keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Laihduttamisesta

Bongasin Jennyn blogista, että 6.5. vietetään kansainvälistä Älä laihduta -päivää, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä (lisätietoa mm. täältä). Laihduttaminen tuntuu pysyvän sitkeästi pinnalla niin julkisissa kuin yksityisissäkin keskusteluissa, joten päätin itsekin hieman pohtia aihetta täällä blogin puolella.

Laihduttaminen on minulle kaikkea muuta kuin omakohtainen teema: en ole koskaan laihduttanut vaan olen pikemminkin aina joutunut näkemään vaivaa sen eteen, että saisin painoni nousemaan normaalilukemiin. Olen rakenteeltani siro ja pieni, ja vaikka herkut ovat aina maistuneet, olen ollut melkein koko elämäni ajan alipainoinen, vaikka en olekaan kärsinyt syömishäiriöistä (äärimmäistä nirsoutta kun ei kai lasketa sellaiseksi). Viime vuosina, kun olen alkanut harrastaa liikuntaa aktiivisesti, olen joutunut opettelemaan syömään kunnolla. Edelleen on suuri haaste saada syötyä riittävästi, sillä vaikka syönkin parin kolmen tunnin välein jotain, annokseni ovat usein säälittävän pieniä, koska en vain pysty syömään paljon kerralla. Kroppani suhteen minulla ei koskaan ole ollut suurempia kriisejä: en ole juurikaan ajatellut sitä, miltä näytän kaulasta alaspäin (paitsi tietysti vaatteiden osalta, onhan tyyli ollut aina minulle tärkeä juttu), sillä olen keskittynyt kriiseilemään kasvonpiirteistäni.

Vaikka oma kehosuhteeni on ollut ehkä harvinaisenkin mutkaton, en tietenkään ole välttynyt laihdutuskeskusteluilta - niiltä välttyminen taitaa olla ainakin naisporukoissa silkka mahdottomuus. Laihduttamisesta puhuminen alkaa monilla jo ala-asteella ja jatkuu vuosikymmeniä. Niin koulun pihassa kuin keski-ikäisten suosimassa kahvilassa kuulee, miten naiset moittivat vatsamakkaroitaan, murehtivat takapuolensa kokoa ja pohtivat, miten päästä eroon selluliitista. Samantyyppisistä jutuista täyttyvät myös naistenlehdet, eikä tämänhetkisessä fitnessbuumissakaan mielestäni kovin erilaisesta ilmiöstä ole kyse, sen verran ulkonäkökeskeistä sekin on. Moni pitää itseinhopuhetta täysin normaalina, jotkut menevät jopa niin pitkälle, että pitävät itserakkaina ja ylpeinä ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa olevansa tyytyväisiä kroppaansa. Suoraan sanottuna minusta ei ole ollenkaan ihme, että tällaisessa kulttuurissa syömishäiriöt ja muu henkinen pahoinvointi ovat niin yleisiä.

Oli täysin tarkoituksellinen valinta, ettei tämän postauksen otsikoksi tullut "Älä laihduta!". Joskus nimittäin todella on syytä laihduttaa: syömishäiriöiden lisäksi myös ylipaino on vakava ja yleinen ongelma, joka altistaa monille sairauksille ja vaikeuttaa elämää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että painonhallinnassa tulisi aina edetä terveys edellä, ja pieni pyöreys ei vielä ole minkäänsorttinen terveysriski, eikä itsetunnon kuuluisi olla kiinni muutamasta kilosta. Ihmiset ovat kaikki rakenteeltaan erilaisia, ja joidenkin luontainen paino, jossa he voivat parhaiten, on korkeampi kuin toisten. Pelkän painoindeksin perusteella ei kannata tehdä juuri mitään päätelmiä ihmisen hyvin- tai pahoinvoinnista, ellei se viittaa huomattavaan yli- tai alipainoon.

