliseen ruokaan panostaminen on parempi idea kuin se, että elää mahdollisimman halvalla mutta päästää itsensä niin pahasti hunningolle, että siitä koituu huomattavia henkisiä, fyysisiä ja taloudellisia kustannuksia myöhemmin.

Millaisia ajatuksia teillä on järkevästä rahankäytöstä? Oletteko itse pihistelijöitä vai tuhlailijoita? 

tiistai 27. lokakuuta 2015

Aamuavautuminen

Tänä aamuna heräsin siihen, että teki ihan kauheasti mieli kirjoittaa. Sellaisia haluja on toteltava (varsinkin, jos on koko syksyn elänyt niin vahvasti hetkessä ja toisaalta hetkittäin myös tulevaisuushuolissa ja menneisyysmurheissa, ettei kirjoittamisesta ole tullut oikein mitään), vaikka ei oikeastaan edes olisi mitään tähdellistä sanottavaa. Tai ehkä jotain onkin - ehkä joskus täytyy vain kirjoittaa kirjoittamisen ilosta eikä siksi, että haluaisi välittää potentiaalisille lukijoille jonkin kauniisti jäsennellyn viestin? Nuorempana (herranen aika, niistä ajoista taitaa olla jo kymmenisen vuotta!) kirjoitin paljon tarinoita ja novelleja, hieman vanhempana runoja, mutta viime vuosina luova kirjoittaminen on jäänyt täysin akateemisen kirjoittamisen ja kohtuullisen asiapitoisen bloggaamisen jalkoihin. Iloa nekin tuottavat, sillä jollain kierolla tavalla saan aikamoista tyydytystä siitä, jos saan ilmaistua jonkin monimutkaisen asian järkevästi ja ymmärrettävästi, ja taustatiedon kerääminen ja muu kirjoittamiseen liittyvä älyllinen puuhastelu on kovin inspiroivaa. Siitä huolimatta olen alkanut tuntea hieman vetoa luovemman kirjoittamisen suuntaan - en vain oikein tiedä, mitä se tarkalleen ottaen omalla kohdallani olisi.



Lähes kaikkien lukutoukkien tapaan minäkin olen haaveillut romaanin kirjoittamisesta, mutta tällä hetkellä se ei oikeastaan tunnu kovin houkuttelevalta (eikä minulla kyllä mitään ideaakaan olisi), liian pitkä ja pitkäjänteisyyttä vaativa projekti tähän elämänvaiheeseen. En oikeastaan edes koe olevani fiktiivisten tarinoiden kertoja; pikemminkin haluaisin kirjoittaa todellisesta elämästä, ajatuksista ja tunteista. Runoja siis ehkäpä? Tai ihan vain jotain tekstiä, jota ei tarvitse sovittaa mihinkään tiettyyn muotoon? Olen ehkä hieman kaavoihin kangistunut, joten voisi tehdä hyvää vain kirjoittaa ylös kaikki, mitä vähänkään tekisi mieli kirjoittaa, vaikka saisikin aikaiseksi vain irrallisia lauseita, listoja tai teennäisiä pikku ajatelmia. Kaverini kertoi kirjoittavansa kalenteriinsa joka ilta yhden kulunutta päivää ja sen fiiliksiä kuvaavan lauseen, mikä oli minulle uusi mutta aika mahtavan kuuloinen idea. Sitä taidan kokeilla seuraavaksi. Ja eihän se haittaa, vaikka lauseet vähitellen lisääntyisivätkin.



Opiskelu on ollut tänä syksynä kiinnostavampaa ja mielekkäämpää kuin koskaan, ja odotan tällä hetkellä oikeastaan aika hyvillä mielin tulevaa työharjoittelua, valmistumista ja työelämään siirtymistä. Toisaalta olen pohdiskellut paljon myös sitä, miltä "tavallinen" psykologin työ (joo, tiedetään, mahdollisuuksia on monenlaisia totta kai) pitemmän päälle tuntuisi, ja jäänkö kuitenkin kaipaamaan jotain muuta. Ihmisten auttaminen ja tukeminen on tietenkin erittäin mielekästä ja parhaimmillaan todella palkitsevaa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että haluaisin myös luoda jotain uutta - ei välttämättä mitään huikeaa taidetta (vähemmän huikeaa ehkä harrastuksena kuitenkin), vaan ehkä jotain asiapitoisempaa, josta voisi olla myös apua, hyötyä ja iloa jollekin. Paitsi että sitähän tässä koko ajan puuhastellaan bloggaamisen muodossa, aika pienessä mittakaavassa tosin. Tuntuu toisinaan hieman huvittavalta, että on hirmuisen vahva tarve kertoa jotain, vaikkei oikeastaan olisi mitään kovinkaan kummoista kerrottavaa...

Tämä syksy on tähän asti ollut aivan omanlaisensa, monella tavalla jumalaisen kaunis mutta hieman hämmentävä, koska ilmassa on niin paljon muutoksen tuntua. Olen elänyt kovin eri tavalla kuin viime vuosina: liikkunut selvästi vähemmän mutta vain niillä tavoilla, joista todella pidän, syönyt aika usein ulkona vain laiskuuden vuoksi, jättänyt treenejä välistä siksi, että olen mieluummin viettänyt aikaa ystävän kanssa. En edelleenkään ole kovin hyvä ottamaan rennosti, mutta olen kovasti yrittänyt opetella - ja luulisin, että hetkessä elämisen taidot ovat edes hieman vahvistuneet, ja ainakin niistä kuuluisista elämän pienistä iloista on tullut nautittua antaumuksella. Hetkeen tarrautuminen on toisaalta tuntunut myös jossain määrin selviytymiskeinolta tulevaisuuden epävarmuuden edessä, mutta eiköhän niitä huonompiakin stressinkäsittelykeinoja ole.



