sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Ystävyydestä

Tämä teksti on pyörinyt minulla luonnoksissa jo jonkin aikaa, mutta jostain syystä hieman arastelin julkaista tätä. Ehkä siksi, että aihe on melko henkilökohtainen. Ehkä siksi, että ystävyyssuhteista puhutaan yleensä niin ylistävään sävyyn. Ehkä siksi, että mietin, mitä joku tätä lukeva ystäväni voisi ajatella. Päätin kuitenkin vihdoin laittaa tämän tänne, sillä uskon, että en varmastikaan ole aivan yksin tämänsuuntaisten ajatusteni kanssa - en suostu uskomaan, että kaikille muillekaan ystävyyssuhteet olisivat aina olleet ruusuilla tanssimista, vaikka valitettavasti joskus erityisesti sosiaalisesta mediasta saakin sellaisen kuvan. 

Olen lukenut viime aikoina monista blogeista mukavia kirjoituksia ystävyyden merkityksestä: siitä, miten tärkeää on löytää elämäänsä juuri ne oikeat ihmiset, joiden seurasta saa hyvää mieltä ja energiaa ja joiden kanssa voi puhua ihan mistä tahansa. Sellaisia lukiessa tulee totta kai hyvä mieli, olen aidosti iloinen kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka ovat löytäneet oman porukkansa ja oman tasapainonsa sosiaalisten suhteiden osalta. Kuitenkin mieleeni nousee aina myös eräs kysymys, jota olen monesti ennenkin ihmetellyt: miksi usein mediasta ja ihmisten puheista tulee sellainen vaikutelma, kuin ystävyyssuhteet olisivat jotenkin ”helpompia” kuin parisuhteet? Jälkimmäisiin liittyvistä vaikeuksista puhutaan monesti jopa enemmän kuin tarpeeksi, mutta moni tuntuu ajattelevan, että ystävyyssuhteet syntyvät ja pysyvät hengissä jotenkin itsestään. Ehkä joillakin onnekkailla näin onkin, mutta itse en ole valitettavasti koskaan ollut aivan niin onnekas.
Minulla on aina ollut kyllä vähintään muutama hyvä kaveri, mutta helpolta ystävyys on harvoin tuntunut. Lapsena siihen liittyi mitä kummallisimpia sosiaalisia pelejä, teini-iästä puhumattakaan, ja aikuisena taas tuntuu usein siltä, että en ole erityisen tärkeä ihminen ystävilleni, koska heillä on elämässään niin paljon kaikkea muuta vielä tärkeämpää. Minulla ei ole koskaan ollut yhtenäistä kaveriporukkaa vaan aina pikemminkin yksittäisiä ystäviä, joiden kanssa olen pyörinyt lähinnä kahdestaan, ja samaan aikaan suurimmalla osalla ystävistäni on ollut joku oma porukkansa, johon minulla ei ole asiaa, paitsi ehkä satunnaisena vierailijana. Lapsena jäin aina kakkoseksi, en (tiettävästi) ollut koskaan kenenkään paras kaveri, ja siinä ikävaiheessa se kyllä suretti. Nyt ”vanhemmalla” iällä en toki kaipaa yhtä parasta kaveria, mutta kukapa ei haluaisi elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa on niin lämpimissä väleissä, että heille voisi soittaa vaikka keskellä yötä, jos jokin asia painaa mieltä. Sellaisia minulla ei kuitenkaan juuri ole - siitä huolimatta, että ystäväni ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Älkää kysykö, missä vika, sillä en tiedä sitä itsekään. 

