torstai 20. maaliskuuta 2014

Kuinka auttaa masentunutta


cute-sad-boy-friend-nest-help  
Usein, kun kohtaamme erilaisten ongelmien kanssa painiskelevia ihmisiä, emme tiedä, miten meidän tulisi toimia: olisiko parempi pelkästään kuunnella, mitä ihminen oma-aloitteisesti haluaa kertoa, kysellä ja kuunnella, kuunnella ja neuvoa, vai jopa hypätä suoraan neuvontavaiheeseen, mikä sekin tuntuu olevan valitettavan yleinen ratkaisu. Arkisissa ongelmatilanteissa neuvominen toki usein toimiikin, mutta jo ihmissuhdeongelmissa pidän sitä melko arveluttavana, sillä emme koskaan tiedä kaikkea toisten ihmissuhteista. Erityisen vaikeaa tuntuu kuitenkin olevan mielenterveysongelmiin suhtautuminen. 
Ihmiset yleensä tarkoittavat hyvää, kun yrittävät takoa optimismia masentuneen mieleen, havahduttaa häntä todellisuuteen kyseenalaistamalla pessimistisia ajattelumalleja tai yksinkertaisesti piristää häntä. Valitettavan usein tällaiset keinot eivät kuitenkaan toimi, sillä mielenterveyspulmat eivät suinkaan ole pelkkä järjen asia: moni tietää vallan hyvin, että hänen ajattelu-, tulkinta- ja toimintatapansa ovat ongelmallisia, mutta ei silti pysty noin vain muuttamaan niitä. Siksi piristämisyritykset saattavat jopa kääntyä itseään vastaan. Mielestäni paras tapa auttaa masentunutta, ahdistunutta tai "vain" surevaa läheistä onkin vain olla empaattisesti läsnä. Usein todellinen läsnäolo ja kuunteleminen ovatkin tehokkaampia mielen piristäjiä kuin ajattelumallien loputon analysointi, johon valitettavan usein liittyy myös jonkinasteista tuomitsemista. Toki myös kaikenlaiseen mukavaan toimintaan ja puuhasteluun aktivoiminen voi olla hyväksi, mutta silloin kun kaikkein eniten surettaa, lenkille tai leffaan lähteminenkin voi tuntua ylivoimaiselta askeleelta. Silloin itse ainakin kaipaisin vain sitä, että joku olisi paikalla ja edes yrittäisi ymmärtää, vaikkei ehkä koskaan täysin voisikaan.
Kun sinulla on vaikeaa, mitä toivoisit muiden tekevän?

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Ekstrovertti erityisherkkä

Törmäsin mielenkiintoiseen juttuun erityisherkkien persoonallisuuden piirteistä, erityisesti ulos- ja sisäänpäinsuuntautuneisuudesta. Nekin, joille erityisherkkyyden käsite on tuttu, samaistavat piirteen usein introversioon, sisäänpäinkääntyneisyyteen. On toki havaittu, että jopa 70-75 prosenttia erityisherkistä on myös introvertteja, ja monet erityisherkkyyteen liittyvät piirteet, kuten pienemmässä porukassa viihtyminen ja yksinolon tarve, on helppo tulkita introverttiin persoonallisuuteen liittyviksi. Onneksi (vai valitettavasti) psykologiassa asiat eivät kuitenkaan ole koskaan näin yksinkertaisia: loput 25-30 prosenttia erityisherkistä nimittäin ovat ulospäinsuuntautuneita, mikä voi vaikeuttaa ilmiön ymmärtämistä entisestään ja tuoda näiden ihmisten elämään lisähaasteita.

Kärjistetysti voi sanoa, että ero introverttien ja ekstroverttien välillä on siinä, että ensimmäiset saavat energiaa yksinolosta ja jälkimmäiset vuorovaikutuksesta muiden ihmisten kanssa. Introvertti ei luonnollisesti tarkoita ihmisvihaajaa: hänkin voi viihtyä muiden seurassa mutta kokee varsinkin suuressa joukossa olemisen pitemmän päälle kuormittavana. Ekstroverttien erityisherkkyyttä voikin olla vaikea ymmärtää siksi, että siihen sisältyy ristiriita: tällainen ihminen kokee saavansa energiaa ihmisten kanssa olemisesta mutta samaan aikaan kokee sen kuormittavana suuremman ärsyketulvan takia. Joku voisi toki päätellä, että ekstrovertti erityisherkkä onkin todellisuudessa pohjimmiltaan introvertti, mutta mielestäni näin ei suinkaan ole. Olisi yksioikoista ajatella, että kaikki maailman ekstrovertit olisivat samanlaisia - onhan aivan selvää, että ulospäinsuuntautuneisuuden ilmenemiseen vaikuttavat myös muut ihmisen ominaisuudet.

On tärkeää muistaa, että harva ekstroverttikään imee itseensä energiaa kohtaamisista kenen kanssa tahansa. Monet erityisherkät tuntevat enemmän vetoa ns. syvällisiin keskusteluihin kuin small talkiin, ja ekstrovertti erityisherkkäkin kaipaa sellaista seuraa, jossa hän voi olla oma itsensä. Myös erityisherkkien tunteellinen reagointitapa vaikuttaa ulospäinsuuntautuneisuuden ilmenemiseen. Kun ekstrovertti erityisherkkä joutuu tilanteeseen, joka herättää hänessä suuria tunteita, hän voi kokea suurta tarvetta puhua tunteistaan - mikä voi johtaa siihen, että hänet nähdään ylireagoivana. Ekstrovesio ja erityisherkkyys voivatkin olla aika vaikeasti ymmärrettävä ja käsiteltävä yhdistelmä.

