sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Mitä on henkinen hyvinvointi?

Hyvinvointipuheesta ei nykymaailmassa ole puutetta - välillä aihe tuntuu suorastaan niin loppuunkalutulta, ettei siitä löydy enää mitään uutta sanottavaa. Hyvinvointiblogeja syntyy kuin sieniä sateella vähän samaan tapaan kuin lifestyle- tai tyyliblogeja muutama vuosi sitten, ja ”kokonaisvaltainen hyvinvointi” tuntuu olevan myös naistenlehtien aihepiirinä yhtä suosittu kuin kauneushömpötykset. Kaikesta tästä puheesta huolimatta monesti tuntuu siltä, että hyvinvointi nähdään mediassa erittäin kapeasta näkökulmasta painottuen fyysiseen hyvinvointiin. Henkinen hyvinvointi, onnellisuus tai tasapaino kyllä mainitaan usein, samoin sosiaalisten suhteiden tärkeys, mutta niihin harvemmin kaivaudutaan kovin syvällisesti. Henkinen hyvinvointi nimittäin ei ole aivan yksinkertainen juttu - itse en ainakaan pysty millään määrittelemään sitä edes yhdellä lauseella, sillä se koostuu niin monista eri osatekijöistä. Ajattelin kuitenkin yrittää tällä kertaa hieman avata sitä, mitä kaikkea mielen hyvinvointiin esimerkiksi voi liittyä. 

Yksi henkisen hyvinvoinnin peruspilareista on luonnollisesti useimmille tuttu ja perinteinen käsitys mielenterveydestä. Se voidaan tietysti nähdä yksioikoisesti diagnosoitavissa olevien mielenterveyden häiriöiden puutteena, mutta laajemmin siihen voidaan liittää myös se, kuinka stressaantunut ihminen on, ja millaisia keinoja hänellä on tulla toimeen stressin kanssa. Lisäksi tunne-elämän tasapaino on mielenterveyden kannalta olennaista, ja emotionaalista hyvinvointia voidaan tarkastella jo ihan siitä näkökulmasta, millaisessa tasapainossa positiiviset ja negatiiviset tunteet ihmisellä ovat. Kuitenkaan hyvinvointi ei ole pelkkää pahoinvoinnin ja ongelmien poissaoloa vaan pikemminkin kukoistusta, johon oletettavasti tarvitaan muutakin kuin pelkkiä positiivisia tunteita (ja sitä paitsi, eiväthän nekään tyhjästä tule) ja tyytyväisyyttä omaan elämään. Kukoistaakseen ihminen tarvitsee nimittäin myös merkityksellisyyttä, kokemusta itsensä toteuttamisesta ja omien arvojen mukaan elämisestä. Yleisesti voidaan ajatella, että onnellinen ihminen on ihminen, joka kehittää itseään ja tekee itselleen mielekkäitä asioita, oppii uutta ja saa onnistumisen kokemuksia sekä kokee olevansa (ainakin riittävissä määrin) oman elämänsä herra. 

Monissa lähteissä yhdeksi henkisen hyvinvoinnin osatekijäksi nostetaan myös henkisyys, kokemus yhteydestä johonkin itseä tai ylipäätään ihmistä suurempaan. Uskonnollisten ihmisten on todettu olevan keskimäärin muita onnellisempia (hieman ikävä fakta meille ei-uskonnollisille, sillä eipä sitä noin vain voi päättää alkaa uskovaiseksi), mikä ei oikeastaan hirveästi yllätä: moni minunkin tuttavani kokee saavansa uskonnosta turvaa, varmuutta ja nimenomaan sitä mainittua merkityksellisyyttä. Maailmassa on aina asioita, joille ei noin vain löydy järjellistä selitystä, ja epävarmuudesta eroon pyrkiminen, vastausten löytäminen vaikuttaisi olevan ihmisille melko luontaista. Toisaalta henkisyyden ei ole pakko tarkoittaa uskonnollisuutta: itse ainakin miellän esimerkiksi luonnon tai taiteen äärellä herkistymisen hieman samankaltaiseksi ylevöittäväksi kokemukseksi (vaikka toki onkin vaikea verrata uskonnollisiin elämyksiin, kun en ole itse kokenut niitä). Tämä hyvinvoinnin puoli tunnutaan nykyään usein unohtavan, kun keskitytään vaalimaan kehon hyvinvointia ja siinä sivussa myös mielenterveyttä liikunnalla, ruokavaliolla ja muilla elämäntapavalinnoilla. 



