sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Täydellisyyden tavoittelusta

Viikko sitten balettitunnilla meinasin menettää hermoni ja pillahtaa itkuun, kun en osannut täydellisesti piruetteja, joita harjoittelimme. Ei osannut kukaan muukaan, huomasin kyllä, mutta silti tunnista jäi sen verran ikävä fiilis, että jäin päiväkausiksi pohtimaan omaa tarvettani olla aina loistava siinä mitä teen, tai vähintäänkin porukan paras. Usein en ole edes tiedostanut sitä, sillä tämä ilmenee vain niissä asioissa, joista pidän ja jotka ovat minulle merkityksellisiä. Toisinaan olen lohdutellut itseäni sillä, etten voi olla perfektionisti pahimmasta päästä, kun suhtaudun niin huolettomasti esimerkiksi joihinkin koulujuttuihin enkä koe stressaavani asioista helposti muutenkaan. Viime aikoina olen kuitenkin jutellut muutamien ihmisten kanssa vaativuudestani ja huomannut, että sitä todellakin on liikkeellä, ja sitä olisi mukava onnistua hieman vähentämään.

Be real

Monilla täydellisyyden tavoittelu näkyy siinä, että tärkeiden juttujen eteen tehdään niin paljon töitä, että aika ja energia eivät meinaa riittää, mikä luonnollisesti stressaa. Oma tilanteeni on kuitenkin erilainen: haluan olla paras tekemättä juuri mitään sen eteen. Kuulostaa epärealistiselta, vai mitä? Koulussa olin aina luokkani parhaimmistoa, vaikka käytin opiskeluun vähemmän aikaa kuin monet muut, ja muistan jopa ajatelleeni, että ahkeruus on tyhmiä ihmisiä varten ja fiksut pääsevät vähemmällä. Ja toki pääsevätkin, ei sitä voi kiistää, että lahjakkuudella on merkitystä monessa asiassa, mutta fakta sekin on, että huipulle päästäkseen on aina tehtävä myös töitä - kysykää vaikka keneltä tahansa alansa huipulle päässeeltä urheilijalta, muusikolta, taiteilijalta, poliitikolta tai tutkijalta. Olen lopettanut tai keskeyttänyt minulle rakkaita harrastuksia sen takia, että olen huomannut muiden olevan niissä paljon parempia. Esimerkiksi kuvataidekoulussa tunsin usein olevani ulkopuolinen ja erilainen siksi, etten ollut "tarpeeksi taiteilija" - lähes kaikki muut halusivat ammatin taiteen parista (ja suurin osa porukasta itse asiassa opiskelee nyt jotain kuvataiteeseen liittyvää) ja olivat motivoituneempia ja taitavampiakin kuin minä, mikä ketutti aika rankasti. Pianonsoittoa olen ihme kyllä jatkanut lähes koko elämäni, vaikka en olekaan mikään huippulahjakkuus - ehkä siinä tosin auttaa harrastuksen yksinäisyys, ei tarvitse verrata itseään muihin. Viimeaikaiset kokemukset balettitunneilta ovat kuitenkin muistuttaneet, että perfektionismini elää ja voi hyvin edelleen.

Vaadin itseltäni paljon kaikessa, mikä on minulle merkityksellistä - ja se koskee myös sitä, mitä pääni sisällä tapahtuu. Usein, kun olen yrittänyt opetella ajattelemaan positiivisemmin, lopettamaan valittamisen tai jotain vastaavaa, yritys on kääntynyt itseään vastaan: olen alkanut tavoitella täydellisyyttä myös rennosti ottamisessa, mikä johtaa huonoon omaantuntoon siitä, jos löydänkin itseni vatvomasta ja valittamasta. Onnistun kyllä ottamaan rennosti asioissa, jotka eivät ole ykkösprioriteetteja elämässäni, mutta olisi varmasti hyvä oppia sietämään epävarmuutta ja epätäydellisyyttä tärkeilläkin elämänalueilla - joku on joka tapauksessa aina parempi, eikä kukaan ole täydellinen. En myöskään ole koskaan huomannut, että epätäydellisyydestä seuraisi automaattisesti jotain katastrofaalista. Kaikki tämä on helppo tiedostaa, mutta miten ihmeessä sen saisi siirrettyä myös tunnetasolle?

