keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Elämän tarkoituksesta

Edellisen postauksen aihepiirissä jatketaan, satuin nimittäin eilen lukemaan mielenkiintoisen jutun siitä, onko henkilökohtainen onnellisuus todella kaikki, mitä hyvään ja ennen kaikkea mielekkääseen elämään tarvitaan. Artikkelissa tulee esiin hyvin kiehtova pointti siitä, että ihminen tarvitsee myös jotain, minkä vuoksi olla onnellinen, minkä vuoksi ylipäätään elää elämäänsä eteenpäin. Toki moni meistä elää enemmän tai vähemmän automaattiohjauksella, täyttää Tavallisen Ihmisen tehtävää, jonka ympäröivästä yhteiskunnasta voi helposti omaksua, mutta varsinkin elämän kriisien koetellessa joutuu usein miettimään omia arvojaan ja sitä, miksi haluaa elää elämäänsä aktiivisena subjektina eikä vain olla öllöttää.

Usein tunne elämän tarkoituksellisuudesta ja onnellisuudesta menevät päällekkäin, mutta tuossa jutussa pohditaan, että ihminen voi tuntea elämänsä mielekkääksi ja tarkoituksenmukaiseksi, vaikka ei olisikaan (ainakaan juuri tällä hetkellä) onnellinen, ja toisaalta ihminen voi olla onnellinen ilman tarkoitusta. Jälkimmäinen tuntuu intuitiivisesti hieman erikoiselta, sillä usein on puhetta myös siitä, että juuri arvojen mukainen elämä ja pitkän tähtäimen tavoitteet lisäävät onnellisuutta. Niin ne toki lisäävätkin, mutta ilmeisesti on myös ihmisiä, jotka ovat onnellisia ilman, että tavoittelevat sen kummempia syvällisiä, yhteiskunnallisia tai maailmaa parantavia asioita. Joka tapauksessa vaikuttaisi siltä, että tunne elämän mielekkyydestä suojaa ihmistä jopa äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa - silloin, kun sille, mitä tavallisesti nimitämme onnellisuudeksi, ei ole tilaa. Itse asiassa on jopa havaittu, että negatiiviset elämäntapahtumat laskevat onnellisuutta mutta samalla lisäävät tarkoituksellisuuden tunnetta.

...

Monien tutkijoiden mukaan mielekkyys ja tunne elämän tarkoituksellisuudesta on yhteydessä siihen, että ihminen käyttää kykyjään ja vahvuuksiaan kuuluakseen johonkin ja edistääkseen jotain itseään suurempaa. Kyse voi olla erilaisten suurten ideologioiden, yhteisöjen sun muiden sijasta tai ohella myös omasta lähiympäristöstä: omasta perheestä ja läheisistä tai muista ihmisistä, joita esimerkiksi työnsä merkeissä voi auttaa. Tämä ajatus miellyttää minua kovasti, sillä kuten jo edellisessä postauksessa totesin, muut ihmiset ovat minulle yksi olennaisimmista onnellistuttavista tekijöistä. Muiden auttaminen tavalla tai toisella piristää ja tuo mielekkyyttä omaan elämään silloinkin, kun kaikki tuntuu menevän päin mäntyä. Toisaalta näen myös taitojen ja tietojen kehittämisen liittymisenä johonkin itseä suurempaan, esimerkiksi tiedeyhteisöön tai muuhun vastaavaan. Onnellisuus ja mielekkyys näyttäisivät tosiaan kulkevan usein käsi kädessä. Tässä yhteydessä en kuitenkaan voinut olla ulottamatta ajatuksiani tämänhetkiseen fitness- ja terveysbuumiin ja ihmisiin, joille oman terveyden, kunnon tai ulkonäön vaaliminen tuntuu olevan kaikki kaikessa... riittääkö siitä ihan oikeasti elämänsisällöksi? Se on toki hieman eri asia, jos haluaa edistää terveitä elämäntapoja laajemminkin, auttaa ja inspiroida muita ja sen sellaista, mutta oman kehon palvonta elämän keskipisteenä tuntuu minusta hieman surulliselta.

Olisi kiinnostavaa kuulla teidänkin ajatuksianne aiheesta!

P.S. Melkein jo naurattaa tuo otsikko, ei taideta liikkua ihan pintatasolla, vai? :D

3 kommenttia:

  1. Minusta tuntuu, että minulla on erilainen käsitys onnellisuudesta kuin mitä tuossa linkkaamassasi artikkelissa kerrotaan. Ei minulle onnellisuuden tavoittelu ole ahnasta ja itsekästä, vaan tähtään nimenomaan sellaiseen pysyvään onnellisuuteen, joka ei riipu niinkään ympäröivistä olosuhteista. Se vaatii toki myös sen mielekkyyden tunteen, mutta se mielekkyyskin on osa sitä, mitä minä nimitän onnellisuudeksi.

    Onhan niitä tutkimustuloksiakin, että esimerkiksi vapaaehtoistyö ja muu hyväntekeväisyys lisäävät ihmisten onnellisuutta. Jotenkin tuntuu oudolta väittää, että puhdas onnellisuus on ottamista eikä antamista. Minulle puhdasta onnellisuutta on vaikkapa olla luonnon keskellä ja hengittää raitista ilmaa, kun on hyvä olo ja rauhallinen mieli. Se ei ole mitenkään keneltäkään toiselta pois. Saan myös paljon iloa muiden auttamisesta.

    Kaipa on sitten ihmisiä, joilla nämä kaksi eivät kulje käsi kädessä, mutta minun on jotenkin vaikea uskoa heidän olevan oikeasti onnellisia eikä vain ilonhetkestä toiseen hyppeleviä (esimerkiksi sellaisia, jotka ostavat koko ajan uutta pitääkseen yllä tätä "onnellisuutta").

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, vähän samanlaisia ajatuksia itsellekin tuli mieleen - onnellisuuden määrittely kun ei ole ihan helppoa. Tosin olen kyllä aika varma siitä, että täysin ulkoisista olosuhteista riippumatonta onnellisuutta ei olekaan: sillä esimerkiksi hylätyksi tuleminen, läheisen kuolema tai muut todella raskaat jutut taatusti vaikuttavat hetkellisesti kenen tahansa onnellisuustasoihin - vaikka myöhemmin tajuaisikin, että niistä oppi kenties jotain. Tavallaan ajattelisin, että tarkoituksellisuuden tunne on jossain onnellisuuden takana: se toimii usein perustana onnelle, mutta toisaalta sitä on vielä vaikeampi kadottaa silloin, kun elämä potkii päähän ihan kunnolla.

      Poista
    2. Hetkellinen onnellisuus tai onnettomuus on tietysti eri asia. Onnellisuus nousee tietyksi aikaa onnellisten tapahtumien ansiosta ja laskee tietyksi aikaa surullisten tapahtumien ansiosta, mutta se, minkä itse miellän pysyväksi onnellisuudeksi, on se perustaso, johon onnellisuus palaa takaisin.

      Poista