Yksi tärkeä hyvinvoinnin osatekijä tai oikeastaan ihmisen psykologinen perustarve vaikuttaisi olevan myös yhteenkuuluvuuden tunne sekä tunne johonkin kuulumisesta. Tämä tarkoittaa toki esimerkiksi sitä, että ihminen on sosiaalinen eläin ja siksi yleensä onnellinen vain ollessaan yhteydessä muihin ihmisiin. Tietysti sosiaalisuudessa on yksilöllisiä eroja, mutta rohkenen väittää, että ihminen, jolla ei ole elämässään yhtäkään merkityksellistä ihmissuhdetta, ei todennäköisesti voi kovin hyvin. Toisaalta ihmisellä voi olla elämässään paljonkin erilaisia suhteita, mutta hän ei silti koe kuuluvansa oikeasti minnekään tai kenellekään - ja vaikka en ala tästä enempää avautumaan, voin kertoa, että tällaisesta erillisyyden tunteesta minulla on kokemusta. On helppoa ymmärtää, että yhteenkuuluvuus edistää hyvinvointia, mutta se, millaiset toimet tehokkaimmin edistäisivät yhteenkuuluvuuden tunnetta, onkin melko vaikea kysymys. 

Hyvinvoinnin voi totta kai nähdä myös laajemmin kuin yksilön tasolla, mutta vaikka ei edes lipsuttaisi puhumaan yhteisön tai yhteiskunnan hyvinvoinnista, on hyvä muistaa, että niin perinteen kuin tutkimustenkin mukaan toisten auttaminen tai ”yhteisen hyvän” eteen ponnistelu buustaa yksilön hyvinvointia kenties enemmän kuin mikään muu yksittäinen aktiviteetti. Minun on usein vaikeaa ymmärtää, miten monelle hyvinvointi ja sen edistäminen tarkoittaa lähinnä oman navan ympärillä pyörimistä. Totta kai omasta itsestään täytyy pitää huolta, mutta oikeastaan toisten auttaminen tavalla tai toisella on myös juuri sitä, nimittäin omasta hyvinvoinnista huolehtimista! Luonnollisesti ei ole hyvä hukata omaa itseään auttamiseen, uupua toisten kärsimyksen takia tai yliarvioida omia vaikuttamismahdollisuuksiaan (aina voi auttaa, mutta toisen ”parantaminen” on aivan toinen juttu), mutta pääpiirteissään auttamisella on todettu olevan niin paljon positiivisia vaikutuksia, että siihen kannattaa jokaisen panostaa itselle sopivalla tavalla :) 

Vaikka mielen hyvinvointi on hirveän moninainen asia, jota on mahdotonta kuvailla tyhjentävästi yhdessä blogikirjoituksessa (tuskin edes kokonaisessa kirjassa), tähän loppuun täytyy vielä mainita, mitä hyvinvointi mielestäni ei ole: henkinen hyvinvointi ei missään nimessä ole pelkkiä positiivisia tunteita, pelkkää jatkuvaa iloa, onnea ja innostusta. Toki hyvinvoiva ihminen kokee varmasti enemmän noita tunteita kuin oikein riutuva tyyppi, mutta jokaisen elämään mahtuu myös vastoinkäymisiä, stressiä ja epämiellyttäviä asioita - hyvinvoivalla ihmisellä on kuitenkin keinoja selvitä niistä ja ennen kaikkea oppia niistä uutta ja kasvaa niiden myötä. 



Millaisia ajatuksia teillä on hyvinvoinnista?

tiistai 18. marraskuuta 2014

Luonteen vahvuuksista

Ihmisen vahvuuksien perään kysellään usein esimerkiksi työhaastatteluissa (tai vaikkapa psykologin vastaanotolla), mutta monille meistä juuri itsensä kehuminen on todella vaikeaa - vaikka monien tutkimusten valossa näyttääkin siltä, että ihmisillä on yleisesti taipumusta yliarvioida hyviä ominaisuuksiaan, pitää esimerkiksi itseään keskimääräistä älykkäämpänä, avuliaampana ja empaattisempana. Vaatimattomuutta arvostavalla kulttuurilla on toki osuutta asiaan, mutta monesti on tullut mietittyä, johtaako ylikorostettu vaatimattomuus toisaalta siihen, että emme osaa edes tunnistaa omia vahvuuksiamme, saati sitten ottaa niitä puheeksi. Kysymys voi kuitenkin olla vaikea myös siinä mielessä, että aina ei ole helppo tietää, mitä vahvuuksilla oikeastaan tarkoitetaan erilaisissa yhteyksissä - ovatko ne taitoja, tapoja vai luonteenpiirteitä? Kun kysymyksen esittää näin, on varmasti helppo tajuta, että vahvuudet voivat olla mitä tahansa näistä. Taitovahvuudet on usein melko helppo tunnistaa, sillä ne tulevat yleensä esille esimerkiksi koulu- tai työelämässä sekä harrastuksissa.  Myös esimerkiksi täsmällisyyden ja kohteliaisuuden kaltaiset tapoihin liittyvät vahvuudet ovat helposti tunnistettavissa niin itsessä kuin muissa ihmisissä.