 Reality ?

Mietin hetken, miten pystyisin kirjoittamaan tästä antamatta ylimielistä vaikutelmaa, mutta olkoon: en ole koskaan halunnut olla tavallinen. Olen aina kuvitellut olevani paitsi erilainen, myös erityinen, minkä takia koen jatkuvasti tarvetta todistella paremmuuttani välttääkseni sen, että hukkuisin massaan ja vaikuttaisin samanlaiselta kuin kaikki muut. En ole täysin paikantanut, mistä tarpeeni olla erityinen oikein kumpuaa, mutta luulen, että voisi olla melko vapauttavaa tuntea olevansa tavallinen ja tyytyväinen siihen. Toisaalta erityisyydenkään ei tarvitse tarkoittaa täydellisyyttä - jokainen on joka tapauksessa ainutlaatuinen omalla tavallaan, puutteistaan huolimatta. Itse asiassa ajattelen, että totaalinen täydellisyys olisi oikeastaan erittäin tylsää ja epäaitoa ja siksi myös epätäydellistä, eli oikeastaan täydellisyyttä ei voi olla olemassa. Ehkä voisinkin sanoa tavoittelevani täydellisyyden sijasta sitä, että olisi muita parempi. Käsitteitä voisi pyöritellä loputtomiin, mutta lopputulokset lienevät samoja.

Onko teillä vinkkejä, miten päästä eroon täydellisyyden tavoittelusta?

22 kommenttia:

  1. Kauhistus, ihan kuin omaa tekstiäni, olen ihan samalainen...vinkkejä ei ole, koska en useinkaan tiedosta tätä puolta :O

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että on muitakin tällaisia - vaikka toki toivoisin, että me kaikki päästäisiin tästä jossain määrin eroon :D

      Poista
  2. Minulla on aika pitkälti sama ongelma. Olen kyllä monissa asioissa oppinut olemaan armollinen itselleni, mutta en edelleenkään halua tehdä asioita, joissa en ole hyvä. Yksin ollessa on helpompi olla huono, mutta esimerkiksi kaikki liikunta muiden ihmisten kanssa ei tule kysymykseenkään. Vaikka miten yrittäisin, en vain osaa olla välittämättä siitä, että olen liikunnassa ihan lajista riippumatta paljon huonompi kuin lähes kukaan muu. En kestä sitä, joten liikuntani rajoittuu joogaan, lenkkeilyyn, uintiin ja olohuonezumbaan.

    Olen myös todella huono häviäjä. Olen jopa lopettanut joidenkin pelien pelaamisen siksi, että olen hävinnyt useamman kerran peräkkäin. Muuten tykkäisin esimerkiksi lautapeleistä, mutta minulle tulee vain suhteettoman paha mieli, jos en voita. Typerää kyllä, mutta en voi sille mitään.

    Olemme siinä aika samanlaisia, että myös minä olen ollut aina hyvä koulussa tekemättä juuri mitään sen eteen. Peruskoulun lopussa lukuaineiden keskiarvo oli vaatimattomat 10,0 ja myös lukiosta kirjoitin koko koulun parhaat paperit. Yliopisto oli siinä mielessä shokki, että siellä en enää ollutkaan paras. Siellä oli niin älykkäitä ihmisiä, että minun älykkyyteni kalpeni heidän rinnallaan. Silloin minun oli pakko opetella hyväksymään se, etten voinut olla enää paras. En varmaan hyväksyisi sitä vieläkään, ellei olisi ollut ihan pakko. En nyt sentään halunnut mennä jonnekin AMK:n pilipalilinjalle ihan vain siksi, että saisin olla paras. Työelämässä en voi kuitenkaan olla paras, varsinkaan minua paljon kokeneempiin verrattuna. Tosin tunnen sisimmässäni salaisesti iloa aina, kun ymmärrän jotain nopeammin kuin pomoni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä olen kans todella huono häviäjä, siitä en muistanutkaan mainita :D Lautapelit, joita pelataan joukkueina, eivät ole niin pahoja (koska häviäminen ei ole vain oma vika), mutta jos pitää pelata yksin muita vastaan, tulee tosi paha mieli, jos häviän. Ja niinpä, typeräähän se on, kun tietää, ettei pelin tuloksella ole väliä...

