maanantai 22. joulukuuta 2014

Vakavikon vikinöitä

Tylsä. Vakava. Nössö. Huumorintajuton. Ei osaa irrotella, pitää hauskaa. 

Noinkin minua on joskus kuvailtu, ja voipi olla, että joidenkin erityisen menevien ja hilpeiden ihmisten mielissä liikkuu minusta edelleen tuollaisia käsityksiä. Monelle muullekin tylsäksi vakavikoksi leimautuminen on varmasti tuttua, jos ei esimerkiksi satu viihtymään meluisissa bileissä ja baareissa. En haluaisi mitenkään paheksua tai tuomita kenenkään elämäntapaa, se on tietenkin jokaisen oma valinta, mutta voin sanoa, että ei muuten tunnu kovin mukavalta tulla nähdyksi tylsänä nössönä tasan siksi, että oma käsitys hauskanpidosta on vähän hillitympi. Okei, voi olla hieman erikoista, että minusta koulutehtävien tekeminen saattaa oikeasti olla hauskempaa ja mielekkäämpää kuin bileisiin lähteminen, mutta miksi siinä joidenkin mielestä on jotain väärää? Miksi sellainen ihminen, joka mieluummin viettää iltaa parin hyvän ystävän kanssa keskustellen kuin "juhlimassa" (en edes ymmärrä tuota sananvalintaa, sillä minulle tulee kyllä juhlista mieleen jotain vähän muuta kuin yökerhot), on tylsä tai "liian vakava"? Minun silmissäni ihmisen kiinnostavuus on kiinni siitä, mitä hänen päässään liikkuu, ei niinkään siitä, miten hän vapaa-aikaansa viettää (poikkeuksena tietysti erityisen kiehtovat harrastukset, joita ihmisillä joskus on).

Huumorintaju puolestaan tuntuu olevan nykyisin monien silmissä yksi ihmisen tärkeimmistä ominaisuuksista, ja lähes jokainen ilmeisesti toivookin sitä kaikilta läheisiltään. Huumorintajuttomuus vaikuttaisi olevan pahimpia vikoja, mitä ihmisessä voi olla: kukapa nykyään esimerkiksi kelpuuttaisi elämänkumppanikseen ihmistä, jolla on puutteita huumorintajussa? Toki minustakin on tärkeää osata ottaa elämä välillä vähän kevyemmin ja nauraa myös itselleen, sillä on selvää, että nauraminen edistää niin omaa hyvinvointia kuin yhteenkuuluvutta muiden kanssa, lievittää stressiä, rentouttaa, ja ties mitä muuta mukavaa. Kuitenkin huumoriakin on moneen lähtöön, ja minusta vaikuttaa hieman siltä, että useimpien "huumorintajuttomien" ihmisten käsitys hauskasta on vain hieman erilainen kuin useimmilla. Jos ihminen ei esimerkiksi nauti hassunhauskoiksi tarkoitetuista seuraleikeistä tai naura perinteikkäälle pissakakkahuumorille, tekeekö se hänestä tylsän ja liian vakavan? Ilmeisesti joidenkin mielestä tekee, niin moni fiksukin ihminen ylpeilee sillä, miten rakastaa "huonoa huumoria". Toki on niitäkin, joilla on vaikeuksia huumorin, esimerkiksi sarkasmin, ymmärtämisessä, mutta kun asia nyt vaan on niin, että eri ihmiset pitävät eri asioita hauskoina. Ehkä olennaisinta onkin vain löytää ne ihmiset, joiden kanssa löytyy se paljon puhuttu yhteinen sävel huumorin suhteen.

Kaiken hassuttelun ja ironian keskellä minua viehättää ihmisissä vilpittömyys ja se tietynlainen vakavuus: on ihanaa kohdata ihmisiä, jotka eivät laske leikkiä kaikesta vaan uskaltavat näyttää itsestään sen tosikomman puolen, joka kuitenkin useimmista varmasti löytyy. En ole koskaan tuntenut oloani mukavaksi sellaisten ihmisten kanssa, jotka vääntävät vitsiä kaikesta. Moni varmasti tarkoittaa sillä hyvää, haluaa piristää muita ja niin edelleen, mutta se on myös todella turhauttavaa silloin, kun itse haluaisi puhua jostain ihan tosissaan, piiloutumatta huumorin taakse. Joskus huumori on tietysti omiaan keventämään tunnelmaa, ja älkää ymmärtäkö väärin, rakastan itsekin nauramista, mutta sekin tuntuu paremmalta sellaisen ihmisen seurassa, joka uskaltaa myös olla vakava. Vaatii rohkeutta olla olla avoin, hauska ja kepeä, mutta niin vaatii tosissaan oleminenkin. Taas kerran voisikin todeta, että parasta olisi tietysti löytää tasapaino kahden ääripään välillä :)