Monia laihduttajia tuntuu motivoivan itseinho. Moni kuvittelee, että kun onnistuu karistamaan muutaman kilon vyötäröltä, myös itsetunto automaattisesti paranee, itsevarmuutta tulee lisää ja omaan peilikuvaan voi vihdoin olla tyytyväinen. Toki usein näin onkin, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, minusta on äärimmäisen surullista, jos ihmisen itsetunto on noin riippuvainen ulkonäöstä. Olen Jennyn kanssa täysin samaa mieltä siitä, että negatiivisuus ei johda myönteiseen lopputulokseen: itseinhon ja syyllistämisen kautta on usein vaikeampi päästä toivottuihin lopputuloksiin kuin rakastavalla ja hyväksyvällä asenteella. Mitä jos siis koittaisitkin ensin hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet ja vasta sitten ryhtyä muutokseen, jos ylipäätään koet sen enää tarpeelliseksi? Oman kehon rääkkääminen voi auttaa laihdutuksessa lyhyellä aikavälillä, mutta elämäntavaksi siitä ei ole - ja juuri elämäntavoistahan painonhallinnassa ja terveyden vaalimisessa on pitkälti kyse.

Kaiken kaikkiaan minusta tuntuu usein siltä, että olisi ehkä viisaampaa keskittyä miettimään aivan muita asioita kuin omaa ulkonäköä. Harva kokee elämänsä parhaita flow-elämyksiä peilin edessä. Toki ulkonäöllä on merkitystä, ei sitä voi kiistää, mutta tärkeimmät ja parhaimmat ominaisuudet ihmisissä ovat kuitenkin jotain aivan muuta. Terveellinen elämäntyylikin ruokavalintoineen ja liikkumisineen tähtää (tai sen tulisi tähdätä) ennen kaikkea hyvään, energiseen oloon ja terveyden vaalimiseen, ei vain tietynlaisen ulkomuodon saamiseen tai ylläpitoon. Ja mitä terveelliseen elämään tulee, senkin osalta nykyisin korostetaan usein lähinnä ruokaa, lepoa ja liikuntaa, vaikka mielen hyvinvointi on vähintäänkin yhtä tärkeää. Kaikki nämä hyvinvoinnin osa-alueet ovat toki myös vuorovaikutuksessa keskenään, mikä monimutkaistaa asioita. Siitä olen kuitenkin varma, että itseinhon kautta on turha kuvitella saavuttavansa onnea ja iloa elämäänsä.

Millaisia kokemuksia ja ajatuksia teillä on laihduttamisesta?

P.S. Iloista vappua teille, jotka sitä vietätte!

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Rakkaudesta psykologiaan

Tänään kävi hassusti: istuin väsähtäneenä ja nälkäisenä yliopiston tietokoneluokassa taistelemassa kandini tilastokäppyröiden kanssa, kun jostain yhtäkkiä iski tajuntaan ihan mieletön kiitollisuus siitä, että saan tehdä elämässäni juuri tätä. Olen alusta asti pitänyt opinnoistani todella paljon ja kokenut olevani oikealla alalla, mutta tänä lukuvuonna kokemus on vain vahvistunut entisestään, kun olen päässyt monta askelta lähemmäs niin käytännön työtä ja tutkimusmaailmaakin. Toki myös tylsiä - tai siis hiukan vähemmän minua kiinnostavia - juttuja löytyy tältäkin alalta, mutta useimmat luennot ja harjoitukset inspiroivat ja herättävät ajatuksia todella paljon. Mitä enemmän syvennyn psykologian kiehtovaan maailmaan, sitä selvemmin käsitän, miten monimutkainen kokonaisuus ihmismieli on ja miten näiden asioiden yksinkertaistaminen (tsekkaa esimerkiksi alla oleva kuva) on suorastaan loukkaus jokaisen ihmisen ainutlaatuisuutta kohtaan. On mieletöntä kuunnella kokeneiden psykologien tarinoita siitä, miten hekin jatkuvasti oppivat uutta ja kehittävät myös itseään auttaessaan asiakkaitaan - ja miten kukaan ei väitä tietävänsä kaikkea tai ehkä juuri mitään täydellä varmuudella , vaikka populaaripsykologiassa toisinaan annetaankin valmiita vastauksia.