Omassa elämässäni olen huomannut, että ystävyyssuhteiden ylläpito vaatii omaa panostusta - varsinkin, kun ystäviä on vähän siellä sun täällä ympäri Suomea ja välillä ulkomaillakin. Lapsena valtaosa ystävistäni oli samalla luokalla tai vähintäänkin samassa koulussa, joten tapasimme lähes päivittäin. Nyt taas osa läheisimmistä ystävistäni asuu monen tunnin junamatkan päässä, joten vahingossa ei todellakaan nähdä. Tässä on tosin hyvätkin puolensa: aikaa ystävien kanssa osaa arvostaa ihan eri tavalla, kun se ei ole itsestäänselvyys. Toki yhteydenpito netin ja puhelimen välityksellä on helppoa, ja ilman sitä monet ystävyyssuhteeni olisivatkin varmasti lässähtäneet jo, mutta itse olen kyllä sen verran vanhanaikainen, että tapaisin ystäviäni kaikista mieluiten kasvotusten. Olen onneksi löytänyt myös opiskelupaikkakunnaltani muutamia ihania ihmisiä, mutta silti ystäväpiirin hajanaisuus välillä vaivaa - kadehdin niin kovasti niitä, joilla on todellakin se ystäväporukka, jota minulla ei ole koskaan ollut. Kun ihmiset tutustuvat ja porukoituvat, olen lähes aina aktiivisesti menossa mukana, mutta jossain vaiheessa olen aina tipahtanut ydinporukan ulkopuolelle. Olen joskus ajatellut, että ehkä tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, etten ole porukkaihminen. Viihdynkin hyvin nimenomaan kahdestaan ihmisten kanssa, mutta toisaalta pienessä porukassa on etuna se, ettei itse ole pakko olla koko ajan äänessä. Voi kuitenkin olla, että en jossain mielessä sovi porukoihin, sillä olen luonteeltani melkoinen vastarannankiiski ja jollain tasolla kammoksun ryhmään mukautumista. Lisäksi olen sen verran itsenäinen, että teen mielellänikin yksin monia asioita, joihin jotkut ”tarvitsevat” kaveria henkiseksi tueksi. Joskus jopa kuvittelen, että muut ihmiset näkevät minut niin itsenäisenä, etten edes tarvitse muita. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin, ja jokainen meistä tarvitsee ainakin joitakin läheisiä ihmissuhteita voidakseen hyvin.

Jotta tämä postaus ei jäisi pelkäksi surkutteluksi, täytyy rehellisyyden nimissä sanoa, että olen todella kiitollinen niistä muutamista läheisistä ystävistä, joita elämässäni on. Laatu on luonnollisesti ihmissuhteissa tärkeämpää kuin määrä, mutta laadusta on tärkeää pitää huolta. Viime aikoina olenkin yrittänyt keskittyä nimenomaan jo olemassaolevien ystävyyssuhteiden vaalimiseen kuin uusien metsästämiseen (vaikka toki uudet ystävät ovat aina tervetulleita). Oma aktiivisuus on totta kai tärkeää, mutta silti joskus iskee ikävä tunne siitä, että jos en itse pitäisi aktiivisesti yhteyttä ystäviini, heitä ei luultavasti olisi kovinkaan montaa. Ystävyyssuhteet tuntuvat usein alussa helpoilta ja vaivattomilta, mutta omalla kohdallani valitettavan monta sinänsä lupaavaa ystävyyttä on jotenkin läsähtänyt kasaan alkuhuuman jälkeen. Eivät onneksi kaikki: joidenkin kanssa lähentyminen ja avautuminen ovat kestäneet vuosia, mutta kärsivällisyys on ehdottomasti kannattanut. Ajattelen, että jokainen ihmissuhde on omanlaisensa, niin vahvuuksiltaan kuin heikkouksiltaan, eikä niiden vertaileminen välttämättä aina ole se paras idea. Kuitenkaan en voi lakkaa ihmettelemästä sitä, miten vaikeita ja ristiriitaisia tunteita ystävyydet minussa herättävät. Onneksi on myös niitä ystäviä, joiden kanssa niistä tunteista voi puhua - tosin se jos jokin vaatii rohkeutta.


Millaisia ajatuksia teillä on ystävyydestä? 