      Mullakin oli ennen tuo juttu, etten halunnut liikkua porukassa, kun pelkäsin olevani muita huonompi, mutta siitä olen enimmäkseen onnistunut pääsemään eroon - itse asiassa nykyään liikun melko vähän ypöyksin, pääosin käyn ryhmäliikunnassa ja salilla, missä on aina muita paikalla. Tosin ryhmäliikunnassakin olen mieltynyt sen verran helppoihin tunteihin, että osaan taatusti tehdä kaiken - liian vaikeat askelsarjat kyllä ärsyttäisivät ja pahan kerran :D

      Oho, ihan tuollaiseen keskiarvoon mäkään en yltänyt, aika mieletöntä! Oon kuullut, että monilla hyvillä oppilailla tulee just toi järkytys yliopistoon mennessä, kun siellä kaikki muutkin ovat hyviä. Itse olen jotenkin onnistunut saamaan yliopistossakin kevyesti hyviä arvosanoja, joten olen tähän asti säästynyt pahimmilta järkytyksiltä x)

      Poista
  3. Voisinpa ottaa itsekin vinkkejä vastaan ;) Samoja fiiliksiä siinä, että pitäisi saada tehtyä täydellisesti jutut - tietyt jutut. Kuten tanssin osalta, töiden osalta, äitiydessä... Se vaan on ainaista hyväksymistä, yhä uudelleen ja uudelleen - jospa se sillä tavalla pikku hiljaa laantuu. Tai vaikka sen tiedostaa, pystyy siirtämään sen syrjään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, toivoa sopii, että laantuu - ja ihan varmasti jo tiedostaminen auttaa pitkälle! :)

      Poista
  4. Minäkin olen sellainen. Olen viime aikoina huomannut, kuinka paljon monimutkaisuuksia ja kärsimyksiä itseni vertaaminen muihin aiheuttaa. Sitä tapahtuu koko ajan enemmän tai vähemmän piilotasolla alitajunnassa kun olen muiden ihmisten parissa, vaikkemme edes tekisi mitään yhteistä. Sitä elää koko ajan joko paremmuuden tai huonommuuden tunteissa. Paremmuus, eli ylpeys ja omahyväisyys, kylmyys, tai huonommuus eli syyllisyys, katumus, pelko, häpeä...

    Minäkään en voi tehdä kunnolla mitään ryhmäaktiviteettia. En pysty keskittymään omaan suoritukseeni vaan koko ajan tarkkailen sitä, mitä ja miten muut tekevät, ja vertaan itseäni muihin. Siksi olenkin keksinyt yksinäisiä harrastuksia (en edes tietoisesti keksinyt vaan ne vain inspaa eniten), mitä kukaan muu ei varmasti tee, ainakaan kukaan kenet tiedän, kuten saippuan teko, siksikin että haluan olla paras mutta lähinnä siksi, ettei tarvi tuntea sitä stressaavaa kilpailun tunnetta ja väistämätöntä huonommuuden tunnetta.

    Miten päästä eroon täydellisyyden tavoittelusta? Siinäpä hyvä kysymys. Minua auttaa, kun tajuan, että jos vain teen aina parhaani, se riittää. Muuta ei vaadita, ei varsinkaan täydellisyyttä. Myös se, että yritän tavoitella täydellisyyden sijaan onnellisuutta. Oman sydämeni polkua; että tekisin sitä, mitä sydämeni eniten rakastaa. Silloin ei enää ole kyse kilpailusta, vaan siitä, että toteutan omaa elämääni parhaalla tavalla, joka antaa minulle keveyden, tasapainon ja merkityksellisyyden tunteen. Yritän oppia omat (henkiset) läksyni, ja tulla paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olen, ei paremmaksi kuin mitä muut ovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo parhaansa tekeminen on kyllä jännä juttu - niinhän sitä aina sanotaan, että riittää kun tekee parhaansa, mutta eikö sekin ole aika perfektionistinen ajatus? Ehkä joskus riittäisi sekin, että tekee varsinkin vähemmän tärkeät asiat vain riittävän hyvin, täytyykö aina edes tavoitella sitä omaa parasta suoritusta? :)