 Tumblr

Joka tapauksessa nämä kaikki asiat tuntuvat sitä jännittävämmiltä ja monisyisemmiltä, mitä syvemmälle niihin kaivautuu, ja juuri sitä tieteessä rakastan. Toivoisin niin kovasti, että kaikki saisivat opintojensa ja/tai työnsä parissa kokea tekevänsä juuri sitä, mikä heitä kaikkein eniten inspiroi ja mikä heistä tuntuu tärkeältä ja mielekkäältä. Yksikään homma ei tunnu aina täydelliseltä tai varsinkaan vaivattomalta, mutta ei sen kuulukaan: sekin on ihan mieletön fiilis, kun on pakertanut vaikealta tai tylsältä tuntuvien juttujen (krhm, se tilastotiede...) parissa ja lopulta saanut ne valmiiksi ja ehkä tajunnut, mitä hyötyä niistäkin voi omien tavoitteiden ja unelmien kannalta olla. Toki minullakin on ollut motivaatio-ongelmia, mutta niidenkin iskiessä olen yleensä muistanut, että kaikella tällä, mitä teen, todella on väliä. Ja juuri tästä minä pidän ihan hulluna, ja juuri tästä - sekä itse opinnoista ja töistä että tästä tunteesta - olen äärimmäisen kiitollinen.

:)

Huomenna lähden pitkästä aikaa perheeni luokse lomailemaan pääsiäisen ajaksi, ja pienen rentoutumisen jälkeen on tämän kevään loppurutistuksen aika opintojen osalta. Uskokaa tai älkää (no, todennäköisesti tämän postauksen luettuanne uskotte), mutta se tuntuu varsin hyvältä juuri nyt.

P.S. Blogi lomailee pääsiäisen ajan, palaillaan joskus ensi viikolla! Hauskaa pääsiäisen aikaa kaikille!


maanantai 14. huhtikuuta 2014

Tarvitaanko treenaamiseen tavoitteita?

Viime aikoina on tullut lueskeltua paljon treeni- ja hyvinvointiblogeja sekä toisinaan myös naistenlehtiä, jotka pursuilevat tarinoita liikkumisesta, syömisestä, motivaatiosta ja muista sinänsä mielenkiintoisista aiheista. Yksi asia on kuitenkin jäänyt hieman vaivaamaan mieltäni tai ainakin ärsyttämään, nimittäin treeni- ja myös ruokajuttujen tavoitekeskeisyys. Tavoitteissa ei sinänsä ole mitään vikaa, päinvastoin: konkreettiset ja saavutettavissa olevat tavoitteet auttavat paljon motivaation ylläpitämisessä ja antavat syyn sille, mitä ollaan tekemässä. Se kuitenkin ihmetyttää ja hieman surettaakin, että usein treenitavoitteet ovat todella ulkonäkökeskeisiä. Joku haluaa laihtua, mutta vielä useampi näyttää havittelevan pyöreämpää peppua, isompaa habaa tai muodokkaita olkapäitä. Laihuuden idealisointi on korvautunut pitkälti sporttisuuden tavoittelulla, joka toki on ihanteena huomattavasti terveempi mutta myös vähintäänkin yhtä vaativa: sporttisen kropan eteen täytyy tehdä vieläkin enemmän töitä kuin laihtuakseen! Tuntuu ristiriitaiselta, että treenihypetyksen keskellä korostetaan jatkuvasti terveyttä, onnellisuutta ja hyvinvointia, mutta silti monille ulkonäkö tuntuu olevan tärkein motivaattori treenaamiseen. Johtaako haban pullistelu peilin edessä ja takapuolen kehityksen seuraaminen todella onnellisempaan elämään ja parempaan itsetuntoon? Jälkimmäiseen ehkä monilla, mutta onko itsetuntoa järkevää perustaa sille, mitä peilissä näkyy?

