keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Uskallatko paljastaa itsesi?

Pääsiäislomalla juttelin erään ystäväni kanssa siitä, miten tärkeää on elää itsensä näköistä elämää sen sijaan, että keskittyisi täyttämään muiden odotuksia. Toisaalta puhuimme myös ulkonäkö- ja tyyliseikoista, ja näillä aiheilla onkin mielestäni paljon yhteistä: niin moni meistä nimittäin peittää (tai ainakin yrittää peittää) todellisen minänsä erilaisten naamioiden ja kulissien taakse. Joku yrittää rakentaa itsevarmuutta meikkaamalla todelliset kasvonsa piiloon, joku häivyttää luonteensa heikkouksia teeskentelemällä olevansa paranneltu versio itsestään, joku ei edes anna itselleen lupaa hulluihin unelmiin, jos ne ovat ympäristön odotusten vastaisia. Miksi teemme tätä? Siksikö, että on helpompaa ja turvallisempaa mukautua normeihin kuin olla paljas ja haavoittuvainen oma itsensä? Helpompaa se varmasti usein onkin, mutta kokonaan toinen kysymys on, johtaako mukautuminen ja itsensä peitteleminen pitemmän päälle mielenrauhaan, onnellisuuteen tai hyviin ihmissuhteisiin. Mielestäni ei, sillä jos esimerkiksi piilottelemme naamion takana läheisimpienkin ihmisten seurassa, miten kukaan voisi koskaan rakastaa meitä sellaisena kuin olemme?

Minulle kehotus yksilöllisyyteen ja oman persoonan paljastamiseen ei tarkoita lupaa käyttäytyä miten tahansa. Totta kai on huonoa käytöstä vaikkapa toistuvasti aukoa päätään muille ja puolustella sitä sillä, että tällainen minä nyt vain olen enkä muuksi muutu. Oman käyttäytymisen ja tunneilmaisun säätely kuuluu aikuisen ihmisen perustaitoihin, ja joskus on ihan perusteltua miettiä, paljastaako omia heikkoja kohtiaan missä tahansa tilanteessa. Sen sijaan tärkeää on paljastaa itsensä itselleen: katsoa peilikuvaansa silmiin ja nähdä, millainen minä oikeasti olen - ja millainen juuri minä haluan olla. Nimittäin se, mitä haluamme ja mihin suuntaudumme, muovaa meitä toisinaan jopa enemmän kuin se, mistä tulemme.

 


6 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus, olen pyöritellyt samoja juttuja aikoinaan varsinkin kun on hakenut omaa pukeutumistyyliä. Sittemmin olen alkanut pukeutua vain siihen mikä itsestä tuntuu hyvältä ja näyttää kivalta miettimättä sen suuremmin sitä mitä muut mahdollisesti ajattelevat. Ja osaksi varmasti juuri sen oman suhtautumisen vuoksi esimerkiksi ne retromekot eivät näytä ylläni "nololta" ja "vanhanaikaisilta" vaan piristävältä. Kyllä se vaikuttaa kuinka itsensä ja asunsa kantaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! :) Oon kyllä ihan samaa mieltä tuosta, että jos nolostelee omaa tyyliään, niin eipä se silloin hyvältä näytäkään - sen sijaan aika erikoisetkin asut saattavat näyttää oikein kivalta, jos niitä kantaa itsevarmasti ja ylpeydellä. Minulla oli nuorempana vaihe, jolloin nimenomaan halusin herättää huomiota pukeutumisellani, mutta viime vuosina tyylini on muuttunut koko ajan yksinkertaisempaan suuntaan :)

      Poista
  2. Voi että, oon miettinyt tätä kyllä hirveästi viime aikoina. En ehkä niinkään ulkonäön vaan sisäisen maailman ja omien arvojen esiintuomisen kannalta. Mukautan usein sanani niin että ne kelpaavat vastaanottajalle, mutta silloin tulen hyväksytyksi vain mukautuvana, en millaisena tahansa. On paljon arvokkaampaa tulla hyväksytyksi paljaana kuin maalattuna, sitä toivoisin kaikille.

    Kiitos tästä blogista, täällä on tosi usein viisaita näkökulmia asioihin, jotka päässäni pyörii ympyrää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, itsekin olen pohtinut paljon juuri oman sisäisen maailman esiintuomista, kun pahimmat ulkonäkö- ja tyylikriisit eivät onneksi ole olleet hetkeen ajankohtaisia. Ja kiitos kovasti! :)

      Poista
  3. voiettä miten hyvä kirjoitus :) Ihania ajatuksia. Mielessäni pyöri tuhat asiaa mitä halusin tekstistäsi sanoa, mutta nyt kaikki katosi mielestäni. Jään seuraamaan blogiasi :) Kiiitos ihanasta blogista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon itsellesi, kiva kuulla että blogini miellyttää! :) Joskus on vaikeaa pukea ajatuksia sanoiksi, tiedän tunteen :D

      Poista