perjantai 24. tammikuuta 2014

Miten löytää kauneus itsestään

Viime päivinä olen miettinyt paljon ulkonäköä, itsetuntoa ja niiden suhdetta. Oma itsetuntoni on nimittäin valikoiva: tiedän olevani ihan kohtuullisen hyvä ihminen, tarpeeksi fiksu, aikaansaava ja ystävällinen, tiedän osaavani ja tietäväni vaikka mitä, mutta edelleenkään en voi väittää pitäväni siitä, miltä näytän. Todennäköisesti olisin suuri harvinaisuus, jos minulla ei olisi koskaan ulkonäkökriisejä, mutta minun kriisini ovat sikäli erityislaatuisia, että ne koskevat lähes pelkästään kasvoja. Kroppaani minulla on aina ollut melko mutkaton suhde: nuorempana en edes juuri ajatellut sitä ennen kuin liikkumattomuus alkoi muistutella itsestään niska- ja selkäjumien myötä, ja senkin jälkeen olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, miltä kehoni tuntuu kuin miltä se näyttää. Minun ei ole koskaan tarvinnut harkitakaan laihduttamista, sillä olen aina ollut enemmän tai vähemmän alipainoinen riippumatta siitä, paljonko olen herkutellut tai liikkunut, joten olen suhtautunut vähän huvittuneesti ja toisaalta säälien siihen, että jossain vaiheessa kaikki (naiset) ympärilläni tuntuivat olevan laihiksella.

 Dance  

Aina, kun puhe kääntyy ulkonäköpaineisiin, keskustellaan lähinnä vartaloon kaulasta alaspäin: milloin valitellaan sairaalloisen laihaa kauneusihannetta, milloin huolestutaan siitä, että fitnesskropan tavoittelu menee överiksi. Toki näistäkin on tarpeen puhua, mutta olen monesti ihmetellyt, koskevatko naisten ulkonäkökriisit todella enimmäkseen vartaloa – en voi olla ainoa, jolla on jatkuvasti naamakriisejä! Vaikka kroppani kanssa tulen loistavasti toimeen, kasvoistani en ole koskaan erityisemmin pitänyt. Tuntuu ikävältä sanoa näin, sillä toivoisin, että kaikki voivat tuntea olevansa kauniita. En kerjää kehuja tai huomiota, enkä tietenkään julkisesti mollaa itseäni (paitsi tässä postauksessa ehkä hieman, krhm), mutta en muista koskaan ajatelleeni, että minua katsoo peilistä takaisin kaunis nuori nainen. Olen yrittänyt hymyillä peilikuvalleni ja hokea mielessäni, etten näytä ollenkaan hullummalta, mutta silti huomaan toisinaan kadehtivani monien näkemieni naisten kasvoja. Selvää toki on, että ongelma on omassa päässäni, siellä sisäpuolella nimittäin.

Naisille suunnatuissa medioissa lässytetään varsin usein siitä, että jokainen on kaunis omalla tavallaan, ja tärkeintä on oppia näkemään kauneus itsessään. Stailaus-ja elämänmuutosohjelmissa naiset purskahtavat onnen kyyneliin nähtyään uuden, kauniin itsensä ja kokevat koko elämänsä muuttuneen sen ansiosta. Tietysti ulkonäkö on vain pintaa, eikä se yksinään tuo syvempää onnellisuutta, mutta jos toisaalta pitää itseään kauhean rumana, ei se varmasti edistä hyvinvointia millään tavalla. Kauneusihanteita on monenlaisia, ja eri ihmiset tavoittelevat erilaista ulkonäköä, mutta tärkeintä olisi tietysti tuntea itse olevansa kaunis – ja se tunne ja itsevarmuus sitä paitsi saavat ihmisen näyttämään paremmalta myös muiden silmissä, vaikka piirteet olisivat pysyneet aivan samoina kuin ennenkin. 