9 kommenttia:

  1. En osaa samastua ihan koko tekstiin,mutta se on kyllä totta että ihan samalla tavalla ne ystävyyssuhteetkin vaativat huolenpitoa ja panostusta kuin parisuhdekin. Itse asiassa olen tässä viimeisten kuukausien aikana herätellyt taas hieman uinuvia ystävyys/kaverisuhteita ja ihan ottamalla ottanut aikaa ihmisten tapaamiseen. Onhan se totta että toiselle puolelle Suomea reissaaminen vie aikaa ja hieman rahaakin, mutta kyllä se on sen arvoista. Ei täällä kukaan yksin halua vaeltaa, ihmissuhteet ovat tärkeitä ylläpitää. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on toki sen arvoista, ja mukavaakin reissaaminen on, mutta mulla ei valitettavasti riitä siihen varsinkaan aikaa ihan niin usein kuin toivoisin :/ Mutta kyllä, ihmissuhteet ovat äärimmäisen tärkeitä hyvinvoinnin ja onnellisuuden kannalta, ja kyllä ystävyys (ja rakkaus toki samalla tavoin) on kaiken sen vaivan arvoista :)

      Poista
  2. Vanha sanonta "hanki vankilatuomio niin tiedät ketä ovat ystäviäsi" pitää paikkansa. Ei, en ole hankkinut tuomiota selvittääkseni asiaa, mut paljon pisti pohtimaan tapaus menneiltä vuosilta; erään leikkauksen jälkeen olin puolitoista kuukautta sängyn armoilla, ei saanut juurikaan liikkua tahi tehdä mitään. Luonani kävi muutama ystävä. Silloin oikeasti pysähdyin miettimään, mitä se ystävyys on.

    Näiltä muutamalta taisin saada vastauksen heidän käyntinsä ja apunsa muodossa, "jaksuhaleja" toivottelevat sosiaalisen median ystävät ovat asia erikseen. Tulihan niitä sydämiä vaikka kuinka, mut siis muutama kävi ja auttoi vaikkapa vessareissussa. Tuollaisen käynnin jälkeen tiesin aika selkeästi, mitä ystävyys minulle tarkoittaa :)

    Olen jokskus myös kuullut sanottavan että yksi on paljon kaksi todella paljon ja kolme lähes mahdottomuus, siis oikeista ystävistä puhuttaessa. Näin se taitaa olla ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika hyvä sanonta muuten, siinä varmasti erotellaan tehokkaasti tosiystävät satunnaisista kavereista! :) Mutta voin kuvitella, että myös sairastaminen (oli sitten kyseessä fyysinen tai psyykkinen sairaus) laittaa ihmissuhteet koetukselle. Valitettavan usein sitä kuulee tarinoita siitä, miten varsinkin mielenterveysongelmien kanssa jää helposti yksin :( Tuollaisissa tilanteissa varmasti juuri konkreettinen apu ja pelkkä läsnäolo ovat tärkeitä, vaikka toki jaksuhalien toivottelustakin voi vähän parempi mieli tulla.

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  3. Vanhemmiten eniten harmittaa se, että kun on seurannut sitä omaa polkuaan, mutta vaikka on nämä nykyajan hienoudet, niin yhdenpito lässähtää. Tuntuu, että se olen minä, joka aina (joutuu) ottaa yhteyttä. :P Muutenkin kun ystäviä on niin vähän, niin tietenkin sitä yrittää parhaansa olla heihin yhteydessä ja pitää kiinni, mutta olisi kiva, jos se ystäväkin tulisi puolitiehen vastaan. Väkisin sitä sitten miettii, että onko hän todellinen ystävä. Mutta toisaalta sitten kun nähdään kasvotusten vaikkakin pitkän ajan päästä, niin tuntuu, ettei siitä olisi kulunutkaan niin pitkä aika. Mut silti vähän häiritsee. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, kyllä ystävyyden kuuluisia olla vastavuoroista, ei se ole reilua, että toinen joutuu aina olemaan aktiivisempi osapuoli :/ Tosin monesti ihmisillä voi olla sen verran haasteita elämäntilanteeseen, työhön, perheeseen ja ties mihin liittyen, että yhteydenpito saattaa sen takia jäädä vähemmälle, vaikka haluaisikin olla yhteyksissä. Mun mielestä jonkinlainen "epätasapaino" tuossa lyhyellä aikavälillä on ihan ok, mutta toki pidemmän päälle sitä vastavuoroisuutta olisi hyvä olla :)