Tuntuipa jännittävältä pullauttaa päästä ulos ajatuksia tänne ilman sen kummempia suunnitelmia tai aihetta. Olen aina vähän kadehtinut bloggaajia, jotka taitavat hyvin tajunnanvirtamaisen kirjoittamisen, koska itselleni vapaamuotoinen kuulumisista höpöttely tuntuu paljon vaikeammalta kuin jostain rajatusta aihepiiristä kirjoittaminen :D

lauantai 17. lokakuuta 2015

Kirjavinkki: Musiikki, henkisyys ja hyvinvointi

Sen lisäksi, että suhtaudun musiikin kuuntelemiseen ja soittamiseen varsin intohimoisesti, olen hyvin kiinnostunut myös musiikin vaikutuksista hyvinvointiin ja ylipäätään musiikkikokemuksen psykologiasta. Olen lueskellut jonkin verran musiikkitieteeseen ja -psykologiaan (siinäpä muuten vasta kiinnostava tieteenala...) liittyviä kirjoja, ja kun viime Helsingin reissulla bongasin Akateemisesta erittäin kiehtovan kuuloisen aihetta käsittelevän opuksen, se oli tietysti ostettava mukaan. Kyseessä on siis Erkki Lehtirannan kirja nimeltä Musiikki, henkisyys ja hyvinvinti - kuinka musiikki voi muuttaa elämäsi (2015, Basam Books). Nimi lupaa kovin paljon, ja muutenkin kirjassa korostetaan jopa minun mielestäni ehkä vähän liikaa musiikin elämäämullistavia vaikutuksia, mutta kiinnostavaa luettavaa tämä joka tapauksessa oli. 

Kirja on paikoin vähän hämmentäväkin yhdistelmä tieteellistä tutkimustietoa ja melko kritiikittömän tuntuista henkisten perinteiden esittelyä. Siinä käsitellään musiikin lisäksi laajemminkin äänen olemusta ja vaikutuksia ihmisen hyvinvointiin, aina siitä alkaen, miten ääni värähtelee kehossa. Itse asiassa läpi kirjan mukana kulki kiehtova ja oikeastaan aika havainnollinen ajatus siitä, että musiikki (ja muutkin itsen ulkopuolelta tulevat äänet) "soittaa" ihmistä. Chakroista ja energiavirtauksista puhuminen meni kyllä mielestäni vähän yli, mutta toisaalta oli mielenkiintoista lukea tutkimustiedon lisäksi siitä, miten musiikin ja äänen on ajateltu vaikuttavan ihmiseen, sillä etukäteen asetetut odotukset taatusti vaikuttavat hyvin paljon musiikkikokemukseen ja musiikin vaikutukseen (onhan lumelääkkeilläkin oma "vaikutuksensa"). 

Kirjassa esitellään myös länsimaisen musiikkifilosofian juuria aina muinaisesta Egyptistä ja antiikista lähtien, ja tämä historiallinen katsaus taisi olla kirjan kiinnostavimpia osuuksia. Oli ajatuksista samaa mieltä tai ei, antiikin musiikkifilosofiassa on mielestäni paljon inspiroivia piirteitä. Esimerkiksi Pythagoraan teoria siitä, että matemaattisille suhteille rakentuva musiikki on maailmanjärjestyksen symboli, joka yhdistää toisiinsa klassiset peruselementit (maan, veden, tulen ja ilman), ihmisen ja koko maailmankaikkeuden planeettoineen päivineen, on loppujen lopuksi aika kaunis. Pelkkä ajatuskin siitä, että koko maailmankaikkeudella on oma musiikkinsa, vetoaa helpostikin kaltaiseeni musiikki-intoilijaan, vaikka muuten en olekaan erityisen taipuvainen mystiikkaan tai henkisyyteen sellaisena kuin se usein mielletään. 

Toinen erityisen kiinnostava aihepiiri kirjassa oli tietysti se, miten musiikin peruspiirteet - rytmi, melodia ja harmonia - vaikuttavat ihmiseen. Lehtiranta esittää ajatuksen, että musiikki olisi verrattavissa fyysiseen ravintoon, ja että hengenravintoakin olisi syytä nauttia monipuolisesti, koska eri musiikki palvelee eri tarpeita. Tätä ei ainakaan minun ole vaikea hyväksyä, sillä varmasti aika monelle on tuttua se, miten omaa lempimusiikkia voi käyttää psyykkisen itsesäätelyn apuna. Kuitenkin kirjassa mennään niin pitkälle, että lopusta löytyy pitkä lista musiikkisuosituksia eri tarpeisiin (tai "tarpeisiin"): mietiskelyyn, "henkisiin löytöretkiin", "chakratyöskentelyyn", "hienokehojen kunnostamiseen", keskittymiseen, masennuksen hoitoon, jne. Vaikka toki pystyn hyväksymään ajatuksen siitä, että tietyt musiikin piirteet vaikuttavat fysiologisiin prosesseihin tietyllä tavalla, ajattelen silti, että musiikkiin liitetyillä yksilöllisillä assosiaatioilla on vähintään yhtä suuri merkitys - mikä tietenkin tarkoittaa sitä, että sama musiikki ei toimi kaikilla, ja jokaisen täytyy löytää oma voimamusiikkinsa itse. Ei suosituksista varmasti haittaakaan ole, mutta itse esimerkiksi ärsyynnyn rankasti perinteisestä rentoutusmusiikista... 

Vaikka itse suosin tieteellisempää ja vähemmän mystifioivaa lähestymistapaa myös musiikkiin, voin kyllä suositella tätä kirjaa kaikille musiikin ja hyvinvoinnin yhteyksistä kiinnostuneille. Harvoinpa sitä lukiessa nieleekään ihan kaikkia esitettyjä ideoita ja teorioita (ainakaan pureksimatta, eikä aina silloinkaan), mutta onneksi ne epäilyttävän tuntuisetkin jutut saattavat vauhdittaa omaa ajatteluprosessia ja inspiroida ottamaan asioista selvää jatkossakin :) 

maanantai 12. lokakuuta 2015

Todellisuustarkistus vailla vertaa

Kuten ehkä bloggaamislaiskuudestakin näkyy, olen ollut viime viikkoina aika kiireinen - enimmäkseen onneksi hyvällä tavalla, sillä monet illat mielenkiintoisten opintojen jälkeen ovat kuluneet harrastusten ja mukavien ihmisten parissa. Pieni stressi vaanii kuitenkin taustalla koko ajan, sillä parhaillaan agendalla on mm. työharjoittelupaikan metsästäminen (vielä ei ole lykästänyt, pitäkää peukkuja!). Stressaantuneena, masentuneena tai ahdistuneena on kovin tavallista, että ajatukset pyörivät tavallistakin enemmän oman navan ympärillä, jolloin tilanteeseen auttaa usein yksinkertaisesti huomion siirtäminen pois itsestä ja omista murheista, vaikka johonkin itselle mieluiseen tekemiseen, johon on helppo uppoutua täysillä. Aina ei kuitenkaan tarvita niinkään suurta viitseliäisyyttä.