 You are beautiful all days

Moni tavoittelee unelmiensa kroppaa laihduttamalla ja/tai treenaamalla, mutta esimerkiksi kasvonpiirteitä tai pituutta onkin hieman hankalampi muuttaa. Joidenkin piirteiden kanssa pitää vain oppia tulemaan toimeen, ehkä jopa rakastamaan niitä. Mutta miten se tapahtuu? Omalla kohdallani muiden vilpittömätkään kehut eivät ole auttaneet, ei meikkaaminen, ei omalle peilikuvalle hymyileminen, hiustyylin muuttaminen ehkä vähän, mutta todellakin vain vähän. Useimpina päivinä en juurikaan ajattele ulkonäköäni, paitsi tietysti sen verran, mitä haluan pukea päälle, enkä luonnollisestikaan pidä ulkoista olemusta maailman tärkeimpänä juttuna, mutta olisihan se silti kivaa kokea joskus näyttävänsä hyvältä myös hartioista ylöspäin. En pidä itseäni rumana vaan enemmänkin mitäänsanomattoman ja tylsän näköisenä. Hymyileminen toki hieman auttaa asioita, ja hetkittäin olen ollut naamaani melkein tyytyväinen, mutta toivoisin siitä hieman pysyvämpää fiilistä. Voisin lisätä tähän jaarittelua siitä, miten itsevarmuus ja sisäinen kauneus heijastuvat ulospäin, mutta miten sen itsevarmuuden, jota kyllä joissakin asioissa on paljonkin, saisi koskemaan myös ulkonäköä? Onko teillä mitään vinkkejä siihen, miten omasta naamastaan voisi oppia pitämään?

Millaisia ulkonäkökriisejä teillä on ollut, ja miten olette ratkaisseet ne?

18 kommenttia:

  1. Kriisejä pukkaa aina tasaisin väliajoin kieltämättä. Varhaisin ulkonäkökriisi on jo ala-asteelta, sillä kasvupyrähdykseni ja kehitys muutenkin alkoi aika varhain ja olen aina ollut luokan pisin tyttö, mistä usein seurasi esimerkiksi se kauhea tilanne, ettei saanut vaikkapa paritansseissa poikaa parikseen vaan joutui itse olemaan poika. Huoh! (Olen jo vähitellen selvinnyt tästä järkyttävästä traumasta, ja vaikka se nykyään jo naurattaa, nuorempana se oli oikeasti vakava paikka ja nujersi itsetuntoa – en olisi tosiaan halunnut olla niin pitkä, kun siitä selvästi rangaistiin!)

    Ja onhan tuota ylimääräistä kertynyt kroppaan ihan riittävästi, se kriisiyttää aika ajoin. Onneksi sentään kunto on ok ja liikun paljon, niin en voi täysin upota itsesääliin. Töissä mietin aika paljonkin sitä, miltä näytän, kun lukuisat silmäparit tuijottavat joka hetki ja kommentoivatkin. Yleensä tosin ihan hauskasti tyylillä "ope sulla on uusi kello" tai "onpa hassut korvikset" tms.

    Olen todennut, että on pakko opetella pärjäämään sen kanssa, mitä on. Välillä se on vaikeampaa, mutta välillä helpompaa. Taikakonsteja tuskin on. Ja välillä on silti kriisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, ei ihme että tuollainen aiheuttaa kriisejä, oon kuullut vastaavan tyyppisiä muistoja muiltakin pitkiltä tytöiltä. Monestihan nuoruuden kriisit naurattavat vanhemmiten, mutta ei se silti tarkoita, että ne eivät olisi olleet aikoinaan isoja juttuja. Mäkin olen miettinyt tuota, että jos päätyy tekemään sellaista työtä, jossa joutuu olemaan paljon esillä, niin siinä olisi kyllä hyvä olla edes jotenkin sinut myös ulkonäkönsä kanssa, kun ihmiset joka tapauksessa kiinnittävät siihen huomiota. Ite olen aina tykännyt kokeilla erilaisia tyylejä ja kikkailla vaatteilla, joten ehkä yritän sillä saada ihmisten huomion pois niistä kohdista, joihin en ole niin tyytyväinen :)

      Poista
  2. Mulla on melko hyvä suhde vartalooni, mutta koen välillä olevani "väärän näköinen". Ehkä se on juuri tuota mitä kuvasit mitäänsanomattomuutena ja tylsyytenä. Parasta on ollut oikean kampauksen löytäminen - lyhyt ja naseva tukka sopii minulle paremmin kuin perustylsä pitkä karvamoppi. Ja korut, oikeat värit ja oikeantyyliset silmälasit on myös tosi tärkeät.
    Ikä (krhm... ai mikä?) on myös auttanut suhteuttamaan omaa ulkonäköä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan sama juttu mulla, oman hiustyylin löytäminen on ollut kyllä ihan mahtava juttu - mullakin lyhyestä tukasta on jo tullut niin tärkeä osa persoonaa, etten osaisi enää kuvitella itseäni pitkätukkaisena :D Ja silmälasit kyllä vaikuttavat ihan hirveästi ulkonäköön, sen takia tykkäänkin siitä, että on useammat eri rillit, joilla saa vähän erilaisia tyylejä aikaiseksi. Mäkin tässä odottelen, että jos vaikka ikä toisi vähän rentoutta ulkonäköön suhtautumisessa... toki nytkin tajuan ihan hyvin sen, että ei se naama oikeasti ole niin huikean tärkeä juttu, mutta silti tulee kriiseiltyä aika usein :/