      Poista
  4. Nyt oli pakko kommentoida. Teksti puri minuun tosi paljon. Itselläni on ollut samanlainen tilanne, etten ole ikinä oikein omistanut parasta ystävää, kun taas monella on se yksi ihminen, jonka kanssa matkustetaan ja jota kysytään aina ensimmäisenä kaikkialle ja sen jälkeen pyydetään joku muu, jos tämä ystävä ei pääse. Lisäksi usein tuntuu, että minä olen se joka pitää useimmiten yhteyttä, ehkä muilla on enemmän ystäviä tai paras ystävä jonka kanssa viettää aikaa, tai sitten se poikaystävä, jonka kanssa vietetään aikaa, niin ettei ystävät enää mahdu kuvioihin kun silloin tällöin. Samassa kaupungissa asuessa ehkä kerran tai kaksi parin kuukauden aikana. Kaikilla tuntuu olevan niin kovasti menoa.

    Sitten kun itselle tuli kriisi, niin kyllä jonkunlaista tukea sain, mutta enemmänkin olisi voinut olla tukena ja tuntui, että jäin hyvin yksin, kun tuntui että osittain oma perhekin hylkäsi. Ymmärrän, että omakin elämä on, mutta kyllä jälkikäteen sanon, että olisin toivonut ja odottanut ystäviltä enemmän tukea, koska samassa tilanteessa heidän ollessaan uskoisin, että olisin valmis olemaan jopa apuna enemmän kuin moni olettaisi (ja ymmärrän kyllä, ettei omaa elämää voi uhrata toisen vuoksi ja joskus tilanne on se, ettei vain ole mahdollisuutta auttaa niin paljon kuin haluaisi, mutta ehkä mulla on ylevä ajatus, että tosi paikan tullen oikeat ystävät auttavat). Mutta toisaalta yksi kauempana asuva ystäväni oli/on tukena paljon enemmän kuin lähellä asuvat, vaikka emme voi nähdä. Hän silti viikottain minua muistaa tavalla jolla kauempaa voi tukeana, kortilla, kirjeellä, soitolla tai viestillä ja se kyllä tekee minut iloiseksi. Ystävyyttemme oli ehkä hieman väljähtynyt ja molempien ongelmien alle hautautunut, mutta nyt saimme sen takaisin ja se on kovasti minua ilahduttanut.

    Olen myös juuri tuollainen, että viihdyn kahden kesken paremmin ja porukassa koen itseni helposti ulkopuoliseksi. Vaikeita asioita nämä. En tiedä, miten minun olisi käynyt jos tilanne olisi ollut tuollainen kun Marialla, tosin siihen varmasti perheeltäni tukea olisin saanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi kuulla, että sullakin on ollut vähän samantyyppisiä juttuja - mieluumminhan sitä olisi toki niitä ihmisiä, joille ystävyys on helppoa ja vaivatonta. Mulla on myös ollut usein tuo tilanne tai siis tunne, että ystävillä on niin paljon parempaa tekemistä, ettei sen takia näkeminen onnistu kovin usein. Tosi ikävää kuulla, että koit jääväsi yksin kriisin kanssa :( Onneksi kuitenkin edes yksi ystävä jaksoi tukea, ja tosiaan onnistuuhan se tukeminen välimatkankin päästä! Huippua, että onnistuitte piristämään ystävyyttänne aiemman väljähtymisen jälkeen :)

      Poista