Ihmisellä on oikeus olla myös vakava - mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaankaan. Kaikki meistä eivät ole hauskuuttajia tai tunnelmannostattajia, eikä se tee meistä huonompia ihmisiä. Huumorintaju ja hauskuus ovat ihania piirteitä ihmisissä, mutta jokaisella meistä on hieman eri vahvuudet ja myös arvostukset. Näkökulmani on toki tässä asiassa erittäin subjektiivinen, mutta olen usein pahoittanut mieleni kohdatessani ihmisiä, joille "tosikkouden", vakavuudeksi käsitetyn syvällisyyden tai erilaisen huumorintajun hyväksyminen tai ainakin arvostaminen tuntuu olevan kovin vaikeaa. On minullekin tehnyt hyvää oppia ottamaan vähän rennommin ja nauramaan myös itselleni, mutta silti välillä tuntuu siltä, että käsitykseni hauskuudesta on joko rajoittunut tai ei vain kohtaa aivan kaikkien kanssa (ja eihän se ikinä voisikaan). Enkö saisi olla ihan ylpeästi vähän vakava, olisiko se niin kamalaa? Entä jos minulle muissa ihmisissä on paljon tärkeämpää vaikkapa empatiakyky, avoimuus, suvaitsevaisuus, halu ja kyky keskustella mutta myös olla yhteistuumin hiljaa, kuin huumorintaju tai hauskuus?

Moni minua tylsänä vakavikkona pitävä ihminen saattaa ajatella, että elämäni olisi jotenkin pitkäveteistä tai tasapaksua. Ei muuten ole: ette ehkä arvaakaan, kuinka virkistävää on innostua täysillä vaikkapa sellaisista jännittävistä asioista kuin kieliopista, oopperasta, sanojen alkuperän kaivelemisesta tai elämän perustotuuksista inttämisestä! Ihmisen, jonka tunteet kiertävät koko ajan aikamoista vuoristorataa, ei välttämättä tarvitse stimuloida itseään kaikilla mahdollisilla vauhdikkailla aktiviteeteilla. Ja onneksi aina jostain löytyy muutamia muitakin tosikkoja, joiden kanssa olla yhdessä tylsiä ja vakavia.



perjantai 12. joulukuuta 2014

Metsäterapiaa

Luin eilen kiinnostavan jutun siitä, miten luonnossa liikkumista voidaan käytännössä hyödyntää mielenterveystyössä. Viime aikoina luonnon hyvinvointivaikutuksia koskevat uutiset ja kirjoitukset ovat pompanneet silmiini tavallista helpommin, sillä kirjoitan parhaillaan gradua kyseisestä aiheesta, joka onkin osoittautunut jopa mielenkiintoisemmaksi kuin odotinkaan. En itse ole varsinaisesti mikään luontoihminen: olen kasvanut ja elänyt koko elämäni kaupungissa, ja luontokokemukseni rajoittuvat kaupunkiluonnon ohella mökkeilyyn ja satunnaisiin metsäretkeilyihin sen yhteydessä. Viime aikoina monissa keskusteluissa ystävieni ja tuttavieni kanssa on kuitenkin noussut esille se, miten tärkeä ja rakas asia luonto monille on, miten monet ammentavat sieltä elämäänsä hiljaisuutta, rauhaa, virkeyttä ja elinvoimaa, ja kun nämä käytännön kokemukset yhdistetään kaikkeen siihen, mitä olen aiheesta lukenut viime kuukausien aikana, ei kerta kaikkiaan auta muu kuin myöntää, että jotain erityistä siinä luonnossa taitaa olla.