      Poista
  3. Tiedän todellakin mistä puhut, koska minulla on sama ongelma. Koin anoreksiakauden nuorempana, jolloin halusin kehoni olevan laiha ja kaunis. Nyt olen selvinnyt siitä, ja ymmärtänyt, että pehmeys on naisellista, ja että kehon osien harmonia suhteessa toisiinsa ratkaisee, ei laihuus tai lihavuus. Eli kehoni ei häiritse minua. (Tietenkin olisi voinut myös tajuta sen, että se miltä keho näyttää ei ole ollenkaan tärkeää! Mutta se on vaikeaa jos elää tällaisessa yhteiskunnassa, jossa meille opetetaan pienestä pitäen kaikissa medioissa täysin vastakkaista ajattelua.)

    Mutta siis nämä kasvot. Koen todellista huonommuutta muihin naisiin verrattuna varsinkin tässä maassa, missä joka paikka tuntuu olevan täynnä ylimaallisen kauniita naisia, se vain tuntuu olevan naisten piirre Idässä. Koen suurta vaivaa etenkin hiusten kihartamiseen, koska siten koen olevani edes hieman siedettävän näköinen. Mutta kuten sanoit, mitenpä niitä kasvoja muuttaa.

    Onneksi mies on minua henkisesti kehittyneempi, koska joskus kun suren hänelle sitä, miten ruma tunnen olevani, hän on aidosti yllättynyt (koska ilmeisesti pitää minua jotenkin ihmeen kaupalla kauniina), ja sanoo että no pyh mitä niistä kauniista naisista, mitä jos ne onkin kauheita ihmisiä...

    Mutta joskus kun olen järkevässä sisäisessä olotilassa meditaation jälkeen, tämä asia ei juurikaan vaivaa minua. Silloin tunnen olevani seesteinen ja tunnen, että se mitä sisälläni on, on todella tärkeämpää kuin ulkonäköni. Ulkonäköpaineet minulla tuntuvat myös liittyvän siihen, mitä muut minusta ajattelevat. Mutta eivät varmaan mitään, koska he ovat luultavasti eniten huolissaan omasta ulkonäöstään! Ja olen huomannut, että oma suhtautumiseni muihin vaikuttaa heihin paljon enemmän kuin se, miltä näytän.

    Vielä että katsoin erään TED-talkin, missä oli todella järkevää asiaa naisten seksuaalisesta objektivoinnista. Siitä jäi yksi kommentti mieleen, että miehet opetetaan pienestä pitäen ajattelemaan kehoaan välineenä, jolla toimia ja liikkua fyysisessä maailmassa, kun taas naiset opetetaan pienestä pitäen ajattelemaan, että keho on projekti, jota pitää koko ajan työstää. Miksemme mekin voisi ajatella sitä välineenä tai jopa temppelinä, jossa henki asuu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, medioissa tyrkytetään ulkonäön tärkeyttä niin paljon, että kyllähän se vaatii aika paljon itseltä, että tajuaa, ettei sillä ehkä olekaan niin paljon merkitystä kuin luulisi. Vaikka itse asiassa onhan sillä: ulkonäkö kuitenkin on se juttu, minkä tuntemattomat ihmiset meistä ensimmäisenä näkevät, joten se vaikuttaa ainakin tiedostamattomalla tasolla väkisinkin ensivaikutelmaan ja siihen, kehen ylipäätään haluamme tutustua paremmin.
      Mutta miehesi on kyllä ihan oikeassa, ei se kauneus paljon auta, jos on muuten ihan kauhea ihminen :) Ja onhan se tosiaan niin, että muut todennäköisesti käyttävät paljon enemmän aikaa ja energiaa oman ulkonäkönsä murehtimiseen kuin toisten arvostelemiseen.