Tänään joogatunnilta kotiin kävellessäni huomasin lähes hurmioituneena asian, jota en kumma kyllä (asuttuani samassa paikassa jo kolme vuotta...) ollut vielä koskaan ennen kunnolla tajunnut: minun kotipihaani ja varsinkin tuohon ihan lähellä olevaan rantaan näkyy aikas mahtava tähtitaivas! Keskustakerrostalossa koko ikäni asuneena ja varsin vähän maaseudulla talviaikaan liikkuneena en todellakaan ole tottunut näkemään juuri lainkaan tähtiä, ja olenkin harmitellut sitä usein. Nyt olenkin tästä havahtumisesta ihan innoissani ja ehkä vähän haaveilen kaukoputkesta, jolla pääsisi tuijottelemaan tähtiä vielä tarkemmin... Mutta oli kaukoputkea tai ei, tähtitaivaan katsominen on ehdottomasti yksi parhaista todellisuustarkistuksista mitä on: kun suuntaa huomionsa taivaan äärettömyyteen, on harvinaisen helppo irrottautua kaikesta siitä, mitä tavallisesti pienessä mielessään pyörittelee ja muistuttaa itseään maailmakaikkeuden laajuudesta ja siitä, miten pieniä asioita arkipäiväiset murheemme isossa mittakaavassa ovat.

Jos ja kun jo maanpäällinen luonto usein saa meidät tuntemaan itsemme pieniksi mutta samalla myös kokemaan yhteyttä jonkin meitä suuremman kanssa, avaruuteen katsominen tekee sen ehkä vielä tehokkaammin. Onhan se pelottavaa ja hämmentävääkin, huimaavaa suorastaan, ja altistaa toisinaan myös eksistentiaalisille kriiseille. Joskus nekin kuitenkin tuntuvat mielekkäämmiltä kuin työtehtävien vatvominen, siivoamisen tietoinen välttely, aikatauluista stressaaminen tai siitä hössöttäminen, missä välissä ehtii käydä kaupassa.

Lyhyesti siis: jos (kun) sinusta joskus tuntuu siltä, että kaikki kaatuu juuri sinun niskaasi ja että suorastaan koko universumi tai jokin suurempi voima on sinua vastaan, suuntaa katseesi tähtiin (tai tietysti merelle, mutta kohtahan on talvi ja useimmat rannat jäätyvät). Niitä ei voisi vähempää kiinnostaa.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Kaunein aika vuodesta

Nykyään minun on todella vaikea valita lempivuodenaikaani, sillä jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa. Äärimmäisenä vilukissana olen lämpöä rakastava ja aurinkoa palvova kesäihminen, mutta esteettisesti syksy vetoaa minuun vielä vahvemmin. Ruska, pimenevät illat, kuulas valo, myrskyt, hämärässä kiiltävä märkä asvaltti, tunnelmalliset kahvilat, kaakao ja chai latte, kynttilät, katuvalot, myöhemmin myös jouluvalot, loppusyksyn loputtomat harmaan sävyt, kuurainen maa, lopulta ensilumikin... Ja ennen kaikkea tunnelma! Pidän syksyssä erityisesti siitä, että silloin ei tunnu olevan minkäänlaisia paineita olla pirteä ja reipas, vaan on kaikkien mielestä ihan okei olla vähän haikea ja melankolinen (eli sellainen kuin itse olen ympäri vuoden). Toisaalta syksy on myös uusien alkujen aikaa, ja tänä syksynä olen ollut erityisen aktiivinen uusien tai "uusien" juttujen kokeilemisessa: ilmajoogan ja vanhan tutun aikuisbaletin lisäksi vääntäydyin elävän mallin piirustuskurssille ja itämaisen tanssin alkeisiin. Välillä tuntuu toki aikataulullisesti hieman haasteelliselta, että on monena iltana viikossa menoa, mutta toisaalta joka ikinen harrastuksistani tuntuu tällä hetkellä todella hyvältä valinnalta. Vaikka satunnaisten pitkien koulupäivien jälkeen ei aina huvita raahautua harrastamaan, en ole vielä koskaan jälkeenpäin katunut aktiivisuutta - pikemminkin harrastaminen irrottaa ajatukset todella tehokkaasti mahdollisesti hieman stressaavistakin koulujutuista (kuten harjoittelupaikan metsästyksestä). Kaiken touhuamisen keskellä olen yrittänyt muistaa jalkautua mahdollisimman usein myös luontoon. Tämä kaunein aika vuodesta on aina liian nopeasti ohi, joten jos vaikkapa ruskasta haluaa nauttia, ei jahkailu paljon kannata :) Onneksi aina voi sentään räpsiä kuvia muistoksi.







Mikä teidän mielestänne on parasta syksyssä? 

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Mikä sinussa on hyvää ja kaunista?