 ♡

Ulkonäöllä on merkitystä, ja on ihan okei ja ymmärrettävää, että tietynlaisen ulkomuodon tavoittelu tuo lisäbuustia liikkumiseen ja terveelliseen ruokavalioon. Pieni ja äkäinen feministi sisälläni on kuitenkin varsin suruissaan siitä, miten nykyinen fitnessilmiökin omalla tavallaan pönkittää ulkonäkökeskeisyyttä (toki myös miesten keskuudessa, luinkin vastikään juttua myös siitä, miten poikien ulkonäköpaineet ovat viime aikoina kasvaneet). Välillä tuntuu siltä, että joidenkin elämä pyörii lähinnä treenaamisen ja "oikein" syömisen ympärillä, ja minun korviini sellainen kuulostaa aika itsekeskeiseltä ja köyhältä elämältä. Jokainen tekee toki omat valintansa, mutta en pidä siitä, että liikunnasta puhutaan niin ulkonäkökeskeisesti - säännöllisellä liikkumisella kun on joka tapauksessa terveyteen lukuisia positiivisia vaikutuksia, jotka tuntuvat välillä unohtuvan ulkonäköhömpötysten keskellä.

Fitness

Moni väittää, että treenillä pitää olla tavoitteita. Joo, olen ihan samaa mieltä, mutta ajattelen ehkä hieman erityyppisiä tavoitteita kuin jotkut. Minusta on ikävää, että moni naureskelee nykyään niille, jotka käyvät salilla treenailemassa fiiliksen mukaan ilman tiukkaa ohjelmaa ja tavoitteita ja jotka eivät treenaa "täysillä" eli veren maku suussa. Miksi kaikkien pitäisi? Miksi "tavoitteellinen treenaaminen" olisi automaattisesti parempi vaihtoehto kuin fiiliksen mukaan liikkuminen? Jos motivaatio ei pysy yllä ilman tavoitteita, ja paluu sohvan pohjalle uhkaa, on toki hyvä miettiä syitä liikkumiselle, mutta mielestäni liikunnan ilo, hyvä fiilis ja uuden oppiminen ovat aivan riittäviä ja hyviä syitä.

Minä liikun siksi, etten osaa olla liikkumatta. Siksi, että säästyisin arkielämää haittaavilta fyysisiltä vaivoilta. Siksi, että mieleni pysyisi kasassa. Siksi, että se on kivaa. Ainoa tavoitteeni treenin suhteen on se, että pysyisin niin fyysisesti kuin henkisesti hyvässä (tai entistäkin paremmassa) kunnossa. Jos ulkonäkö muuttuu siinä samalla, niin muuttukoon, mikäs siinä. Se on kuitenkin vain ekstraa päälle.

Millaisia tavoitteita teillä on treenaamisen suhteen?

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Ratkaiseeko asenne kaiken?

Useampikin kaverini oli jakanut Facebookissa tämän jutun, joka kolahti minuunkin kovasti. Kirjoituksen pointtina on kritisoida "jokainen on oman onnensa seppä" -puhetta ja horinoita siitä, että asenne on ainoa, mikä elämässä ratkaisee. Nykyään moni ajattelee, että onni on oma valinta - mikä johtaa loogisesti siihen, että myös onnettomuus on oma valinta. Korostamme jatkuvasti sitä, miten tärkeää on ajatella positiivisesti, keskittyä myönteisiin ajatuksiin ja hyväksyä kaikki, mitä polullamme vastaan tulee. Kuten tiedätte, ajattelen itsekin hieman tähän tapaan, sillä kiitollisuuden, optimismin ja tietoisen läsnäolon positiivisista vaikutuksista on runsaasti varsin vakuuttavaa tieteellistä tutkimusta.

Just do it~
Pliis, ei näin! Joskus täytyy puhuakin.
Asenteella on merkitystä, paljonkin, mutta liian usein sitä tarjotaan näennäisen helppona ratkaisuna vaikeimpiinkin ongelmiin, mikä tuottaa usein vain lisää tuskaa: miettikää nyt, miltä ihmisestä tuntuu, kun hänelle hoetaan, että oikeanlainen asenne ratkaisisi hänen ongelmansa, mutta hän voi niin huonosti, ettei noin vain pysty muuttamaan asennettaan.