      Poista
  4. Mielen "kunnon" mukaan välillä enempi sinut itseni kanssa, välillä vähän vähempi :) Nyt ärsyttää valju, mitäänsanomaton ulkonäkö (meikin kanssa fiilis sitten eri). Vatsan kanssa kompleksia vähän sen mukaan miten olen syönyt - eli onko vatsa turvonnut pallo vai normitila :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta loistavaa, jos meikin kanssa fiilis on jo parempi :) Itse näytän (omasta mielestäni) todella oudolta vahvasti meikattuna, ja oikeastaan tunnen oloni paremmaksi vain hyvin kevyesti meikattuna, mutta se on toki makuasia.

      Poista
  5. Ehkei kasvoista puhuta osaksi niin paljoa siksi, että kasvojen muokkaaminen on paljon hankalampaa kuin vartalon, jos puhutaan "tavallisista keinoista", kuten laihdutuksesta ja liikunnasta - plastiikkakirurgiaan harva lähtee. Vartaloon taas liittyy jonkinlaisena yleisluontoisena ihanteena terveys, minkä kautta näitä ihanteitakin voidaan lähestyä, kun taas kasvot on paljon henkilökohtaisempi asia ja niiden monimuotoisuutta ainakin useimmiten pidetään jonkinlaisena itseisarvona, eikä tietynlaisia kasvoja voi oikein esim. mediassa suomia kuten vaikkapa yli- tai alipainoista vartaloa.

    Itse olen kompleksoinut muiden, kuin vartalollisten (toki niidenkin) piirteiden kanssa lähes koko ikäni. Olen niitä, jotka eivät ole mitäänsanomattoman näköisiä, vaan piirteeni ovat pikemminkin erikoiset ja tuntuvat jäävän ihmisille helposti mieleen. Etenkin pitkää ja vähän kyömyävää nenääni olen häpeillyt ja kauhistellut, etten ole koskaan nähnyt pohjoismaalaisella naisella vastaavaa nokkaa. Kyllähän se näin vähän huvittaa, mutta silloin, kun uusia ihmisiä tavatessa miettii, etteivät ne vaan katsoisi nenääni, ahdistus iskee. Onneksi viime vuosina olen oppinut ajattelemaan, ettei murehtimiseni muuta asiaa ollenkaan - enkä nenääni kyllä muuttaisi, vaikka voisinkin, koska olen sen kanssa opetellut olemaan ja sietämään. Ja septumlävistys on auttanut minua pitämään siitä. Luonnonkiharat hiukset saa onneksi sentään taltutettua suoristusraudalla, mutta ennen sen keksimistä niistäkin on kyllä saanut kuulla ja kärsiä.

    Tietyiltä osin olen miettinyt paljon ulkonäköni vaikutusta luonteeseeni ja myös kiinnostuksen kohteisiini ja siihen, miten ilmaisen itseäni. Olen aina ollut tiedonjanoinen/henkinen ihminen ja etenkin nykyään en esim. ota kovinkaan usein kasvokuvia itsestäni. Mietin, josko ulkonäköni olisi enemmän tavallinen tai "peruskaunis", olisinko tavallaan alkanut jollakin tapaa hyödyntää sitä enemmän persoonassani noiden abstraktimpien ominaisuuksien sijaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo totta, ehkä kasvoista puhuminen ei hyödyttäisi niin paljon, koska niiden muokkaaminen pysyvästi on paljon vaivalloisempaa ja kalliimpaa kuin vartalon. Kasvoja on myös aika vaikea lähestyä tuon terveysnäkökulman kautta, sillä käsittääkseni vaikkapa nenän tai silmien muoto eivät ole erityisemmin yhteydessä terveyteen/sairauteen.

      Minullakin on ollut kriisejä nenäni kanssa, mutta ihan päinvastaisesta syystä kuin sulla, silä oma nenäni on melko pieni ja pysty, ja olen aina kadehtinut ihmisiä, joilla on kaunis, vähän isompi nenä (ja itse asiassa vähän kyömyävä nenä on mielestäni monilla tosi kaunis!). Ja mitä hiuksiin tulee, on aika jännää, että monet suorahiuksiset haaveilevat kiharoista ja kiharatukkaiset suoristavat hiuksiaan :D

      Poista
  6. Mulla oli pitkään kriiseilyä omien kasvojeni takia, koska mulla on aina ollut luontaisesti pyöreet posket. Nyt asia jo aikalailla hymyilyttää, mutta muistan, että esimerkiks yläasteella asia oli aika erilainen. Silloin muistan vertailleeni omia kasvojani niiden tyttöjen kasvoihin, joilla oli sellaiset "täydellisen" symmetriset kasvot ja kokeneeni selkeästi alemmuutta heihin verrattuna. Siinä vaiheessa elämää tuntui olevan ihan luvallista arvostella kenen tahansa ulkonäköä julkisesti hyvinkin karulla kielellä ja muistan silloin myös määritelleeni itseäni lähinnä ulkoisten tekijöiden puitteissa. Yläasteella toki ulkonäköön kohdistuu varmasti kenellä tahansa luvattomankin paljon huomiota ja ei ole ihme, jos sen vaikutus itsetuntoon näkyy. Tuntuu kuitenkin hyvältä, että näistä ajoista on päästy eteenpäin.