Harvalle on helppoa kehua itseään edes hiljaa mielessään, saati sitten julkisesti. Vaikeudet on kuitenkin tehty voitettaviksi, ja itsetunnon kannalta on tärkeää välillä keskittää ajatuksensa myös siihen, mistä itsessään pitää. Pyrkimys itsensä kehittämiseen on toki hieno ja kannatettava asia sekin, mutta ajattelen, että senkin kannalta on hyvä tunnistaa omat vahvuutensa, joita voi jatkossa kehittää vielä eteenpäin ja lisäksi käyttää apuna muiden taitojen harjoittelussa. Kukaan ei ole täydellinen, mutta jokaisessa on omat vahvuutensa ja kauniit ominaisuutensa. Petra haastoi blogissaan meidät muutkin listaamaan asioita, joista pidämme itsessämme, ja tähän oli tietysti ihan periaatteesta lähdettävä mukaan (varsinkin, kun viime päivinä ja viikkoina on tullut vellottua aika ankeissa fiiliksissä, joten pieni piristysruiske lienee tarpeen). Tässäpä siis kymmenen asiaa, joista itsessäni tykkään:

Osaan olla tarvittaessa jämäkkä. Osaan innostua ja lähteä mukaan milloin mihinkin, mutta minulla ei ole yleensä vaikeuksia myöskään kieltäytyä asioista, joihin en halua lähteä mukaan, tai sanoa tarpeen tullen asiallisesti vastaan.

Olen empaattinen ja hyvä kuuntelija, mutta osaan myös ottaa tarvittavaa etäisyyttä toisten murheista.

Olen utelias ja kiinnostunut hyvin monenlaisista asioista - harvat asiat ovat mielestäni totaalisen tylsiä, ja uusista jutuista kiinnostuminen ja innostuminen on oikein virkistävää!

Uskallan (yleensä) näyttää tunteeni ja puhua niistä.

Olen nopea lukemaan ja kirjoittamaan. Helpottaa elämää kummasti, varsinkin kun luettava ei maailmasta lopu (eivätkä myöskään sekalaiset ajatukset omasta päästä kovin äkkiä).

Olen kohtalaisen fiksu ja sopivasti hyvä monissa asioissa. En ehkä superlahjakas missään, enkä myöskään ole koskaan osannut keskittyä yhdessä tietyssä jutussa kehittymiseen, mutta onneksi arvostankin suuresti monipuolisuutta.

Hymyilen paljon ja helposti jopa vähän hankalampina aikoina, ja tykkään kovasti hymystäni.

Olen siinä mielessä itsenäinen, että minulle ei (enää) ole minkään sortin ongelma mennä yksin vaikkapa ulos syömään, uuteen harrastukseen tai kiinnostavaan tapahtumaan.

Osaan piirtää ihmisiä melko hyvin. Toivottavasti tosin tulevaisuudessa vielä paremmin.

Minulla on kivan väriset hiukset (joita en muuten ole ikinä värjännyt).


Kuulisin mielelläni, mistä te pidätte itsessänne! :) 

torstai 17. syyskuuta 2015

Antautuminen - avoimesti herkkyydestä

Heti ilmestyttyään Anja Snellmanin uusi omaelämäkerrallinen kirja Antautuminen sai aikaan melko ihastuneen vastaanoton erityisherkkien keskuudessa - ainakin mikäli seuraamaani Facebookin varsin suuren hsp-ryhmän keskusteluihin ja kirjailijan omiin kommentteihin on uskominen. Kirja ilmestyikin otolliseen aikaan, sillä erityisherkkyys on noussut viime kuukausina entistä enemmän pinnalle mediakeskustelussa. Tällä hetkellä veikkaisin, että melkeinpä jokainen vähänkään aikaansa seuraava suomalainen on kuullut erityisherkkyydestä, moni myös tunnistanut sen itsestään tai läheisestään. Muoti-ilmiöksikin herkkyyttä voisi nimittää, vähän samaan tapaan kuin aiemmin pinnalla ovat olleet esimerkiksi ADHD ja masennus. Tällaiset muoti-ilmiöt tuntuvat herättävät kovasti tunteita puolesta ja vastaan - varsinkin, kun moni hihkaisee ilmoille mielipiteensä ennen kuin on tarkemmin tutustunut edes siihen, mitä kyseisellä käsitteellä oikeastaan tarkoitetaan. Joidenkin mielestä erityisherkkyydestä puhuminen on pelkkää tarkoitushakuista oman erityisyyden kokemuksen pönkittämistä tai erityiskohtelun vaatimista, mutta varsin moni on myös helpottunut suuresti oivallettuaan oman herkkyytensä - ja ennen kaikkea sen, että juuri se voisi selittää omaa erilaisuuden tai ulkopuolisuuden kokemusta. Tällaisesta itseymmärryksen heräämisestä kertoo myös Antautuminen.

Antautuminen on Snellmanin omaelämäkerrallinen avautumiskirja, jossa hän käsittelee tähänastisen elämänsä kokemuksia aina lapsuudesta asti erityisherkkyyden valossa. Kuten kirjan takakansitekstissä sanotaan, "lapsuuden kokemukset ja perhe, nuoruusiän ystävyydet ja rakkaudet, äitiys ja avioliitot on kirjoitettava uusiksi kun päähenkilö oivaltaa, että eläänmittaisille kokemuksille arkuudesta, aistiherkkyydestä, ylivirittyneisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteista löytyy yllättävä selitys". Itseäni hieman vaivasi tämä ajatus siitä, että suunnilleen kaiken ihmisen kokemusmaailmaan kuuluvan voisi selittää erityisherkkyyden näkökulmasta, mutta luonnollisesti sen ymmärtäminen, että omille kokemuksille löytyy järkeenkäyvä selitys, on monelle niin suuri helpotus, että oivalluksen jälkeen koko eletty elämä saattaa saada erilaisia merkityksiä. Jokainen erityisherkkä on omanlaisensa eikä välttämättä löydä sukulaissieluja edes "omasta laumastaan", mutta jo pelkkä itsetuntemuksen lisääntyminen on monelle merkityksellinen kokemus.