"En usko onnen ankaraan asennepuheeseen. En etenkään silloin, kun se on yritys paikata jättimäisiä avohaavoja pikkulaastarein keinoin. Asennepuhe on pahimmillaan kevyt ja ymmärtämätön, inhimillisyyttä pilkkaava ratkaisu. Se jättää yksinäisen yhä yksinäisemmäksi. Se tuottaa tuplatuskaa, kun jo olemassa olevan tuskan lisäksi ei koe pystyvänsä edes asennetalkoisiin mielensä oikaisemiseksi."

Mutta toisaalta - mistä muusta psykoterapiassakaan on kyse kuin "asennetalkoista mielen oikaisemiseksi"? Toki lähtökohta on hieman eri kuin arkinen ja mielestäni ihmisen kokemuksia ja tunteita väheksyvä "otappa nyt itseäsi niskasta kiinni" -puhe, mutta pohjimmiltaan kaikessa psykologisessa hoidossa on kuitenkin paljolti kyse siitä, että pyritään tavalla tai toisella vaikuttamaan ihmisen ajattelu-, tuntemis- ja tulkintatapoihin. On totta, että lähtökohtamme eivät ole tasavertaiset, mutta toisaalta totta on sekin, että usein juuri vaikeimmissa olosuhteissa kasvaneet ovat erityisen optimistisia ja sitkeitä selviytyjiä, jotka ovat pysyneet tolkuissaan pitkälti elämänasenteensa ansiosta. Myös synnynnäisessä temperamentissa on luonnollisesti eroja, ja fakta on, että joillakin on muita vahvempi taipumus negatiiviseen ajatteluun ja siten myös negatiivisten tunteiden kokemiseen. Tämäkään ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ketään olisi tuomittu elämään onnettomana: vaikka perustemperamentti on ja pysyy, sen ilmenemismuodot muuttuvat, ja kenen tahansa on mahdollista oppia myönteistä ajattelua ja hyötyä siitä. Joiltakin se vain vaatii enemmän työtä, ja totta kai se tuntuu hieman epäreilulta.

Miten te suhtaudutte asennepuheeseen?

Always think positive :)

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Koululiikunnasta

Eilen oli Hesarissa juttu siitä, miten koululiikunnan järjestäminen tytöille ja pojille erikseen on kansainvälisessä mittakaavassa poikkeuksellista. Artikkelissa kerrotaan eräästä suomalaisesta koulusta, jossa on kaikille yhteiset liikuntatunnit, ja niistä on pääosin hyviä kokemuksia. Aloin itsekin muistella omia kouluaikoja ja liikuntatunteja, ja se herätti paljonkin ajatuksia: liikunta oli nimittäin ehdoton inhokkiaineeni koulussa ainakin koko yläasteen ja lukion ajan. Se ei johtunut siitä, että olisin ollut laiska tai veltto, vaan esimerkiksi siitä, että liikuntatunneilla kaikki pikkutyttöjen väliset konfliktit kulminoituivat. Opettajat eivät juuri auttaneet asiaa, sillä he kannustivat vain ja ainoastaan älyttömään kilpailuhenkisyyteen ja eteenpäin puskemiseen, eivät liikunnan ilon etsimiseen, yhteistyöhön ja hauskanpitoon, joita minusta olisi tärkeää painottaa liikuntatunneilla. Yläasteen liikunnanopettajamme oli vakaasti sitä mieltä, että ratsastus ei ole liikuntaa (ja tanssikin oli vähän siinä ja siinä), ja lukion opettajamme puolestaan vaivautui opettelemaan vain niiden oppilaiden nimet, joista hän sattui tykkäämään, ja muille ei juuri positiivista palautetta herunut. Liikuntatunneilla kyllä kokeiltiin monia eri lajeja, mutta yksikään niistä ei tuntunut minulle omalta (en ole edelleenkään joukkuepeli-ihmisiä), ja liikunnan ilon löysin kunnolla vasta päästyäni eroon pakkoliikunnasta ja siitä ahdistavasta ilmapiiristä.