Tuossa linkittämässäni jutussa mm. masentuneiden ja ahdistuneisuushäiriöistä kärsivien nuorten kanssa pitkään työskennellyt ammattilainen kertoo luonnossa liikkumisen tukeneen nuorten kuntoutumista. Kuulemma jo neljällä puolen vuoden aikana toteutetulla luontopäivällä on saatu aikaan merkittäviä tuloksia, mikä suoraan sanottuna kuulostaa aika uskomattomalta - voisi nimittäin kuvitella, että ainakin pysyvien myönteisten vaikutusten aikaansaamiseksi luonnossa pitäisi viettää vähän enemmän aikaa. Toisaalta tuossa tapauksessa ei tietenkään ole kyse ainoastaan luontoympäristön vaikutuksista, sillä jos metsään mennään porukalla liikkumaan, osa hyvinvoinnin kohentumisesta voidaan todennäköisesti liittää sosiaaliseen kanssakäymiseen, yhteenkuuluvuuden vaalimiseen ja liikunnan terveyshyötyihin. Kuitenkin niin tutkimusten kuin kokemustenkin puitteissa näyttää aivan selvältä, että vuorovaikutus luonnon kanssa edistää hyvinvointiamme tavalla, jota ei voida kokonaan selittää muilla tekijöillä: joissakin tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että liikunnan harrastaminen luontoympäristössä vahvistaa liikunnan myönteisiä vaikutuksia kehon ja mielen terveyteen. Samoin on osoitettu, että ulkoiluseuran määrällä ei välttämättä ole vaikutusta siihen, miten virkistäväksi luonnossa liikkuminen koetaan.

Meikäläisen mieli lepää parhaiten metsän sijaan meren rannalla.


Moni on varmasti kuullutkin luonnon moninaisista positiivisista vaikutuksista, jotka aika ajoin ovat mediassa esillä. Joidenkin juttujen (ja okei, vähän myös tutkimuksenkin) perusteella luonto vaikuttaa suorastaan jonkinlaiselta ihmelääkkeeltä: luontoympäristö esimerkiksi parhaimmillaan edistää fyysisestä ja psyykkisestä stressistä palautumista, parantaa mielialaa, madaltaa verenpainetta, vähentää päänsärkyjä ja muita terveysoireita, parantaa elämäntyytyväisyyttä ja koettua elinvoimaisuutta ja energisyyttä, parantaa vastustuskykyä, edistää työstä irtaantumista vapaa-ajalla ja tarkkaavaisuuden ylläpidon aiheuttamasta henkisestä kuormituksesta palautumista. Ja tähän kunnon markkinamies tai -nainen vielä hihkaisisi päälle, että eikä siinä vielä kaikki - tutkimusten perusteella vaikuttaisi nimittäin siltä, että varsinaisen luonnossa liikkumisen lisäksi jopa luontokuvilla, ikkunanäkymillä ja huonekasveilla olisi monia myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin. Asiassa on toki se pieni mutta, että aiheesta on tehty hyvin vähän pitkän aikavälin tutkimusta, joten syy-seuraussuhteiden todistaminen on toistaiseksi ongelmallista.

Miksi luontoympäristö sitten vaikuttaa ihmiseen niin kuin vaikuttaa? Vastauksia ja näkökulmia aiheeseen on monia, mutta valtaosa niistä kietoutuu pitkälti siihen, mihin hyvin moni muukin asia loppupeleissä aina palautuu: evoluutioon. Arkijärjelläkin tulee helposti ajateltua, että kasvillisuutta ja vesistöjä pursuileva luonto on ihmiselle lajikehityksen myötä luontaisempi paikka kuin kaupunkiympäristö. Ihmislajin historiassa kaupungistumisen aikakausi on ollut niin lyhyt, että on helppo olettaa, että aivomme ja kehomme ovat kehittyneet sopeutumaan nimenomaan luontoympäristöön. Evolutiivisissa selityksissä on tietysti aina se ongelma, että niitä on oikeastaan aika lailla mahdotonta todistaa oikeiksi tai vääriksi, joten ne herättävät väkisinkin myös paljon kritiikkiä. Oli syy missä tahansa, se näyttäisi joka tapauksessa olevan totta, että luonto vaikuttaa meihin positiivisesti - mikä muuten näkyy jo siinä, miten moni meistä hakeutuu vapaa-ajallaan erilaisten luontoharrastusten pariin. "Tavallinen ihminen" (kuka hän sitten onkaan) ei useinkaan tarvitse tieteellistä todistusaineistoa puuhiaan perustelemaan; hänelle riittää omakohtainen kokemus siitä, mikä käytännössä toimii. Ja mikä yhdellä toimii, ei välttämättä toimi toisella - jotkut selvästi ovat toisia enemmän luontosuuntautuneita, ja todennäköisesti juuri heillä luonnossa oleilun myönteiset vaikutukset ovat voimakkaimpia. Tutkimustuloksissa on useimmiten kyse todennäköisyyksistä, kokonaiskuvasta, ei yksittäisten ihmisten toimintatavoista, joten aina löytyy myös poikkeuksia (eli meitä luonnosta vieraantuneita kaupunkilaisia, joille metsä on enemmän pelottava kuin rauhoittava paikka).