Yhdestä kiinnostavasta vahvuuksien lajista, nimittäin luonteenvahvuuksista oli mielenkiintoinen luku pari postausta sitten esittelemässäni Positiivisen psykologian voima -kirjassa. Siinä esitellään positiivisen psykologian tutkijoiden Petersonin ja Seligmanin Values in Action -tutkimusprojektia, jonka tavoitteena on sairausdiagnoosien rinnalle "positiivisia diagnooseja", käsitteellistää ja luokitella luonteenvahvuuksia, jotka edistävät ihmisen ja myös hänen ympäristönsä hyvinvointia. Luokittelun pääkategorioina toimivat jo antiikin ajoista tutut perushyveet, joiden arvostus ei nykyaikanakaan ole kadonnut minnekään: viisaus, rohkeus, inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja henkisyys. Luonteenvahvuudet puolestaan ovat konkreettisempia piirteitä, jotka käytännön elämässä ilmentävät taustalla olevia hyveitä. Tutkijat asettavat luonteenvahvuuksille useita kriteerejä: ne esimerkiksi edistävät täyttymyksen kokemusta ja hyvän elämän luomista sekä itselle että muille, niillä on itsessään moraalinen arvo, niiden toteuttamisesta ei ole kenellekään muulle haittaa ja ne näkyvät johdonmukaisesti tilanteesta toiseen ihmisen käytöksessä, ajatuksissa ja tunteissa. Lisäksi luonteenvahvuudet näkyvät esimerkiksi saduissa, tarinoissa ja vertauskuvissa, mikä viittaa siihen, että ne ovat kulttuurissa yleisesti hyväksyttyjä ja tunnettuja. Tällaisia yleisiä luonteenvahvuuksia löytyy tutkijoiden mukaan 24. Joukosta löytyy esimerkiksi luovuutta, arviointikykyä, sinnikkyyttä, rehellisyyttä, ystävällisyyttä, johtajuutta, kauneuden arvostusta, kiitollisuutta ja huumorintajua, näin muutamia mainitakseni. Projektin nettisivuilla voi käydä testaamassa ilmaiseksi, mitkä ovat oman luonteesi vahvuuksia (testi löytyy muuten myös suomeksi) tämän luokittelun mukaan.

Miksi omista vahvuuksista sitten on hyvä olla selvillä? Toki itsetuntemus auttaa keksimään nasevia vastauksia erilaisissa haastattelu- ja testaustilanteissa, mutta omien vahvuuksien tunteminen on totta kai myös yhteydessä hyvinvointiin ja menestykseen eri elämän osa-alueilla: kun tuntee vahvuutensa, niitä pääsee hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla - ja samoin kehittämään ja vahvistamaan niitä, sillä on hyvä muistaa, että vahvuudetkaan eivät ole muuttumattomia, vaikka ne näyttäisivätkin olevan yhteydessä peruspersoonallisuuteen. Vahvuuksien tunnistaminen auttaa myös havaitsemaan arjessa tilanteita, joissa niitä voisi hyödyntää. Luonnollisesti omiin vahvuuksiin tutustuminen myös todennäköisesti vahvistaa itsetuntoa ja pystyvyyden ja pätevyyden kokemuksia.