Antautuminen on melko tajunnanvirtamaisesti kirjoitettu kirja, joka sisältää jokseenkin kronologisesti etenevien muisteloiden lisäksi myös listoja erilaisista tunteita herättävistä asioista. Lisäksi päähenkilön tarinan rinnalla etenee pätkittäin Eino Leinon runo nimeltä Tumma, joka kertoo "syntymässä säikähtäneestä" ihmisestä, jonka on vaikea löytää omaa tapaansa olla maailmassa. Muistan ihastuneeni kyseiseen runoon jo yläasteella, ja edelleen se koskettaa syvältä - ja oli mielestäni loistava valinta tämän tarinan kylkeen. Muita Snellmanin kirjoja en ole lukenut, mutta ainakin tässä Antautumisessa pidin pääosin kovasti hänen selkeästä mutta runollisesta kielenkäytöstään, vaikka sekaan muutamia latteuksiakin toki mahtui. Kirja oli ehkä paljolti lyhyiden kappaleiden ja kiinnostavan aiheen ansiosta mukaansatempaavaa luettavaa, ja lukaisinkin sen melkoista pikavauhtia yhden päivän aikana. Joidenkin olen puolestaan kuullut lukevan kirjaa vain lyhyitä pätkiä kerrallaan, jotta jäisi aikaa pureskella tekstin herättämiä tunnereaktioita. Minua Antautuminen ei lopulta kuitenkaan koskettanut kovin syvältä (ehkä siksi, että minulla ei ole taustalla voimakasta kokemusta oman herkkyyden löytämisestä, ja olen ehtinyt vuosien varrella ajatella, kirjoittaa ja puhua ilmiöstä jo aika monesta näkökulmasta), sen sijaan päällimmäiseksi tunteeksi jäi sympatia kanssaherkkiksiä kohtaan.

"En ymmärrä itseäni: Nopeat tunnereaktiot, intohimon läikähdykset ja ylivirittyminen kääntyivät entistä nopeammin murehtimiseksi, itseruoskinnaksi ja katumukseksi. Se on kuin tanssi. Kaksi läheisyyttä, kolme etäisyyttä. Jollain tapaa välillä nautinkin ajoittaisesta impulsiivisuudestani, tunteiden ailahtelusta, jumalten keinusta. Eipähän ole tylsää: iltapäivällä olen itseni kanssa ankarasti eri mieltä kuin aamiaisella."

Herkkyyden kuvauksena Antautuminen on varmasti monille melko samastuttava lukukokemus (ainakin itse olen kuullut paljon samansuuntaista juttua erityisherkiksi tunnustautuvien ihmisten suusta). Itse haluaisin nostaa esiin erityisesti sen, miten hienosti Snellman kuvaa sitä ristiriitaisuutta, mitä herkkyyteen voi liittyä: miten toisinaan puhkuu intoa, halua ja inspiraatiota mutta toisinaan tuntee pakkoa perääntyä, eristäytyä, irrottautua siitä kaikesta, mikä vielä hetki sitten aiheutti positiivisia värähtelyjä mutta nyt ylikuormitusta. Tietysti herkkiä ihmisiäkin on hyvin moneen lähtöön, mutta minuun juuri näiden ristiriitojen ja intohimoisen elämänasenteen kuvaus kolahti, sillä tunnistan itsestäni hyvin samankaltaisia piirteitä.

"On elämän iltapäivä, ja tässä elovuorokauden kohdassa on mahdollisuus
muistella sekä aamuista kastetta että
ihmetellä päivän korkeaa hehkua ja kuvitella jo
vilpoistuvaa iltaa
ikkunaa joka on hivenen raollaan
tuulenvirettä, silkkipaperista taitellun
linnun liikettä
että olen puu, näen vuosirenkaani selvemmin
mutta en olekaan se puu joka luulin olevani
tumma synkkä kuusi
vaan koivu muiden joukossa koivikossa.
Kevenen. Tyhjennyn. Samalla tulee tilaa uudelle."

Varmasti hieno tunne! Pakko sanoa, että olen hieman kateellinen heille, jotka herkkyytensä tunnistettuaan ovat löytäneet oman laumansa ja lohdullisen tasapainon tunteen elämäänsä. Tai oikeastaan - voiko ääritunteellinen ihminen koskaan löytää todellista tasapainoa? Ehkä tärkeämpää onkin ennen kaikkea hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, ottaa kaikki ilo irti omasta herkkyydestä ja vaikeina hetkinä muistaa, että pohjattoman surun tai ahdistuksen vastapainona voi parhaimmillaan ja varsin piankin olla myös hillitön ilo sellaisistakin elämän pienistä asioista, joita jotkut eivät edes huomaa :)

Ihana ilmajooga

Loppukesästä hurahdin taas vaihteeksi joogaan, joten Tampereelle kesälomilta palattuani päätin lopultakin uskaltautua kokeilemaan myös ilmajoogaa, joka aiemminkin on kiinnostellut kovasti. Ilmajoogassa tehdään joogaliikkeitä katosta roikkuvan kangaslenkin avulla, ja lajin sanotaankin yhdistelevän perinteistä joogaharjoittelua ja ilma-akrobatiaa. Laji on melko uusi, sillä se on kehitetty vasta 2000-luvun puolella ja tuotu Suomeen vasta viime vuosina. Ilmajoogan mainostetaan vahvistavan lihaksia, parantavan kehonhallintaa, lisäävän liikkuvuutta ja tuovan helpotusta selkäkipuihin - tosin eiköhän tuo päde ihan yhtä lailla muihinkin joogalajeihin. Itse olen kuitenkin aina tuntenut nössöydestäni huolimatta vetoa temppuiluun ja akrobatiaan, ja perinteiset joogatunnit ovat usein tuntuneet rentouttavuudestaan huolimatta hieman tylsiltä, joten arvelin, että ilmajooga voisi olla minulle sopiva laji. Nyt olen käynyt kahdesti ilmajoogailemassa tamperelaisella Lentävä matto -joogakoululla, ja taisinpa jäädä jo vähän koukkuun! :)


Ensimmäiselle tunnille meneminen jännitti aika lailla, sillä mielikuvani ilmajoogasta oli aika lailla ylläolevan kuvan mukainen: kauhean vaikeaa, pelottavaa ja äärimmäistä venyvyyttä vaativaa. Erityisesti pää alaspäin roikkuminen hirvitti ajatuksena kovasti, sillä olen niitä arkajalkoja, jotka eivät edes pienenä uskaltaneet rimpuilla kiipeilytelineissä tai koulun telinevoimistelutunneilla ylösalaisin, saati sitten mennä joka suuntaan kieppuviin huvipuistolaitteisiin. Notkea olen kyllä ollut aina, ja eri joogalajeja on tullut harrastettua enemmän tai vähemmän säännöllisesti jo vuosien ajan.