 

Ja niin, siitä sukupuolijaosta. Minun kouluaikoinani se tarkoitti myös sitä, että tytöt ja pojat harrastivat eri lajeja: pojat pelasivat jotain lähes aina, meillä tytöillä oli paljon useammin voimistelua. Lukiossa homma meni hetkittäin niin absurdiksi, ettei sille voinut kuin nauraa: iäkäs ja tiukkapipoinen opettajamme perusteli liikunnan tärkeyttä naisille sillä, että kun voimistelee, niin synnyttäminen tulee olemaan helpompaa. Joo-o, voihan se näinkin olla, mutta ehkäpä muut perustelut voisivat olla hiukan vakuuttavampia. Joka tapauksessa tyttöjen ja poikien liikuntatunnit tuntuivat välillä olevan kuin eri maailmasta, vaikka toki asiaan varmasti vaikutti sekin, että meidän kohdallamme poikien opettajat sattuivat olemaan paljon rennompia tyyppejä.

Hesarin artikkelin mukaan opetushallitus kuitenkin suosittelee yhä erillisopetusta. Perusteina ovat muun muassa tyttöjen ja poikien eri lajimieltymykset, voimaerot, arkojen lasten suojelu ja yksilöllisyyden huomioiminen. Kuinka päteviltä nämä perusteet teidän korviinne kuulostavat? Toki pojat ovat usein isompia ja voimakkaampia kuin tytöt, mutta on niitä eroja sukupuolten välilläkin ja paljon - ja sitä paitsi liikuntatunneillahan pitäisi oppia pelaamaan yhteen (niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisesti) erilaisten ihmisten kanssa, niitä taitoja koulun ulkopuolellakin tarvitaan. Se, että tytöillä ja pojilla olisi luonnostaan eri lajimieltymykset, taitaa pohjautua lähinnä perinteisiin sukupuolirooleihin, ja minusta koulun tarkoitus ei olisi tukea niitä. Yksilöllisyyttä puolestaan on sukupuolten sisällä aivan yhtä paljon kuin välillä - jos yksilöllisyyden huomioimisella perustellaan tyttöjen ja poikien erottelua, ajaudutaan mielestäni joka tapauksessa siihen oletukseen, että tytöt ovat tietynlaisia ja pojat tietynlaisia. Se on kaukana yksilöllisyyden kunnioittamisesta.

 

Olen ikionnellinen, ettei minun tarvitse enää koskaan palata koulun liikuntatunneille, mutta toivoisin silti, että nykyajan koululaiset saisivat liikunnasta hieman parempia muistoja kuin itse sain. En tiedä, kuinka paljon sekaryhmiin siirtyminen vaikuttaisi asiaan, sillä opettajien asenteilla ja muulla on vähintään yhtä paljon merkitystä. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että yhteistyötaitojen ja toisten huomioonottamisen oppimisen sekä ennakkoluulojen (sekä ankeiden sukupuoliroolien) karistamisen kannalta tyttöjen ja poikien yhteiset liikuntatunnit voisivat olla hyvä idea.

Millaisia muistoja teillä on koululiikunnasta? Mitä mieltä olette - sekaryhmät vai tytöt ja pojat erikseen?

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Totta vai taikuutta - ajatuksia hypnoosista

idontwantrealism:

Poster for my tumblr :)