Millainen suhde teillä on luontoon? Olisi kiinnostavaa kuulla ajatuksianne! :)


lauantai 6. joulukuuta 2014

Maamme parhaat puolet

Paljon riittää puhetta siitä, mikä kaikki Suomessa mättää, mutta näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin muistutella itseäni ja teitä hieman siitä, millaisia hyviä puolia maassamme ja kulttuurissamme (minun näkökulmastani) on. Aivan liian helposti nimittäin sorrun itsekin siihen, että kitisen, mikä kaikki on vialla tai ainakin muka jossain muualla paremmin... En ole viettänyt ulkomailla lomareissuja pidempiä aikoja, joten kovin kattavaa vertailua en pysty omien kokemusten pohjalta tietenkään tekemään, mutta tässäpä silti asioita, joita Suomessa arvostan:

- Aikataulut pitävät ja käytännön asiat toimivat ainakin yleensä kohtalaisen hyvin - kontrollifriikki kiittää. Sanokaa vain joustamattomaksi, mutta pidän siitä, että sovitusta pidetään kiinni.

- Kaunis, omalaatuinen kieli murteineen. Onhan se nyt vaan aika siistiä puhua äidinkielenä kieltä, joka on koko maailman mittakaavassa näin marginaalinen ja erilaisuudessaan vähän eksoottinenkin. Rakastan myös vieraiden kielten opiskelua, mutta suomi on silti syvimpien tunteideni ja sieluni kieli. 

- Luonto ja sen läsnäolo kaikkialla. En ole vielä löytänyt Suomesta paikkaa, jossa luonto ei olisi varsin lähellä. En ole metsäihminen läheskään samassa mittakaavassa kuin monet muut suomalaiset enkä esimerkiksi innostu hirveästi mökkeilystä, mutta kyllä täältä sentään aika paljon kauniita paikkoja löytyy. Ja mitä kaupunkiluontoon tulee: tätäkin kirjoittaessa istun kotonani Tampereen keskustan tuntumassa mutta näen ikkunasta suoraan järvelle. Arvostan.

- Vaihtuvat vuodenajat, yllätyksellinen sää ja se, miten omaa elämää on pakko sopeuttaa niihin. Jokaisessa vuodenajassa on oma kauneutensa, ja lisäksi vuodenaikojen sykli tuo elämään mukavasti sekä virkistävää vaihtelua että turvallista säännönmukaisuutta.

- Kesän valo. Vaikka sitä tähän aikaan vuodesta onkin vaikea muistaa.

- Melankolian ymmärtäminen ja jollain tapaa jopa arvostus. Iloakin tarvitaan, selvä se, mutta haikeutta, alakuloa ja synkkyyttäkään ei voi täysin torjua.

- Kyky sietää hiljaisuutta. Itselläni on tässä vielä paljon oppimista, mutta siinä on kyllä oma hienoutensa, että suomalaiset eivät koe tarvetta täyttä jokaista hiljaista hetkeä tyhjänpäiväisellä lätinällä. Olen kyllä sosiaalinen ja vaihtelevasti ulospäinsuuntautunut, mutta arvostan kuitenkin myös sitä, että ihmisten ilmoilla liikkuessa ei ole pakko koko ajan sosialisoitua. Toisaalta kaipaisin välillä enemmän yhteisöllisyyttä ja yhteyden tunnetta muihin ihmisiin, mutta se taitaa olla muusta kuin small talkista kiinni.

- Tasa-arvo. On siinä toki vielä paljon tekemistäkin, varmasti joka maassa on, mutta on se nyt vaan niinkin, että Suomessa ainakin sukupuolten välisellä tasa-arvolla on pitkät perinteet, ja nykyäänkin se on paremmalla tolalla kuin monessa muussa maassa. Toki ongelmiakin edelleen on, mutta uskon, että koko ajan ollaan menossa parempaa kohti :) (ja sitä paitsi, onhan meillä varsin sukupuolineutraali kieli ainakin!)

- Salmiakki ja ruisleipä. Jälkimmäistä en valitettavasti voi keliakian takia syödä, eikä salmiakkiakaan ole kyllä tullut pitkään aikaan maisteltua, mutta huikeaa nostalgia-arvoa näillä ainakin on!