    Jossain vaiheessa ymmärsin alkaa kiinnittää huomiota muihinkin piirteisiini kuin poskiini. Huomasin esimerkiksi, että silmäni ovat varsin nätit ja meikin avulla saan niistä vieläkin sädehtivämmät. Myös se kun tajusin, minkä malliset omat kasvoni ovat, tekivät paljon, koska siinä vaiheessa aloin kiinnittää huomiota enemmän hiuksiini. Niiden vaikutusta kasvoihin ei käy kieltäminen, koska hyvä leikkaus ja väri tuo parhaimmillaan esiin kasvojen hyviä puolia.

    Nykyisin suhteeni omiin kasvoihin on varsin mukavassa balanssissa. Toki välillä mietin, että olis mukavaa nähdä, miltä näyttäisin, jos kasvoissani olisi joku kohta erilailla, mutta muuten koen hyvin pitkälti olevani omissa kasvoissani kotonani ja niiden ilmentävän juuri sellaisenaan hyvin minua.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista kuulla, että sullakin on ollut kasvokriisejä, ja että niistä on mahdollista päästä yli :) Ehkä tosiaan on parempi vaihtoehto keskittyä niihin piirteisiin, mistä itsessään tykkää, ja tavallaan kompensoida niillä niitä vähemmän miellyttäviä piirteitä.

      Poista
  7. Omat onnellisuusprojektini ovat edenneen suhteellisen mukavasti ja tunnen oloni usein paljon paremmaksi. Kun katson peiliin, no, en ole enää niin tyytyväinen. Jos löytyisi ratkaisu tuohon esittämääsi kysymykseen, niin olisin vielä onnellisempi. Kuten sinä, olen minäkin ollut aina hoikka, en ole laihduttanut. Onpa minua kutsuttu kauniiksikin ja ikäistäni nuoremman näköiseksi. Olen saanut myös negatiivisia kommentteja hoikasta olemuksestani (kateutta kai). Näiden kommenttien ero on siinä, että kun laihuuttani tai vartaloani on kommentoitu, suuntaan tai toiseen, otan kehut vastaan ja haukut sivuutan. Kun joku on sanonut minua kauniiksi tai nuoremman näköiseksi, en usko sitä. Miksi? Vaikea sanoa. Ne on ne kasvot. Parin viime vuoden aikana olen alkanut huomata pieniä ikääntymisen merkkejä, ryppyjä silmäkulmissa, silmäpussit ja muutenkin nuupahtaneempi olemus. Kukaan muu ei tätä näe, mutta mielestäni olen vanhentunut ja näytän kulahtaneelta. Ikäkriisi on kolkutellut ovella ja kun 40 tuli täyteen, alkoi ahdistaa vielä enemmän. Ja edelleen saan kommentteja siitä, että näytän ikäistäni nuoremmalta. Olen pohtinut tätä asiaa usein, koska kun katselen muita ihmisiä, en huomaa heidän ryppyjään tai silmäpussejaan. Olen nähnyt monta upeaa, harmaahiuksista vanhaa rouvaa ja ajatellut, että ovatpa he kauniita. Olen toivonut, että näyttäisin heidän iässään yhtä hyvältä. En siis arvostele muita ihmisiä samalla asteikolla kuin itseäni. Onhan minulla niitäkin päiviä, että olen suhteellisen tyytyväinen kun katson itseäni peilistä. Niitä vain saisi olla useammin. Tällä saralla on siis edelleen melkoisesti työtä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on ihan sama juttu, en ikinä huomaa ihmisten ryppyjä tai muita vanhenemisen merkkejä, tai ehkä huomaan, jos alan tarkkaan katsomaan, mutta mielestäni ne eivät millään tavalla rumenna ihmistä - itse asiassa vähän iäkkäämmät ihmiset ovat mielestäni yleensä karismaattisempia kuin parikymppiset :) Kai se on sitä iän mukana tullutta itsevarmuutta tai jotain vastaavaa. Mutta silti vanheneminen tuntuu hieman pelottavan melkein kaikkia, ja onhan se toki ihan luonnollista. Itse en ole sentään vielä alkanut bongailla naamastani vanhenemisen merkkejä, vaikka jotkut ikäiseni kaverit tekevät jo sitäkin (ihan hullua tässä iässä!).