      Poista
  5. Perfektionismi... no, tässä yksi "lääke", jota en suosittele kenellekään - masennus. Minä sain koulusta aikoinaan hyviä arvosanoja ja olisin varmasti valmistunut lukion parhaana, tai ainakin olisin ollut kärkijoukossa, ellen olisi mennyt masentumaan juuri kirjoitusten alla... Olin aina arvottanut itseäni koulumenestyksen perusteella, panostin lukion alusta asti kirjoituksiin ja menestyin kaikissa lukuaineissa erittäin hyvin, mutta voi että, kun piti mielenterveyden romahtaa juuri silloin. En päässyt tavoitteeseeni, ja vieläkin kirvelee, etten saanut yhtäkään Laudaturia. Siinä riittää sulateltavaa varmaan vielä pitkäksi aikaa, vaikka aikaa kirjoituksista tulee tänä keväänä jo neljä vuotta. :D Olen toisinaan huono antamaan itselleni anteeksi.

    Lukion jälkeen menin yliopistoon, mutta masennuin taas. No, saavutus sekin, että sinne pääsin, mutta oli kyllä raskasta mokata jälleen ja jättää opinnot kesken. Siinä vaiheessa alkoi kuitenkin oppia suhteellistamisen taitoa - aina ei tarvitse olla paras tai edes tosi hyvä... kunhan nyt jaksaisi elää päivästä toiseen ja yrittää nauttia kaikista muista hyvistä asioista, jos ei opiskella jaksakaan.

    Minullekin on muuten käynyt niin, että olen jättänyt pois monia rakkaita tekemisiä tai harrastuksia, koska minusta tuntuu, etten voi koskaan tulla niissä niin hyväksi kuin haluaisin. Että en minäkään siitä perfektionistmista ole kokonaan päässyt eroon. :)

    Suvi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa ikävä kuulla, että sulla kävi noin. Vaikka tottahan tuo varmasti on, että masennuksen sattuessa kohdalle on ehkä pakko oppia sietämään sitä, ettei aina pysty siihen, mihin ihanteellisissa olosuhteissa voisi pystyä. Toivottavasti tilanne vielä kääntyy parhain päin tulevaisuudessa :)

      Poista
  6. Itse en ole perfektionisti, mutta paras ystäväni on muutamaan otteeseen avautunut minulle omista kokemuksistaan. Hänen perfektionismissaan on osittain kyse jonkinlaisesta priorisoinnin taidon puutteesta. Esimerkiksi lukiossa hän halusi saada kaikista aineista parhaan mahdollisen arvosanan. Niinpä hän lukion jälkeisissä opinnoissaan tarvitsemiensa (luonnontieteellisten) aineiden lisäksi panosti sata lasissa ja hiki hatussa aivan kaikkiin aineisiin. Luki hulluna viikonloppuja ja öitä myöten kunnes seurasi totaalinen romahdus ja masennus. Lukion hän suoritti myöhemmin iltalukiossa loppuun.

    Itse pyrin säätelemään käyttämääni aikaa ja energiaa sen mukaan mitä tarkoituksenmukaisempi ja olennaisempi asia oman elämän kannalta on kyseessä. En siis sano, että kaikesta täytyy selvitä juuri ja juuri rimaa hipoen, kyllä itsensä kehittämisen ja oman mielenkiinnon vuoksi voi toki olla valmis tekemään enemmänkin kuin on varsinaisesti tarvis. Itseänikään ei mitenkään varsinaisesti haittaa esim. biologiasta pakertamani laudatur vaikkei reaaliaineita lopulta pisteytettykään opinahjoni pääsykokeissa. Mutta jos suorittaa vain suorittamisen vuoksi, niin seurauksena saattaa olla ilotonta puurtamista, jossa nähty vaiva on suhteettoman suurta saatuun hyötyyn nähden. Kaverini esim. pohdiskeli, että oliko se eräskin uskonnon jatkokurssista saatu kymppi sen arvoinen, että käytti viikonloppuja ja öitä aiheen parissa pakertamiseen, kun uskonto ei häntä varsinaisesti koskaan edes erityisemmin kiinnostanut. Olisiko voinut tyytyä vaikka ysiin tai kasiinkin, jolloin aikaa olisi jäänyt enemmän noille tulevien opintojen kannalta tärkeimmille aineille? Tai ihan vaikka muulle elämälle?