Itsekin totta kai uteliaana tein tuon yllämainitun luonteenvahvuustestin ja huomasin ilokseni, että olin jo valmiiksi aika hyvin perillä omista vahvuuksistani. Testin mukaan viisi suurinta vahvuuttani olivat kauneuden ja erinomaisuuden arvostus, uteliaisuus, oppimisen ilo, anteeksiantavaisuus ja näkökulmanottokyky. En yllättynyt lainkaan, mutta kyllä tuollaisen listan käsiin saaminen (testin tuloksissa siis näkyvät kaikki luokitellut 24 luonteenvahvuutta siinä järjestyksessä, mitkä ovat omalla kohdalla vahvimpia) hieman vahvisti itsetuntemusta ja ennen kaikkea tuotti hyvää mieltä ja inspiraatiota vahvuuksien kehittämiseen ja uuden oppimiseen :) Toki aina on syytä muistaa, että testeissä on rajoituksensa, ja ne väistämättä yksinkertaistavat ihmisyyden moninaisuutta, mutta mielestäni ne voivat silti parhaimmillaan olla hyviä itsetuntemuksen apuvälineitä. Suosittelen siis kokeilemaan, jos aihe kiinnostaa! Ja vaikka et testiä tekisikään, niin omien vahvuuksien pohtiminen onnistuu toki ilmankin, ja sitä suosittelen aivan jokaiselle - varsinkin sellaisina hetkinä, kun itseluottamus ei ole aivan korkeimmillaan ;)

Mitkä ovat sinun vahvuuksiasi - olivat ne sitten taitoja tai luonteenpiirteitä?

lauantai 15. marraskuuta 2014

Mitä älykkäältä ihmiseltä odotetaan?

Tämän Hesarin jutun luettuani jäin taas miettimään kysymyksiä, jotka ovat ennenkin askarruttaneet mieltäni: 1) Mitä älykkys on? 2) Millainen älykkään ihmisen oletetaan olevan? ja 3) Onko oletuksissa mitään perää? Älykkyys on niitä ihmismieleen liittyviä käsitteitä, joiden merkityksen kaikki suunnilleen tietävät mutta jota on loppupeleissä todella vaikea määritellä yksiselitteisesti. Esimerkiksi Wikipedian mukaan älykkyyteen liittyy ainakin kyky oppia uusia asioita ja soveltaa opittua nopeasti, ratkaista ongelmia, käyttäytyä joustavasta ja tarkoituksenmukaisesti uusissa tilanteissa sekä ymmärtää ja käsitellä abstrakteja käsitteitä. Joidenkin tutkijoiden mukaan on mielekästä puhua kokonaisälykkyydestä, toiset taas mieluummin puhuvat älykkyyden tai lahjakkuuden monista erilaisista muodoista - mikä tuntuukin ihan hyvältä vaihtoehdolta, jos mukaan lasketaan myös esimerkiksi sosiaalinen ja emotionaalinen älykkyys. Tavanomainen älykkyyden mittaaminen jättää kuitenkin nämä osa-alueet huomiotta ja keskittyy "perinteisiin" älykkyyden osa-alueisiin, kuten kielellisiin ja visuospatiaalisiin päättelytaitoihin. Lisäksi ainakin monissa psykologien käyttämissä älykkyystesteissä mitataan myös työmuistin tehokkuutta ja ärsykkeiden prosessointinopeutta. Monien tuntemassa Mensan testissä puolestaan mitataan vain ja ainoastaan päättelytaitoja, ei esimerkiksi edes kielellisiä taitoja, joten itse pidän sitä melko yksipuolisena älykkyyden mittarina (eikä tämä johdu siitä, että olisin itse tehnyt testin ja pettynyt huonoihin pisteisiini :D).

Riippumatta siitä, miten älykkyys määritellään, siihen liitetään paljon erilaisia stereotypioita, jotka ovat varmasti kaikille tuttuja esimerkiksi elokuvista. Älykkäällä naisella (yleensä myös miehellä) on ruskeat hiukset, silmälasit, vakava ilme ja ilmaisu sekä hillitty, mitäänsanomaton, eikä missään nimessä erityisen naisellinen tai seksikäs tyyli. Älykäs ihminen kuuntelee monimutkaista musiikkia, kuten klassista tai jazzia, lukee klassikoita, käy taidenäyttelyissä, ei kiinnitä erityisen paljon huomiota ulkonäköönsä, katsoo televisiosta dokumentteja ja taide-elokuvia ja suosii "älykästä huumoria". Hän käyttäytyy tyynesti ja hillitysti, ei hihittele tai itkeskele tyhjästä. Hän on myös - ainakin meillä Suomessa - vaatimaton eikä missään nimessä luule itsestään liikoja. Kysymys: kuinka monta tällaista ihmistä tunnette? Itse en kovinkaan montaa, vaikka ystävä- ja tuttavapiiriini sisältyy paljon taatusti älykkäitä ja viisaita ihmisiä. Me kaikki (toivottavasti) periaatteessa tiedämme, että älykkyys ei näy naamasta tai tyylistä, mutta silti ainakin minä saan edelleen itseni toisinaan kiinni siitä, että teen liikaa päätelmiä ihmisestä ulkonäön tai kiinnostuksen kohteiden perusteella.