- Kalevala, ja laajemminkin kiehtova kansanperinne sekä mytologia

Ja sokerina pohjalla tietysti suomalaiset taidesuosikkini näin ikävästi yhteen niputettuna: ainakin Aki Kaurismäki, Tove Jansson, Sibelius, Kaija Saariaho, Akseli Gallen-Kallela, Helene Schjerfbeck, Sofi Oksanen, Eino Leino ja kaikki muut, jotka luultavasti unohtuivat. Tosin Tuntematonta sotilasta en ole koskaan oikein osannut arvostaa, mikä lienee joidenkin mielestä osoitus siitä, että olen pohjimmiltani aika epäisänmaallinen :D


Leppoisaa ja iloista itsenäisyyspäivää kaikille! Mistä te pidätte Suomessa ja suomalaisuudessa?

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kirjavinkki: Kaiken käsikirja

Lukaisin pari viikkoa sitten läpi tähtitietelijä Esko Valtaojan suorastaan röyhkeästi nimetyn Kaiken käsikirjan (ilmestynyt 2012). Olin lukenut aiemmin yhden hänen kirjoistaan ja nähnyt hänet useita kertoja puhumassa eri tilaisuuksissa, joten oikeastaan tiesin mitä odottaa. Valtaoja on mielestäni ihmisenäkin sikäli mielenkiintoinen tapaus, että välillä häntä tunnutaan pitävän jonkinlaisena yleisviisaana, jolta kysytään mielipidettä asiaan kuin asiaan - mikä tosin varmaan johtuu pitkälti siitä, että hän vaikuttaa onnistuneen tieteen popularisoinnissa varsin hyvin. Ja hommaahan siinä onkin, kun yrittää selittää avaruusfysiikkaa ja muuta vastaavaa meille tavallisille tallaajille.



Kaiken käsikirja tosin ei kerro pelkästään Valtaojan omasta erikoisalasta eli siitä tähtitieteestä vaan on takakansitekstin mukaan yritys tiivistää kaikki olennainen maailmasta, ihmisestä, aineesta ja hengestä pariinsataan sivuun. Eipä tällaista yritystä voi kuin hieman huvittuneesti ihailla. Kirjan alkupuoli käsittelee maailmankaikkeuden syntyä ja esihistoriaa, elämän ja ihmisen syntyä, loppupuolella mukaan tulevat vielä historia, moraali, uskonto ja muut ihmismielen ja kulttuurin ilmentymät - joita tosin tarkastellaan pitkälti luonnontieteellisestä näkökulmasta, kuten arvata saattaa. Itse asiassa kirjan loppupuoli tuntuikin jossain määrin pintapuoliselta alkupuoleen verrattuna, ehkä juuri (sinänsä välttämättömän) näkökulman rajauksen takia. Tosin saattaapa tähän arvioon vaikuttaa sekin, että meikäläiselle ihmistieteet ovat huomattavasti tutumpia kuin eksaktit luonnontieteet, jotka tuntuvat vuoroin pitkästyttäviltä ja liian vaikeilta, vuoroin suorastaan mystisiltä. Kuitenkin pidin todella paljon siitä filosofisesta otteesta, jolla Valtaoja käsittelee myös luonnontieteisiin liittyviä teemoja. Teksti on tavallaan maanläheistä mutta kuitenkin ainakin jossain määrin eri näkökulmia huomioivaa, mikä minua lukijana ilahdutti. Kokonaisuutena kirja oli hyvin mukaansatempaava ja ajatuksia herättävä, ja luinkin sen parissa päivässä, mikä nykyään on minulle melko harvinaista (varsinkin romaaneja saatan lueskella montakin viikkoa, jos kyseessä ei ole mikään erityinen mestariteos).

Lukukokemuksen aiheuttamista fiiliksistä päällimmäiseksi jäi mukavan kutkuttava älyllinen innostus - ja hetkellinen halu oppia matematiikkaa ja fysiikkaa (jotka siis eivät koskaan koulussa olleet suosikkiaineitani...)! Yleensä luen lähinnä psykologiaa ja muita ihmis- tai kulttuuritieteitä käsittelevää tietokirjallisuutta, joten pieni näkökulman laajennus tuntui erittäin virkistävältä, ja suosittelen sitä lämpimästi myös teille. Yleiskommenttini aika moneen aiheeseen on, että "kaikki liittyy kaikkeen ja asioilla on aina monta puolta", ja tämän kirjan lukeminen vahvisti tätä ajattelutapaa - samoin kuin kokemusta siitä, että kyllä elämä vaan on niin ihmeellistä. Ajatuksia herättävää, älyllisesti inspiroivaa tekstiä on aina ilo lukea.