    Tästä päästäänkin aasinsiltana seuraavaan perfektionisteille ominaiseen piirteeseen, jota en ymmärrä. Jokainen meistä haluaa olla arvostettu ja tuntea itsensä merkitykselliseksi mutta olen huomannut, että usein perfektionistien kohdalla tämä tarkoittaa itsensä jatkuvaa vertaamista muihin. Mielestäni tällainen vertailu siinä määrin kun perfektionistit sitä tuntuvat tekevän, johtuu jonkinlaisesta ulkoa-ohjautuvuudesta ja heikosta itsetuntemuksesta. Tunnetaan itsensä riittämättömäksi ja kelpaamattomaksi ilman jatkuvaa suorittamista, ja tuolle suorittamiselle annetaan suhteettoman suuri painoarvo. Pahimmillaan elämän muut osa-alueet, terveyttä myöten, unohtuvat, kun on niin kiire näyttää muille ja sitä kautta todistella itselleen omaa arvoaan. Paradoksaalisintahan tässä on se, ettei niitä muita loppujen lopuksi liiemmin edes kiinnosta ne suoritukset eikä niistä välttämättä omakaan elämä sen ihmeemmin parane. Välillä olenkin miettinyt, että kuvitteleeko perfektionisti saavutustensa seuraukset suhteettoman suuriksi?

    En tarkoita teilata kunnianhimoa, mutta on eri asia tavoitella niitä asioita joita omalta elämältä haluaa, etsiä sitä omaa onnea, kuin tavoitella ulkokultaista täydellisyyttä ja näennäistä "onnea". No, tällaista köksäpsykologiaa tällä erää :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tuossa varmasti jotain perää on, että moni perfektionisti kuvittelee saavutustensa seuraukset suuremmiksi, kuin mitä ne todellisuudessa olisivat - tai ainakin moni varmasti kuvittelee, että juuri ne saavutukset tekevät onnelliseksi. Perfektionismiakin on hyvin monenlaista: joillakin se liittyy juuri ulkoa opittuun suorittamiseen (riippumatta siitä, onko asia edes loppujen lopuksi itselle tärkeä), joillakin ehkä enemmänkin siihen, että asetetaan itselle kohtuuttomia vaatimuksia niissä jutuissa, jotka tuntuvat tärkeiltä. Tuo mainitsemasi priorisoinnin puute on kyllä tosi yleistä, itsekin tunsin kouluaikoina joitakin noita tyyppejä, joiden piti olla parhaita kaikissa aineissa, ja kyllähän siitä yleensä aikamoista stressiä seurasi, pahimmillaan masennusta ja muuta. Omalla kohdallani perfektionismi tosiaan kohdistuu lähinnä niihin asioihin, joissa olen jo melko hyvä (tai erittäinkin hyvä) ja joiden suhteen kunnianhimoa löytyy - silloin tuntuu erityisen kirvelevältä, kun joku onkin vielä parempi.

      Poista
    2. Ymmärrän kyllä tuon näkökulman että itselleen tärkeissä asioissa haluaa olla hyvä ja sen minkä tekee haluaa tehdä kunnolla eikä vain hutaista jotain sinne päin. Huomasin tuossa joku aika sitten, että laajaksi paisunut harrastusvalikoimani oli aiheuttanut sen, etten kehittynyt missään sitä vauhtia kuin halusin, esim. pianon soitto junnasi aivan paikoillaan enkä oikein saanut siitä iloakaan enää irti. Niinpä päätin karsia harrastuksiani ja tulevaisuudessa aion keskittyä lähinnä pariin tärkeään harrastukseen kunnolla.