Ilmajoogatunti aloitettiin rentoutumalla hetki silkkikankaan sisällä, mikä sekin oli jo melko jännittävää, sillä kankaan keinunta aiheutti tottumattomalle hieman merisairaan olon, joka onneksi hälveni, kun tultiin ulos kangaspussista. Tunnilla tehtiin tosiaan liikkeitä sekä kankaan sisällä tai sen avulla että ihan perinteisesti matolla. Ilokseni mikään ei ollutkaan kovin vaikeaa vaan pikemminkin yllättävän helppoa, sillä kankaan avulla sai venytettyä varsinkin selkää ja hartioita erityisen tehokkaasti. Alku tuntui totta kai vähän haparoivalta, mutta kun kankaaseen vähän tottui (ja oppi luottamaan siihen, että sen toinen pää pysyy katossa kiinni), homma muuttui pääosin oikein miellyttäväksi, vaikka vielä parin tunnin aikana ei ole ihan ehtinytkään tottua siihen, miten ikävältä kapeaksi kääritty kangas voi tuntua ihoa vasten, vaikka olisikin pitkähihainen paita ja pitkälahkeiset housut. Heti ensimmäisellä tunnilla päästiin myös killumaan pää alaspäin kankaissa, ja minäkin uskalsin lopulta ihan helposti, jee! Toki ensimmäisiä kertoja tuntui hieman kuumottavalta roikkua kankaassa pelkästään jaloista ja lantiosta ilman käsiä, mutta fiilis oli varsinkin tällaiselle noviisille erittäin vapauttava ja mielenkiintoinen - puhumattakaan siitä, millainen itsensä ylittämisen kokemus noinkin pieni asia voi joskus olla :)

Tunnit päätettiin loppurentoutukseen kankaan sisällä, ja kun alun hutera olo oli selätetty, kangaspussissa olikin oikeastaan helpompi rentoutua kuin maan tasalla, ehkä osin myös kankaan rajaamaan oman tilan ansiosta. Ilmajoogan jälkeen olo oli heti ensimmäisellä kerralla todella mainio: kerrankin tuntui nimittäin siltä, että nyt on kehoa huollettu kunnolla, varsinkin selässä ja hartioissa oli niin vapautunut ja rento olo, että tuntui kuin olisi kasvanut muutaman sentin pituutta. Varsin sopiva laji siis varmasti monille yksipuolista istumatyötä tekeville tai muuten vain koneen jatkeena eläville! Lisäksi voin suositella ilmajoogaa lämpimästi niille, jotka tuntevat periaatteessa vetoa joogaa tai muita kehonhuoltolajeja kohtaan mutta tylsistyvät perinteisillä joogatunneilla. Itse tuskin luovun tavanomaisista joogaharjoituksista, mutta aion kyllä jatkossakin hakea välillä vaihtelua ja virkistystä elämään ilmajoogasta :)

Oletteko te kokeilleet ilmajoogaa?

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Viisas elämä -messut - mitä jäi käteen?

Vierailin kuluneena viikonloppuna täällä Tampereella nyt toista kertaa järjestetyillä Viisas elämä -hyvinvointimessuilla, joiden tarjonta koostui erilaisista luennoista, työpajoista ja joogan sekä muutaman muun kehon ja mielen hyvinvointia (oletettavasti) edistävän lajin tutustumistunneista. Lisäksi paikalla oli tietysti varsin kirjava joukko näytteilleasettajia, joiden pisteiltä sai ostaa vähän sitä sun tätä terveellisistä herkuista ja populaaripsykologisista teoksista mitä hulvattomimpaan rajatietokirjallisuuteen ja energiahoitoihin. Osallistuin tämäntyyppisille messuille ensimmäistä kertaa, ja myönnettävä on, että ennakkoluulojakin oli jonkin verran, olenhan jokseenkin tieteellisen maailmankuvan omaava skeptikko, johon ei ihan uppoa kirjallisuus esimerkiksi luonnonhengistä tai kuun vaiheiden vaikutuksesta rakentamiseen (molemmat bongattu messuilta). Kuitenkin erilaiset lähestymistavat ihmisen hyvinvointiin kiinnostavat kovasti, ja messuilta löytyikin monenlaista mielenkiintoista ja ehkä vähän ajatuksia avartavaakin ohjelmaa, vaikka omasta näkökulmastani kaikkein hörhöimmät jutut jätinkin välistä.

Ensimmäisenä messupäivänä lauantaina kuuntelin arabian kielen ja islamin tutkijan Jaakko Hämeen-Anttilan tarinointia ruoan kulttuurisista merkityksistä (hyvin kiinnostava aihepiiri muuten) ja heti perään hänen vaimonsa Virpin (kirjailija ja intialaisen kulttuurin tuntija) innostunutta ja innostavaa luentoa siitä, miten luovan kirjoittamisen avulla voi päästä käsiksi tiedostamattoman mielen sisältöihin, tuoda niitä näkyväksi symbolisessa muodossa ja tulla sinuiksi itsensä kanssa. Innostun ja inspiroidun itsekin hyvin helposti, kun kuuntelen jonkun puhuvan minua jo valmiiksi kiinnostavasta teemasta noin suurella sydämellä. Nytkin suunnittelen taas, että pitäisi pitkästä aikaa varmaan alkaa puuhastella jotain pientä myös luovan kirjoittamisen parissa... Joka ikinen aiheesta puhuva kirjoittaja yleensä muistuttaa, että ei kannata odotella inspiraatiota tai velloa itsekritiikissä vaan pikemminkin ottaa kynä käteen ja kirjoittaa jotain, ihan mitä tahansa. Vaikka tuo neuvo on kuultu monen monta kertaa, itse ainakin olen sen verran perfektionisti, että kaipaan tasaisin väliajoin muistutuksen siitä, että tärkeintä on ylipäätään tehdä ja harjoitella, ja jokainen hyväkin kirjoittaja on kirjoittanut elämässään hirmuiset määrät huonoa ja keskinkertaista tekstiä.