Suoraan sanottuna jotkut kokemukseni älykkäistä ihmisistä tukevat stereotypioita: heidän keskuudessaan viljellään ehkä keskimääräistä useammin mustaa huumoria pissakakkahuumorin sijasta (vaikka sitäkin kyllä esiintyy), elokuvamaku on keskimäärin marginaalisempi, samoin musiikkimaku (vaikka en kyllä tunne montakaan ikäistäni, joka kuuntelisi pääasiassa klassista taikka jazzia). Toisaalta tunnen myös monta älykästä naista, jotka tälläytyvät hyvin mielellään, ja monta älykästä miestä, jotka ovat myös hyvin puheliaita ja nauravaisia eivätkä "pystyynkuivuneita tosikkoja", erään ystäväni ilmausta lainatakseni. Yleistykset ovat aina yleistyksiä, ja siksi onkin hyvin surullista, että esimerkiksi ulkonäöstään huolehtivaa ja muotia rakastavaa naista on joidenkin niin vaikeaa pitää älykkäänä tai lahjakkaana muussakin kuin naamansa puunaamisessa. Minun järkeeni ei mahdu, miksi älykkyyden pitäisi tarkoittaa värittömyyttä ja vakavuutta. Toisaalta se voi ja saa olla myös sitä: mielestäni on myös hyvin vastenmielistä paheksua niitä ihmisiä, joiden persoona ja elämäntyyli sopivat älykön stereotypiaan. On väärin paheksua älykkään ihmisen "pinnallisia" harrastuksia, mutta aivan yhtä väärin on myös vaikkapa vaatia ns. korkeakulttuuria harrastavalta älyköltä (okei, inhoan tuota sanaa, mutta menköön) kansanomaisempia puuhia, jotta hän olisi muka helpommin lähestyttävä tai vähemmän snobi.

Oma käsitykseni älykkyydestä painottaa ennen kaikkea yhteyksien näkemistä asioiden välillä. Uskon, että älykäs ihminen ei ole yhtä taipuvainen lokeroimaan itseään tai muita, koska hän ainakin pyrkii näkemään kokonaiskuvan yksityiskohtien sijaan. Parhaimmillaan kokonaisvaltaisesti älykäs ihminen on monipuolinen, tilannetajuinen ja kykenevä tunnistamaan ja huomaamaan itsensä, muiden ihmisten ja asioiden moninaisuuden. Hän pyrkii näkemään asiat useammasta eri näkökulmasta ja ymmärtää, että hyvin harvoihin kysymyksiin on lopulta olemassa yhtä oikeaa vastausta. Ja niin, hän nauttii itsensä kehittämisestä ja itseään älykkäämpien ihmisten seurasta, joilta hän voi oppia uutta. Toki älykkyys voi joillakin nousta hattuun, enkä todellakaan koe tärkeilyä erityisen viehättävänä, mutta aika ankeaa sekin on, jos ihminen jatkuvasti vähättelee itseään ja kykyjään.

On muuten aika mielenkiintoista, että älykkyydestä puhuminen on edelleen melkoinen tabu useimmissa piireissä, usein jopa muuten avointen ihmisten keskuudessa. Fakta on, että ihmisten välillä on eroja älykkyydessä (puhuttiin sitten testien mittaamasta älykkyydestä tai jostain laajemmasta ilmiöstä), vähän samaan tapaan kuin persoonallisuuden piirteissä tai vaikka pituudessa, mutta silti älykkyydestä - varsinkin omalla tai oman lapsen kohdalla - puhumista pidetään edelleen monesti kummallisen epäkorrektina. Tietenkään pelkkä älykkyyden taso ei ikinä selitä kaikkea minkään sortin menestyksestä, mutta vaikutusta sillä on, ja sen väheksyminen tuntuu minusta aika lailla todellisuuden pakoilulta. Tuossa Hesarin jutussa haastateltu Säde Kankare on sitä mieltä, että jopa mielenterveyden ongelmista on sallitumpaa puhua kuin älykkyydestä, ja siltä se minustakin vaikuttaa, ja se on yksinkertaisesti outoa.