Itse olen usein pohtinut, olenko pohjimmiltani introvertti vai ekstrovertti, enkä ole vieläkään siitä täysin selvillä. Kumpikaan ääripää ei tunnu omalta, joten ilmeisesti olen siinä välimaastossa - kuten tietysti suurin osa ihmisistä. Tunnistin kuitenkin jossain määrin itseni ekstrovertin erityisherkän kuvailusta, sillä rakastan uusiin ihmisiin tutustumista ja tunnen usein olevani erityisen elossa hyvässä seurassa, mutta toisaalta ärsykkeitä pursuavat sosiaaliset tilanteet tuntuvat erittäin uuvuttavilta. Olen kova puhumaan, ja jos jokin asia herättää minussa suuria tunteita tai uusia ajatuksia, palan halusta jakaa ne muiden kanssa (tai ainakin sanoa ne ääneen, vaikka muut eivät täysin ymmärtäisikään). Olen selvästi enemmän suuntautunut ihmisiin kuin asioihin, mutta vaikka kykenen small talkiin, en juurikaan nauti siitä.

Kaikissa ihmisissä on ristiriitaisuuksia, ja usein juuri niiden takia emme koe tulevamme ymmärretyiksi tai ymmärtävämme muita. Saatamme kuvitella tietävämme, mitä on olla introvertti tai ekstrovertti, mutta kun kuvaan lisätään kaikki kyseisen ihmisen muut ominaisuudet, emme enää olekaan aivan kartalla. Samoin myös mielenterveyshäiriöistä puhuttaessa ajaudumme helposti ajattelemaan, että kaikki saman diagnoosin saaneet ovat samasta puusta veistettyjä, vaikka esimerkiksi masennuksen ilmenemismuodot vaihtelevat paljonkin ihmisten välillä. Mielestäni on todella hienoa, että erityisherkkyydestä puhutaan, mutta vielä hienompaa olisi, että ottaisimme huomioon myös erityisherkkien yksilöllisyyden. Ihmisten luokittelu on toki käyttökelpoinen apuväline erilaisten ominaisuuksien ymmärtämisessä, mutta kaikki varmasti ymmärtävät, että siinä on myös rajoituksensa. Erityisherkkyyskin on vain yksi enemmän tai vähemmän spesifi ominaisuus muiden joukossa, ja vaikka jakaisimme sen, olemme silti yksilöitä, joilla on erilaisia taustoja, persoonallisuuksia, arvoja ja asenteita.

Kommentit ja kokemukset aiheesta ovat taas kerran erittäin tervetulleita! :)

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Mikä on sinun intohimosi?

Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmiset ovat kauneimmillaan silloin, kun he pääsevät puhumaan antaumuksella jostain, mihin he suhtautuvat intohimoisesti. Innostus on helposti tarttuvaa sorttia, ja itsekin olen kiinnostunut ties mistä erilaisista aiheista, kun olen sattunut kuulemaan jonkun puhuvan niistä rakkaudella. Jos sanotaan, että rakkaus saa ihmiset hehkumaan, niin haluaisin ehdottomasti laajentaa rakkauden koskemaan muutakin kuin muita ihmisiä: katsokaa ja kuunnelkaa vaikka työstään puhuvaa taiteilijaa tai tutkijaa, joka pääsee esitelmöimään rakkaimmasta aiheestaan vastaanottavaiselle yleisölle. Tietenkään kaikki eivät ole yhtä verbaalisia ihmisiä, ja joskus intohimo ei välity muille yksinkertaisesti siksi, että sitä ei osaa pukea sanoiksi. Toki siitä voi olla vaikea puhua myös siksi, että se on niin henkilökohtaista, Toivon silti ihmisten yrittävän, sillä rakastan niitä keskusteluja, jotka todella pureutuvat asian ytimeen, siihen, mikä ihmiselle on kaikista tärkeintä.

 words of wisdom

Intohimo tai kutsumus (mitä nimeä siitä haluaakaan käyttää) johonkin asiaan tuo elämään niin paljon sisältöä ja mielekkyyttä, että toivoisin kaikkien löytävän sellaisen - ja antautumaan sille. Monilla ehkä on asioita, joita he haluaisivat tehdä vain niiden itsensä vuoksi, mutta eivät syystä tai toisesta uskalla. Heittäytyminen pelottaa, se on täysin ymmärrettävää, mutta toisaalta ihan kivaan työhön, harrastukseen tai ihmissuhteeseen juuttuminen voi pidemmän päälle harmittaa.

Minulla on ollut aina monenlaisia mielenkiinnon kohteita, enkä vieläkään osaa nostaa niiden joukosta yhtä muiden yläpuolelle. Toki uravalintani (tarkemmin varsinkin ihmismielen toiminnan ymmärtäminen ja toisten auttaminen) on yksi intohimoistani, ehdottomasti, mutta toisaalta myös klassinen musiikki saa minut suorastaan liekkeihin. Rakastan myös kirjoittamista, kuvataidetta, ruoanlaittoa, kielten opiskelua ja vieraisiin kulttuureihin tutustumista. Ja niin, niitä intohimoisia keskusteluja asioista, joilla on merkitystä - en usko, että niitä voi olla elämässä liikaa (vaikka toki väliin on hyvä lepuuttaa aivoja hömpän parissa, mistä olikin puhetta pari postausta sitten).

Mitä sinä tekisit, jos voisit tehdä mitä vain? Milloin olet eniten elossa?