Lauantai-iltapäivänä päädyimme kavereideni kanssa myös Leena Pennasen mindfulness-työpajaan. Pennanen on alan uranuurtaja, joka on yli kymmenen vuoden ajan tehnyt tietoisen läsnäolon menetelmiä tutuksi Suomessa. Eri alojen asiantuntijoiden työskentelyä on aina mielenkiintoista päästä seuraamaan, ja olikin kiehtovaa ensimmäistä kertaa tehdä mindfulness-harjoituksia noin kokeneen asiantuntijan johdolla. Tunnin työpajan aikana kokeiltiin kolmea tietoisen läsnäolon harjoitusta: mindfulness-joogaa, jossa tehtiin hyvin yksinkertaisia liikkeitä kehon tuntemuksiin keskittyen, kehomeditaatiota, jossa kohdistetaan huomio vuorotellen kehon eri osien tuntemuksiin, ja lopuksi tietoista kuuntelua, jossa tarkoitus oli kuunnella harjoitusparin puhetta pari minuuttia täysin keskittyneesti, kommentoimatta mitään väliin. Harjoitukset olivat minulle entuudestaan tuttuja mutta silti haastavia (valitettavasti en ole vieläkään onnistunut vakiinnuttamaan muodollisia tietoisen läsnäolon harjoituksia osaksi arkipäivääni, vaikka ilmeisesti pitäisikin, kun niiden tekemisestä tulee aina niin harvinaisen hyvä ja tyyni olo), ja tällainen tunnin intensiivinen keskittymistuokio teki todella hyvää muuten melko hektisen messupäivän keskellä.

Myös sunnuntain aloitin mindfulness-merkeissä Aleksi Litovaaran luennolla, jonka aluksi annettiin tehtäväksi halata sydämellisesti vierustoveria, tuttua tai tuntematonta. Minuun ei ehkä ihan vetoa tuollainen kertarysäyksellä pois mukavuusalueelta -lähestymistapa, mutta luennosta jäi silti loppujen lopuksi hyvä mieli, sillä siellä jäi kerrankin aikaa yleisön kysymyksille ja keskustelulle, mitä ei voi aivan sanoa kaikista muista messujen tilaisuuksista. Esimerkiksi erityisherkkyyteen perehtyneen ja siitä pari kirjaa kirjoittaneen Janna Satrin luento herkkyydestä ja kiusaamisesta näytti inspiroivan yleisössä paljonkin keskustelua ja ajatuksia, mutta aika loppui kesken - valitettavasti, sillä itse olisin ollut kiinnostunut erityisesti juuri yleisön kommenteista, onhan herkkyysaihe muuten jo melko tuttu. Satri vaikuttaa muuten esiintyjänä juuri sellaiselta, joka ehkä vetoaa moneen introvertimpaan erityisherkkään, hän nimittäin esiintyy asiantuntevuudestaan huolimatta melko ujon ja hillityn oloisesti. Täysin päinvastainen esiintyjä sunnuntaina puolestaan oli brittiläinen positiivisen ajattelun puolestapuhuja Brian Mayne, jonka yksinkertaistavaa ja helppoheikkimäistä luentoa emme kestäneet kuunnella kuin ehkä puoleenväliin. Esiintyjiä on tietysti moneen makuun, mutta meikäläiseen ei ole koskaan vedonnut sellainen tyyli, että luvataan ihmisille kaiken mahdollisen järjestyvän, kunhan vain noudattaa jotakin tiettyä, yksinkertaistettua menetelmää. Kunpa ihmismieli toimisikin niin yksinkertaisesti kuin eräät väittävät, varmasti meidän kaikkien elämä olisi silloin paljon helpompaa - mutta ehkä myös vähemmän mielenkiintoista, sillä juuri moniulotteisuushan tekee ihmismielestä niin kiinnostavan tutkimuskohteen :)

Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä - ja hyvä muistutus siitä, miten avartavaa on välillä hankkiutua kasvotusten erilaisten näkökulmien kanssa sen sijaan, että tyytyisi vain hymistelemään samanmielisten seurassa.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Kirjavinkki: Stressin luomuhoito

Sain Gummerukselta arvioitavaksi Mia Jokinivan uutuuskirjan nimeltä Stressin luomuhoito: Täsmätekniikat hengähdyshetkiin. Jokiniva toimii yritysvalmentajana, kouluttajana sekä jooga- ja meditaatio-opettajana, ja häneltä on pari vuotta sitten julkaistu niin ikään stressinhallintaa käsittelevä Hengähdyshetkiä-kirja, jota tosin itse en ole lukenut. Stressinhallinta on kuitenkin aiheena erittäin kiinnostava, ja olen niin opintojen, aiemman työharjoittelun kuin itseopiskelunkin myötä tutustunut siihen melko perusteellisesti. Opittavaa kuitenkin riittää aina, ja tämän kirjan lukeminen herätti uudelleen vähän tauolla olleen innostukseni juuri tätä aihetta kohtaan. Välillä tuntuu, että stressistä puhutaan jatkuvasti sanomatta juuri mitään uutta tai hyödyllistä - melkein mistä tahansa ongelmista voidaan syyttää stressiä (jolla yleensä tarkoitetaan nimenomaan työ- tai opiskelustressiä, vaikka totta kai stressi voi liittyä muihinkin elämänalueisiin). Valitettavan usein unohtuu, että stressi on nimenomaan omaa reaktiotamme tilanteeseen, jonka vaatimuksista emme usko tämänhetkisten voimavarojemme avulla selviytyvän. Totta kai jotkut tilanteet yksinkertaisesti ovat omiaan aiheuttamaan stressiä, mutta siitä huolimatta olisi hyvä pitää aina mielessä, että stressin kokemiseen ja siitä selviytymiseen voi myös itse vaikuttaa aika paljonkin. Kukaan tuskin on väittämässä, että stressaaminen tai stressaamattomuus olisivat pelkkiä valintoja (ovathan jotkut kerta kaikkiaan alttiimpia stressin kokemiselle kuin toiset). Onneksi jokaisella on kuitenkin mahdollisuus pieniin muutoksiin, jotka voivat kuitenkin parhaimmillaan vähentää stressin kokemista merkittävästi.