Tästä aiheesta voisin näköjään jaaritella vaikka kuinka pitkään, mutta olisi kiva kuulla myös teidän ajatuksianne älykkyydestä ja siihen liittyvistä stereotypioista :)

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Kirjavinkki: Positiivisen psykologian voima

Sain PS-kustannukselta arvioitavaksi uutuuskirjan nimeltä Positiivisen psykologian voima (toim. Lotta Uusitalo-Malmivaara), joka on ensimmäinen suomalainen monitieteellinen kokoomateos positiivisen psykologian perusteemoista ja sovelluksista. Kirjan kirjoittajina on 24 suomalaista asiantuntijaa eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista. Monitieteellisyys olikin mielestäni yksi kirjan vahvuuksista: vaikka teoksessa nimensä mukaisesti käsitellään nimenomaan psykologiaa, esille pääsivät paljon myös esimerkiksi kasvatustieteeseen liittyvät aihepiirit. Tosin eipä kyseinen tieteenala kovin kaukana psykologiastakaan ole, ja psyka on tietysti niitä tieteenaloja, joita voi soveltaa vähän joka puolella, missä ihmiset ylipäätään toimivat.

Positiivisen psykologian voima koostuu neljästä osasta, joista ensimmäisessä tarkastellaan positiivisen psykologian keskeisimpiä käsitteitä ja sitä, mistä tieteenalassa ylipäätään on kyse. Toisessa osassa käsitellään hyvinvointia erilaisissa elämäntilanteissa ja -vaiheissa, kolmas osa puolestaan pureutuu oppimiseen ja koulumaailmaan hyvinvoinnin ja vahvuuksien näkökulmasta. Neljännessä osassa tarkastellaan inhimillisiä voimavaroja, kuten kiinnostusta, sisua ja työn imua. Kaikissa osissa esitellään monipuolisesti niin suomalaista kuin ulkomaista tutkimusta käsitellyistä aiheista.

Positiivinen psykologia voidaan lyhyesti määritellä psykologian osa-alueeksi, joka keskittyy ihmisen hyvinvointiin, vahvuuksiin ja voimavaroihin sekä niiden edistämiseen. Se ei tarkoita yltiöpositiivista elämänasennetta tai ongelmien lakaisemista maton alle vaan pikemminkin kritisoi kliinisen psykologian pitkää ongelmiin ja vaikeuksiin keskittyvää perinnettä. Todellinen hyvinvointi ei tarkoita vain pahoinvoinnin ja sairauden poissaoloa vaan kukoistusta. Esimerkiksi onnellisuus on yksi positiivisessa psykologiassa tutkituista käsitteistä, eikä senkään määrittely ole aina helppoa: tarkoittaako onnellisuus positiivisia tunteita, yleistä tyytyväisyyttä elämään, näiden yhdistelmää eli subjektiivista hyvinvointia vai kenties merkityksellisyyden kokemusta ja oman potentiaalin toteuttamista? Onnellisuudestakin on erilaisia teorioita, joista teoksessa esitellään tarkemmin itseohjautuvuusteoria, jonka mukaan ihmisellä on kolme psykologista perustarvetta, vapaaehtoisuus (autonomia), kyvykkyys ja yhteenkuuluvuus, joiden täyttyminen selittää huomattavan osan psykologisesta hyvinvoinnista. Onneksi onnellisuusartikkelin kirjoittaja Frank Martela muistaa kuitenkin mainita myös siitä, että hyvä elämä ei välttämättä tarkoita vain yksilön psykologista hyvinvointia, vaan siihen liittyy myös moraalinen ja esteettinen aspekti: hyvä elämä voidaan nähdä paitsi onnellisena, myös hyveellisenä (apua miten antiikkisen kuuloinen sana) ja kauneudentäyteisenä.



Yksi kirjan mielestäni mielenkiintoisimmista osuuksista oli sisua käsittelevä luku, sillä suomalaisittain käsitettyä sisua on tutkittu käsittääkseni melko vähän - sisun lähikäsitteitä, kuten sinnikkyyttä, periksiantamattomuutta ja resilienssiä kylläkin, mutta kuten tästä luvusta selviää, sisun määritelmä poikkeaa näistä hieman. Kuitenkaan sisu ei tietenkään ole vain suomalaisille ominainen asia vaan yleismaailmallinen ilmiö, vaikka siihen voidaankin viitata monilla eri sanoilla. Käsitteiden määrittely on luonnollisesti tieteessä tärkeää, ja tässä oli hyvin kiehtovasti pohdittu kyselytutkimuksen pohjalta sitä, mitä sisu loppujen lopuksi oikeastaan on. Seuraavat lauseet jäivät erityisesti mieleen:

"Sisu on tarttumista viimeiseen oljenkorteen kokosydämisellä otteella ja mahdottomalta tuntuvan muuntamista mahdolliseksi. Sisun henkeen myös kuuluu, että tehdään se, mitä täytyy tehdä, vaikka näkyvissä ei olisi palkkiota tai päämäärää. Sisu näyttää toisinaan kuin menevän yli tietoisen tahdonvoiman ja sytyttävän tuleen selviytymisvietin virittämän ytimemme."

