maanantai 22. joulukuuta 2014

Vakavikon vikinöitä

Tylsä. Vakava. Nössö. Huumorintajuton. Ei osaa irrotella, pitää hauskaa. 

Noinkin minua on joskus kuvailtu, ja voipi olla, että joidenkin erityisen menevien ja hilpeiden ihmisten mielissä liikkuu minusta edelleen tuollaisia käsityksiä. Monelle muullekin tylsäksi vakavikoksi leimautuminen on varmasti tuttua, jos ei esimerkiksi satu viihtymään meluisissa bileissä ja baareissa. En haluaisi mitenkään paheksua tai tuomita kenenkään elämäntapaa, se on tietenkin jokaisen oma valinta, mutta voin sanoa, että ei muuten tunnu kovin mukavalta tulla nähdyksi tylsänä nössönä tasan siksi, että oma käsitys hauskanpidosta on vähän hillitympi. Okei, voi olla hieman erikoista, että minusta koulutehtävien tekeminen saattaa oikeasti olla hauskempaa ja mielekkäämpää kuin bileisiin lähteminen, mutta miksi siinä joidenkin mielestä on jotain väärää? Miksi sellainen ihminen, joka mieluummin viettää iltaa parin hyvän ystävän kanssa keskustellen kuin "juhlimassa" (en edes ymmärrä tuota sananvalintaa, sillä minulle tulee kyllä juhlista mieleen jotain vähän muuta kuin yökerhot), on tylsä tai "liian vakava"? Minun silmissäni ihmisen kiinnostavuus on kiinni siitä, mitä hänen päässään liikkuu, ei niinkään siitä, miten hän vapaa-aikaansa viettää (poikkeuksena tietysti erityisen kiehtovat harrastukset, joita ihmisillä joskus on).

Huumorintaju puolestaan tuntuu olevan nykyisin monien silmissä yksi ihmisen tärkeimmistä ominaisuuksista, ja lähes jokainen ilmeisesti toivookin sitä kaikilta läheisiltään. Huumorintajuttomuus vaikuttaisi olevan pahimpia vikoja, mitä ihmisessä voi olla: kukapa nykyään esimerkiksi kelpuuttaisi elämänkumppanikseen ihmistä, jolla on puutteita huumorintajussa? Toki minustakin on tärkeää osata ottaa elämä välillä vähän kevyemmin ja nauraa myös itselleen, sillä on selvää, että nauraminen edistää niin omaa hyvinvointia kuin yhteenkuuluvutta muiden kanssa, lievittää stressiä, rentouttaa, ja ties mitä muuta mukavaa. Kuitenkin huumoriakin on moneen lähtöön, ja minusta vaikuttaa hieman siltä, että useimpien "huumorintajuttomien" ihmisten käsitys hauskasta on vain hieman erilainen kuin useimmilla. Jos ihminen ei esimerkiksi nauti hassunhauskoiksi tarkoitetuista seuraleikeistä tai naura perinteikkäälle pissakakkahuumorille, tekeekö se hänestä tylsän ja liian vakavan? Ilmeisesti joidenkin mielestä tekee, niin moni fiksukin ihminen ylpeilee sillä, miten rakastaa "huonoa huumoria". Toki on niitäkin, joilla on vaikeuksia huumorin, esimerkiksi sarkasmin, ymmärtämisessä, mutta kun asia nyt vaan on niin, että eri ihmiset pitävät eri asioita hauskoina. Ehkä olennaisinta onkin vain löytää ne ihmiset, joiden kanssa löytyy se paljon puhuttu yhteinen sävel huumorin suhteen.