Kuten kirjan nimikin kertoo, Stressin luomuhoito esittelee varsin monipuolisesti erilaisia harjoituksia, joiden avulla voi vähentää stressiä ja oppia mahdollisesti myös ehkäisemään sitä. "Luomuhoito" viittaa tietysti siihen, että usein stressin oireita hoidetaan lääkkeillä, kun taas tässä kirjassa esitellään tekniikoita, joilla rauhoitetaan ylikierroksilla käyvää hermostoa luomukeinoin. Kirjassa esitellään hermostoa rauhoittavia hengitystekniikoita, mindfulness-henkisiä meditaatio- ja keskittymisharjoituksia, rentoutusharjoituksia sekä restoratiivisia joogaharjoituksia. Varsin monenlaisia tekniikoita periaatteessa, mutta yhden aihepiirin totaalinen puuttuminen jäi suorastaan hieman ihmetyttämään: luonnossa liikkuminen on lukuisissa tutkimuksissa yhdistetty parempaan stressistä palautumiseen, ja eikös se ole luomuhoitoa parhaimmillaan?

Stressistä on kirjoitettu lukuisia kirjoja monesta eri näkökulmasta, ja myös stressinpurkuharjoituksia löytyy nykyisin vähän joka puolelta. Stressin luomuhoito ei siinä mielessä ole lainkaan ainutlaatuinen kirja, mutta iso plussa tulee ehdottomasti tieteellisestä lähestymistavasta: kirjassa esitellään mukavan perusteellisesti stressireaktion fysiologiaa ja lisäksi monenlaisia konkreettisia tutkimusesimerkkejä stressiin liittyvistä kysymyksistä. Itse asiassa täytyy jopa todeta, että suorastaan yllätyin (positiivisesti) siitä, miten vapaa tämä kirja oli epätieteellisestä huuhaasta - sopivaa luettavaa siis ainakin tällaiselle änkyrälle. Toisaalta kirjan sisältö koostuu kuitenkin enimmäkseen harjoituksista, ja taustoittava tekstikin on sen verran helppolukuista, että luulisin sen avautuvan sellaisellekin, jolle stressiin liittyvä tieteellinen tutkimus ei ole entuudestaan tuttua. Mainio ja hyödyllinen kirja kaiken kaikkiaan, suosittelen! Itse en ole vielä ehtinyt testaamaan kovinkaan monia kirjan harjoituksista, ja osa olikin melko tuttuja, mutta täytynee kokeilla niitä vieraampiakin, jos vaikka löytyisi uusia juttuja omaan "työkalupakkiin" :)

tiistai 25. elokuuta 2015

Menin metsään

Olen yleensä pitänyt itseäni paatuneena kaupunkilaisena, mutta tänä kesänä olen löytänyt entistä vahvemmin itsestäni myös toisen puolen, joka intoutuu helposti fiilistelemään luontoelämysten parissa. Ehkä gradun väsääminen aiheesta vaikuttaa edelleen ainakin alitajuisesti? Ainakin se on varmaa, että perehdyttyäni koko viime talven siihen, miten luonnossa oleilu tekee ihmiselle hyvää, olen suhtautunut itsekin entistä avoimemmin ulkoiluun ja oppinut myös nauttimaan siitä hieman paremmin. Alkukesästä ötökät hieman häiritsivät menoa, mutta nyt elokuussa niistä ei ole ollut juurikaan häiriöksi, joten ulkoilmassa reippailua on tullut harrastettua muodossa tai toisessa harva se päivä. Erityisen ihanaa luonnossa liikkumisessa on mielestäni mielenkiintoisten yksityiskohtien havainnointi, jota innokas kuvien räpsiminen entisestään tehostaa. Mukavasti unohtuvat maalliset murheet ja mielessä myllertävät ajatukset, kun keskittyy ihmettelemään, mitä kaikkea juuri nyt on aistien ulottuvilla :) 






Oletteko te viihtyneet luonnossa tänä kesänä? 

tiistai 4. elokuuta 2015

Kesämatkalla

Vähän yli viikko sitten palasin toiselta kesälomareissultani, päälle viikon kestäneeltä Itä-Suomen automatkalta: vietimme muutaman päivän Kuopion seudulla, pari päivää Savonlinnassa oopperajuhlien merkeissä (niistä lisää Kulttuuripläjäys-blogini puolella), pari päivää Mikkelissä ja vielä paluumatkalla ehdimme tutustua Jyväskylään - ja tietysti autolla reissatessa tulee aina pysähdyttyä matkan varrellakin kaikissa vähänkään mielenkiintoisissa paikoissa. Säät eivät varsinaisesti suosineet, mutta muuten reissu oli todella onnistunut. Itä-Suomi on Kuopiota lukuunottamatta minulle varsin outoa maaperää, ja oli taas virkistävää huomata, että löytyypä niitä Suomen rajojen sisäpuoleltakin mielenkiintoisia paikkoja, joissa ei ole tullut ennen käytyä. Ennen kaikkea matkailussa - oli kyse sitten ulkomailla tai kotimaassa seikkailusta - rakastan kuitenkin sitä, miten reissun päällä turha vatvominen unohtuu ja ajatukset on helppo pitää elämän perusasioissa (kuten siinä, mistä saa seuraaavan kerran ruokaa) ja toisaalta uusissa kiinnostavissa kokemuksissa. Yksikään reissu ei liene täydellinen, huonoa ruokaa tai muita pikku vastoinkäymisiä tulee melkein aina vastaan, mutta silti olen yllättynyt siitä, miten jopa minun kaltaiseni vatvoja onnistuu matkoilla yleensä irrottautumaan murehtimisesta ja liian monimutkaisesta ajattelusta. Vielä kun reissuasenteen saisi kestämään kotiinpaluun jälkeenkin... Tai sitten pitää vain yrittää käydä pienellä matkalla aina, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus :)







Kuten kuvistakin voi päätellä, pilvibongaus on ollut selkeästi tämän kesän juttu. Ja bongattavaa on toki riittänyt...