Kirjassa sivuttiin hieman myös positiivisen psykologian ja ratkaisukeskeisen psykoterapian yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia, mutta olisin mielelläni lukenut enemmänkin siitä, miten positiivinen psykologia suhteutuu "perinteiseen" kliiniseen psykologiaan ja mielenterveyden ongelmien hoitoon. Paljon on kyllä puhetta siitä, millä keinoilla mielenterveyttä pyritään edistämään, mutta mitä positiivinen psykologia ehdottaa tilanteessa, jossa ihminen on kansanomaisesti sanottuna erittäin rikki? Auttavatko silloin läsnäoloharjoitukset, kiitollisuuden vaaliminen, hyvän mielen tuottaminen toisille tai muut positiivisen psykologian harjoitteet? Varmasti jossain määrin auttavatkin osana terapiaa ja asiakkaan itsenäistä työskentelyä, mutta intuitiivisesti hieman epäilen, että ne voisivat ratkaista psyyken syvimpiä solmuja. Voi olla, että käsitykseni positiivisesta psykologiasta on tässä mielessä rajoittunut, mutta juuri siksi olisinkin kaivannut kirjaan vähän enemmän tätä näkökulmaa työelämä- ja kouluteemojen rinnalle (mitenkään väheksymättä niiden tärkeyttä).

Kokonaisuudessaan pidin kirjasta kovasti, ajatuksia heräsi hyvinkin paljon, ja uuttakin tietoa tuli, vaikka monet aihepiireistä olivatkin entuudestaan melko tuttuja. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille psykologiasta kiinnostuneille - myös niille, jotka eivät halua lukea raskasta tieteellistä tekstiä, sillä mielestäni tämä kirja oli melko helppolukuinen, vaikka toki psykologian käsitteitä tekstissä vilisikin. Myös positiiviseen psykologiaan kohdistuvaa kritiikkiä käsiteltiin hieman, mikä ainakin meikäläisen änkyrän silmissä paransi kirjan uskottavuutta, sillä ainahan kritisoitavaa löytyy :)

lauantai 1. marraskuuta 2014

Miten auttaa yksinäistä?

Olen kirjoittanut yksinäisyydestä aiemminkin, mutta tämän Hesarin artikkelin luettuani koin, että on taas sopiva hetki ottaa kantaa tähän aiheeseen, joka edelleen jää mielestäni mediassa valitettavan vähälle huomiolle - varsinkin suhteessa siihen, miten yleinen ja merkittävästi elämänlaatua huonontava ilmiö on kyseessä. Melkein jokainen on varmasti joskus tuntenut olevansa yksinäinen ja tietää, ettei kyseessä ole mikään mukava tunne. Monilla onnekkailla yksinäisyys on kuitenkin ohimenevää laatua, joten aina ei muistu mieleen, että valitettavasti on olemassa myös suuri joukko ihmisiä, jotka ovat kärsineet kroonisesta yksinäisyydestä lähes koko elämänsä ajan. Yksinäisyys tuntuu edelleen olevan hämmentävän vaiettu asia yhteiskunnassamme, ja usein olen törmännyt jopa siihen, että yksinäisyyden kokemusta pidetään niin tavanomaisena, ettei sitä edes oteta vakavasti.