Kaiken hassuttelun ja ironian keskellä minua viehättää ihmisissä vilpittömyys ja se tietynlainen vakavuus: on ihanaa kohdata ihmisiä, jotka eivät laske leikkiä kaikesta vaan uskaltavat näyttää itsestään sen tosikomman puolen, joka kuitenkin useimmista varmasti löytyy. En ole koskaan tuntenut oloani mukavaksi sellaisten ihmisten kanssa, jotka vääntävät vitsiä kaikesta. Moni varmasti tarkoittaa sillä hyvää, haluaa piristää muita ja niin edelleen, mutta se on myös todella turhauttavaa silloin, kun itse haluaisi puhua jostain ihan tosissaan, piiloutumatta huumorin taakse. Joskus huumori on tietysti omiaan keventämään tunnelmaa, ja älkää ymmärtäkö väärin, rakastan itsekin nauramista, mutta sekin tuntuu paremmalta sellaisen ihmisen seurassa, joka uskaltaa myös olla vakava. Vaatii rohkeutta olla olla avoin, hauska ja kepeä, mutta niin vaatii tosissaan oleminenkin. Taas kerran voisikin todeta, että parasta olisi tietysti löytää tasapaino kahden ääripään välillä :)

Ihmisellä on oikeus olla myös vakava - mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaankaan. Kaikki meistä eivät ole hauskuuttajia tai tunnelmannostattajia, eikä se tee meistä huonompia ihmisiä. Huumorintaju ja hauskuus ovat ihania piirteitä ihmisissä, mutta jokaisella meistä on hieman eri vahvuudet ja myös arvostukset. Näkökulmani on toki tässä asiassa erittäin subjektiivinen, mutta olen usein pahoittanut mieleni kohdatessani ihmisiä, joille "tosikkouden", vakavuudeksi käsitetyn syvällisyyden tai erilaisen huumorintajun hyväksyminen tai ainakin arvostaminen tuntuu olevan kovin vaikeaa. On minullekin tehnyt hyvää oppia ottamaan vähän rennommin ja nauramaan myös itselleni, mutta silti välillä tuntuu siltä, että käsitykseni hauskuudesta on joko rajoittunut tai ei vain kohtaa aivan kaikkien kanssa (ja eihän se ikinä voisikaan). Enkö saisi olla ihan ylpeästi vähän vakava, olisiko se niin kamalaa? Entä jos minulle muissa ihmisissä on paljon tärkeämpää vaikkapa empatiakyky, avoimuus, suvaitsevaisuus, halu ja kyky keskustella mutta myös olla yhteistuumin hiljaa, kuin huumorintaju tai hauskuus?

Moni minua tylsänä vakavikkona pitävä ihminen saattaa ajatella, että elämäni olisi jotenkin pitkäveteistä tai tasapaksua. Ei muuten ole: ette ehkä arvaakaan, kuinka virkistävää on innostua täysillä vaikkapa sellaisista jännittävistä asioista kuin kieliopista, oopperasta, sanojen alkuperän kaivelemisesta tai elämän perustotuuksista inttämisestä! Ihmisen, jonka tunteet kiertävät koko ajan aikamoista vuoristorataa, ei välttämättä tarvitse stimuloida itseään kaikilla mahdollisilla vauhdikkailla aktiviteeteilla. Ja onneksi aina jostain löytyy muutamia muitakin tosikkoja, joiden kanssa olla yhdessä tylsiä ja vakavia.



2 kommenttia:

  1. Ah, mä niin tunnistin itseni tästä tekstistä! Välillä (no, aika usein) tunnen itseni täysin huumorintajuttomaksi ihmiseksi, kun en jaksa lähteä mukaan sellaiseen yleiseen naureskeluun. Huumorintaju on mustakin hyvä ja tarpeellinen asia, mutta rajansa kaikella. Ja just tuo, että vakavistakin asioista väännetään vitsiä. En oikein ymmärrä sellaista. Ehkä mä olen vaan tosikko. :) Kiva kuulla, että muilla on samanlaisia ajatuksia!

    Nautinnollista joulunaikaa sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että muitakin tosikoita löytyy! Ihanaa joulunjatkoa ja uutta vuotta sullekin :)

      Poista