      Myönnän kyllä itsekin kadehtivani ihmisiä, jotka ovat todella taitavia niissä asioissa, joissa itsekin toivon kehittyväni. Mutta ehkä se on se joillekin perfektionisteille ominainen jatkuva kilpailun ja vertailun tarve jota en ymmärrä. Aivan kuin ei itse osaisi määritellä rajojaan, että mikä on hyvä tai riittävä vaan itsetunto rakentuu vertailun ja ulkoisen tunnustuksen varaan jolloin on tärkeää päteä toisten silmissä.

      Tuolla perfektionisti-kaverillani on juurikin se vertaaminen ja kilpailu aina pinnalla kaikessa tekemisessä. Hän selvästi arvottaa itseään suoritustensa perusteella ja tuntuu suhtautuvan elämään siten, että millään, mikä ei ole mitattavissa suorituksena, ei ole mitään merkitystä. Tosin hänen kohdallaan on kyse myös heikosta itsetunnosta, minkä hän on itsekin myöntänyt. Tämän kaverin taustasta hieman: hänen vanhempansa ovat 40-luvulla maaseudulla syntyneitä ja suht köyhissä oloissa kasvaneita ihmisiä, joilla ei ollut mahdollisuutta opiskella itselleen haluamaansa ammattia vaan päätyivät sitten tehdasduunareiksi. Kaverini ollessa pieni, hänen huomattavasti vanhempi ja kunnianhimoinen isoveljensä pakersi jatko-opintojen kimpussa ja jutteli kaverilleni miten he molemmat väittelevät tohtoreiksi ja ovat sitten "parempia" ihmisiä. Niinpä kaverini sitten puursi koulussa parhaansa mukaan kunnes tuli se romahdus ja hän laski rimaansa hieman. En tiedä kuinka paljon isoveli vaikutti kaverini ajatuksiin mutta ehkäpä se suorittaminen ja ulkoisten tunnustusten hankkiminen on sitten jonkinlaista sosiaalisen hyväksynnän etsimistä...? Mitä paremmin suorittaa sen enemmän saa kiitosta ja sitä parempi ihminen sitten on.

      No jaa, enpä nyt itsekään väitä olevani sen parempi tai fiksumpi ihminen :)

      Poista
  7. Kuulostaa liiankin tutulta, pusken usein ihan äärirajoille asti. Onneksi en sentään ihan kaikissa asioissa. :D Hankalaahan siitä on päästä eroon, mutta olen vain yrittänyt muistuttaa itseäni ettei aina tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. (Vähän laihoin tuloksin :'D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, pelkän muistuttamisen lisäksi olisi varmaan hyvä keksiä jotain muuta, sillä ei se ole mullakaan kovin hyvin tähän mennessä toiminut :D

      Poista
  8. Eipä muuta kuin että samastun tekstiin. Ehkä ahdistaisi vähemmän jos osaisi katsoa itseä samalla asteikolla kuin muita.

    VastaaPoista
  9. On hyvä huomata, ettet luultavasti ole erityinen kenenkään muun mielestä, vaikka kuinka hankkisit kaikenlaisia "erityisiä ominaisuuksia." Kukaan ei ole erityinen ja kaikki on. Ihmiset joille mahdollisesti olet erityinen ajattelisivat sinusta aivan samalla tavoin kuin ennenkin, vaikka yhtäkkiä tyystin epäonnistuisit kaikessa.

    Voi myös olla vaikeaa löytää erityisiä ihmissuhteita jos vaatii muilta ylenpalttista erityisyyttä kun silloin ei näe ihmistä puilta. Itsensä mieltäminen muita erityisemmäksi ei ole kovin viehättävä piirre.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei varmasti ole viehättävää, mutta uskoisin, että kyseessä on kuitenkin varmasti melko tavallinen ja luonnollinenkin piirre. Ja kyllä, on huomattu, ettei helppoa ole, ja siksi tätä aihetta onkin tullut pohdiskeltua paljon.