Tuossa linkittämässäni jutussa käy hyvin ilmi se, miltä yksinäisyys (esimerkiksi) tuntuu, millaisena se näyttäytyy kyselyyn vastaajille. Kuitenkin se jää tässä yhteydessä vielä auki, miten yksinäisyyttä voitaisiin vähentää tai ehkäistä ja miten auttaa niitä ihmisiä, joille yksinäisyys on arkipäivää. Tämä kysymys jäikin kovasti askarruttamaan mieltäni, sillä juttuhan ei ole millään muotoa helppo, mutta itse koen vahvaa tarvetta auttaa yksinäisiä, joiden kokemuksiin minunkin on usein helppo samastua. Olen varma, että lähes jokaiselta löytyy tuttavapiiristä joku, joka kokee itsensä yksinäiseksi. Et välttämättä edes tiedä, kuka hän on, sillä yksinäisyys on niitä asioita, joista avautuminen on useimmille ihmisille äärimmäisen vaikeaa. Lisäksi yksinäisyys ei välttämättä näy päälle päin: kaikki yksinäiset eivät ole niitä hiljaisia, syrjään jääviä "nössöjä", vaan heidän joukossaan on myös pärjäävältä ja sosiaaliselta vaikuttavia ihmisiä. Niinpä hyvä alku auttamiseen voikin olla erittäin yksinkertainen: kysy tapaamiltasi ihmisiltä, mitä heille todella kuuluu, ja kuuntele vastaus kiinnostuneena loppuun asti. Jos esimerkiksi joku työ- tai opiskeluyhteisössäsi vaikuttaa jäävän syrjään, ota häneen kontaktia, kysy hänenkin mielipidettään ja ajatuksiaan. Kyse ei toki aina ole yksinäisyydestä (puhumisen tarvekin vaihtelee kovasti eri ihmisten välillä), mutta pääsääntöisesti ihmiset kyllä ilahtuvat, jos joku on aidosti kiinnostunut siitä, mitä sanottavaa heillä on. Uskon, että jokainen haluaa sisimmässään tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi omana, vajavaisena itsenään.


Yhteiskunnallisena ongelmana yksinäisyys ei kuitenkaan taida ratketa aivan noin helposti. Yksinäisyys ei ole pelkästään yksilön vaan myös yhteiskunnan ongelma, ja uskoisin, että sen taustallakin on usein muutakin kuin yksilöpsykologisia seikkoja tai välittömiä kokemuksia esimerkiksi kiusaamisesta tai syrjinnästä. Nykypäivän suomalainen kulttuuri ei valitettavasti ole aivan sieltä yhteisöllisimmästä päästä: kuten kaikki tiedämme, omatoimisuutta, pärjäämistä ja itsenäisyyttä arvostetaan meillä todella paljon. On tavallista mutta melko yksioikoista sanoa, että jokainen on oman onnensa seppä. Tavallaan toki on, ovathan omat asenteet, ajattelutavat ja muut vastaavat tärkeitä tekijöitä psyykkisessä hyvinvoinnissa. On kuitenkin hyvä muistaa, että nekään eivät synny tyhjästä eivätkä ole automaattista seurausta tietynlaisesta synnynnäisestä temperamentista, vaan mielen sisällöt kehittyvät aina vuorovaikutuksessa sosiaalisen ympäristön kanssa. Yksinäisyyden torjumiseen ja vähentämiseen tarvitaan siis myös muutoksia yhteiskunnan tasolla. Miten esimerkiksi koulussa voitaisiin yrittää vaikuttaa asiaan? Tuntuu melko surkealta, että nuoret ovat koulussa kyllä ihmisten ympäröiminä kaiken aikaa, mutta silti osa heistä ei tunne saavansa yhteyttä muihin ihmisiin. Kuvittelisin, että jopa kiusaamiseen puuttuminen on tavallaan helpompaa kuin yksinäisyyden käsittely yhteisössä: ketään kun ei voi pakottaa olemaan toisen ystävä, vaikka ystävälliseen ja toisia huomioivaan käytökseen onkin tärkeää kannustaa.

Vaikka laajemman tason ratkaisujen löytäminen on todella suuri haaste (eikä todennäköisesti kenenkään yksittäisen ihmisen ratkaistavissa), ei kannata vaipua ajattelemaan, että ei itse voi tehdä asioille mitään. Jokainen nimittäin voi, omassa elämänpiirissään ainakin, sieltähän kaikki muutenkin lähtee. Kaikkien ei luonnollisestikaan tarvitse hakeutua varsinaiseen auttamisammattiin, mutta hyvin monessa muussakin työssä ihmisten huomioiminen ja kunnioittaminen omana itsenään on mahdollista ja tärkeääkin - kuten myös (ja ennen kaikkea) omassa lähipiirissäkin. Älä ota kenenkään kokemuksia itsestäänselvyyksinä. Älä kuvittele, että ihminen, joka vaikuttaa ulospäin menestyvältä ja sosiaalisesti taitavalta, ei voisi sisimmässään olla yksinäinen. Älä ylipäätään oleta, vaan kysy ja kuuntele.