Viime päivinä on tapahtunut monia ravisuttavia asioita. Olen joutunut uudelleenarvioimaan monia käsityksiäni erinäisistä asioista ja jopa romuttamaan muutamia ennakkoluuloja. Vietin perjantain ja lauantain opiskelukavereideni kanssa kurssilla, missä harjoittelimme hypnotisoimista, ja se oli ylivoimaisesti oudointa ja hämmentävintä, mitä olen koskaan tehnyt - niin tekijän kuin kokijan roolissa. Olen aina suhtautunut enemmän tai vähemmän epäluuloisesti koko hypnoosiin, vaikka olenkin pitkään tiennyt, ettei siinä oikeastaan ole kyse mistään maagisesta tai yliluonnollisesta. Olen aina kuvitellut, ettei minua pystyisi hypnotisoimaan, mutta näköjään sekin onnistui ihan hyvin jopa kokemattomalta ystävältäni. Tunne oli todella omituinen, ja suunnilleen samaa sanoivat kaverinikin. Tunteet olivat todella pinnassa koko viikonlopun ajan, ja edelleen on vähän pöllähtänyt olo kaikesta siitä, mitä opimme ja mistä puhuimme. Tämä oli taas kerran ihan täydellinen osoitus siitä, miten ihmeellinen ja yksilöllinen ihmismieli on ja miten sitä koskevia ennakkoluuloja joutuu väistämättä ravistelemaan aika ajoin. Tiede ei ole aina niin kovin kaukana taiteesta ja taikuudesta.

Onko teillä kokemuksia hypnoosista? Mitä ylipäätään ajattelette siitä? Kirjoittelen todennäköisesti aiheesta ja hypnoosin käyttötarkoituksista hieman perusteellisemmin myöhemmin, kunhan olen ehtinyt sulatella asioita, mutta olisin jo nyt erittäin kiinnostunut kuulemaan ajatuksianne aiheesta :)

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Onko sisu avain menestykseen?


Törmäsin tähän mielenkiintoiseen puheeseen menestyksestä ja sisukkuudesta, ja mielestäni tässä on todella tärkeä pointti: tavanomaisilla testeillä mitattu älykkyys, sosiaaliset taidot ja muut sinänsä arvokkaat piirteet eivät vielä takaa menestystä juuri millään alalla, vaan sisu ja sitkeys ovat erityisen hyvin menestyjiä yhdistäviä piirteitä. Tämä on toki tiedetty meillä Suomessa jo pitkään, arvostetaanhan kulttuurissamme kovasti työntekoa, ahkeruutta ja periksiantamattomuutta. Silti usein törmää kuvitelmaan siitä, että menestyjillä menee hyvin heidän luontaisten piirteidensä, kuten vaikkapa älykkyyden tai sosiaalisuuden ansiosta. Kuitenkin lähes kaikki oman alansa huippunimet tai muuten vain työssään tai muissa tekemisissään hyvin pärjäävät ihmiset korostavat sitä, että tietyn taidon, aseman tai arvostuksen eteen on joutunut tekemään kovasti töitä - siitä huolimatta, että taustalla olisi niin sanotusti hyvät geenit.

On toki selvää, että monella alalla myös lahjakkuutta vaaditaan: kenestä tahansa ei esimerkiksi tule huippumuusikkoa tai -matemaatikkoa, vaikka kuinka puskisi sisulla eteenpäin. Usein synnynnäiseen lahjakkuuteen tai sen puutteeseen vedotaan kuitenkin mielestäni aivan liikaa. Jos meillä on mielessämme sitkeä käsitys siitä, ettemme kerta kaikkiaan voi oppia vaikkapa matikkaa tai vieraita kieliä, emme todennäköisesti edes yritä oppia. Toisaalta myös vahva usko omaan älykkyyteen tai lahjakkuuteen voi passivoida, jos kuvittelemme, että äly johtaa automaattisesti huipputuloksiin. Toki omat heikkoudet ja vahvuudet on hyvä tuntea, mutta kannattaa pitää mielessä myös se, että ne eivät ole muuttumattomia. Parhaassa tapauksessa heikkoudet voi kääntää vahvuuksiksi, ja toisaalta vahvuuksiakin voi olla tarpeen kehittää.

Ja niin - mitä se älykkyys tai lahjakkuuskaan ylipäätään on? Yhtä oikeaa vastausta siihenkään tuskin on: helposti ajaudutaan siihen määritelmään, että älykkyys on sitä, mitä vakiintuneet älykkyystestit mittaavat.

Mitä te ajattelette aiheesta?