      Poista
  10. Monelta osaa olen samantyyppinen kun sinä tekstin perusteella, paitsi ilman tuota koulussa menestymistä. Koulussa olen ollut koko ikäni melko 'huono' jos sitä niin voi sanoa. Taitoa kun on monenlaista, kirjojen pänttääminen ja tiedon sullominen aivoihini ennätysajassa ei ilmeisesti ole vain se vahvuuteni :)

    Oikeasti, en ollut ajatellut tätä suorittamista omalla kohdallani ikinä uusista näkökulmista, paitsi nyt kirjoittamasi tekstin jälkeen. Olen aijemmkn kokenut olevani suorittaja ja vahvasti pyrkiväni parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen kaikessa missä koen olevani hyvä. Tässä tämä korostuukin, koska en ole ollut hyvä monissakaan kouluaineissa (matikka, kemia, fysiikka, historia jne), mutta aineet jossa olen kokenut olevani aivan toisella tasolla monia muita nähden olen ottanut stressiä suorittamisesta ja ehdottomasti tahtonut olla paras (kuvataide). Olen huomannut, että jopa suuresti määrittelen itseni taidon perusteella. Muissa aineissa joissa olen huono, en ota niin paljoa suorituspaineita, koska olen niissä huono ja eikä se loukkaa vaikka joku tulisi sen päin naamaa sanomaan. Jos joku tulisi arvostelemaan luovaa työtäni niin loukkaannun suuresti salaa mielessäni, vaikka uskon että kyllä se uloskin päin näkyy. Jos huomaan että joku on minua parempi tässä osa-alueessa, tulee surkea ja joskus jopa arvoton olo. Ainoa asia missä olen onnistunut ja kokenut menestyväni, ei olekaan parhaasta päästä. Joskus tuntuu, että välttelen tilanteita jossa saattaisin huomata että joku muu menestyy paremmin.

    Olen saanut tähän oikein siedätyshoitoa, koska opiskelen tällä hetkellä luovalla alalla ja ympärilläni pursuaa luovia ja innovatiivisia ihmisiä ja monet ovat parempia kun minä. Tämän kautta olen kyllä oppinut senkin, että osaamista on monenlaista. Jotkut ovat taitavia maalaamisessa, mutta usein ei niin taitavia jossain muussa missä itse loistaa. Kyllä sen huomaa että mielessään salaa riemuitsee, kun luokan näyttötyöt laitetaan vitriiniin riviin ja huomaa, että se oma on niistä selvästi paras :D

    Vielä kommentoin blogiasi, että ihan mielettömän asiarikas! Kirjoituksia jotka oikesti saavat ajattelemaan ja muutoinkin mielenkiintoisia. Ei taida olla yhtäkään blogikirjoitusta, joka ei itseäni kiinnostaisi tai ei olisi saanut ajattelemaan hiukan pidemmälle asioista. Pohdiskelu taitaa tulla hyvinkin luonnostaan sulta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti, tosi mukava kuulla, että juttuni ovat saaneet sut ajattelemaan! :) Kyllähän tuota pohdiskelua on aina tullut harrastettua, kai se sitten on osa luonnetta - vaikka totta kai opiskelujen myötä pohdintoihin on tullut vähän enemmän syvyyttä ja tietopohjaa.

      Tuollainen siedätyshoito tekee varmasti hyvää :) Ja totta, osaamista on niin monenlaista, että vaikka joku toinen olisikin parempi jossain tietyssä jutussa, saatat itse olla vielä parempi jossain toisessa. Sulla kuulostaa ainakin loistavalta tilanteelta siinä mielessä, että tajuat itse olevasi taitava - monet kun suhtautuvat varsinkin taiteellisiin tuotoksiinsa todella kriittisesti.

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  11. Useimmissa asioissa kehittyy paremmaksi kuin 90% ihmisistä, kun harjoittelee päivittäin vuoden ajan. Täydellisyys taas on elämänpituinen projekti.

    Vaikka olisi oman harrastusporukan kämäisin niin aina voi mennä esittelemään taitojaan joillekin asiaan perehtymättömille ja saa heti ihailua osakseen.

    VastaaPoista