      Poista
  8. Mullakin on ollut huomattavasti enemmän naamakriisejä kuin vartalokriisejä. Näytän jonkun verran ikäistäni nuoremmalta ja olen jopa tuntemattomilta saanut kuulla siitä, kuinka minua ei uskoisi edes täysi-ikäiseksi (olen siis 23). Yhdessä työhön liittyvässä jutussa eräs vanhempi (tuntematon) nainen jopa pohti, että mitenhän musta saisi vanhemman näköisen jotta olisin vähän uskottavampi. Näissä tilanteissa olen suhtautunut kommentteihin yleensä huumorilla ja olen hyväksynyt sen että olen aikamoinen babyface, mutta kyllä niistä silti tulee sellainen olo, että näytän jotenkin väärältä eikä mua siksi aina pidetä henkisestikään sen ikäisenä kuin olen.

    Lisäksi ahdistun välillä siitä, kun aina toitotetaan että symmetriset kasvot ovat kauniit. Omat kasvoni eivät ole symmetriset ja vaikka olen useinkin kuullut olevani kaunis ja hetkittäin (joskin nykyään aika harvoin) ajattelen itsekin niin, tulee silti sellainen olo että mun pitäisi jotenkin "korjata" kasvojani. Esimerkiksi epäsymmetrisistä huulista tunnutaan ennemmin mediassa kirjoiteltavan siihen sävyyn että nehän on helppo korjata kuin siihen sävyyn että nehän on hyvät sellaisena kuin ovat.

    Mulla nää naamakriisit tulee aika lailla kausittain ja luonnollisesti liittyvät muihin kriiseihin - silloin kun ei ole itseensä tyytyväinen henkisesti, ei yleensä ulkonäkökään miellytä. Joka tapauksessa vielä on niinä hyvinäkin kausina matkaa siihen, että oppisin tämän naamani hyväksymään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika kamalaa, että nuoret ihmiset kriiseilevät siitä, että näyttävät ikäistään nuoremmilta, kun taas keski-ikäiset ja vanhemmat nimenomaan yrittävät kiihkeästi näyttää nuoremmalta :D Ja mitä tulee kasvojen symmetrisyyteen, oikeastaan juuri kenenkään kasvot eivät ole täysin symmetriset - joskus näkee kuvia, joihin on muokattu täydellisen symmetriset kasvot, ja ne näyttävät itse asiassa aika luonnottomilta.

      Mullakin kriisit ovat varsin kausittaisia, ja niitä tulee ehdottomasti silloin, kun on muutenkin vähän vaikeaa syystä tai toisesta ja itsetunto tavallista matalammalla :/

      Poista
  9. Mulla on auttanut sen tiedostaminen, ettei ulkonäöllä ole lopulta mitään tekemistä itsetunnon kanssa. Itseään on melko mahdoton nähdä objektiivisesti ja vailla kritiikkiä. Itseä ja muita yksinkertaisesti katsotaan eri tavalla ja se selittää miksi "Kaikilla muilla" on symmetriset kasvot ja minulla ei. On aivan sama siis miltä näytän, pointti on mikä fiilis on itsestä ja miten hyväksyy itsensä. Esimerkiksi Audrey Hepburn ei koskaan uskonut olevansa kaunis, eikös tämä jo kerro jotain!

    Myös tämä juttu on aika voimaannuttava esimerkki siitä, miten ihmisellä voi olla kasvot karvojen peitossa, on kiusattu yms ja silti voi olla ok itsensä kanssa:

    http://www.dailymail.co.uk/news/article-1361409/Supatra-Sasuphan-hairiest-girl-Wolf-child-says-Ambras-syndrome-makes-popular.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ei ulkonäöllä ole juuri tekemistä itsetunnon kanssa, mutta sillä kyllä on, miten omaan ulkonäköönsä suhtautuu :) Oho, on kyllä tosiaan mielenkiintoinen ja inspiroiva juttu - ja tuo vähän perspektiiviäkin, kun huomaa, että valtaosa meistä ei ole tuohon verrattuna ollenkaan poikkeavan näköisiä. Suurin osa ihmisistä tuntuu kriiseilevän sellaisista piirteistä, joita muut saattavat pitää heissä kauniina tai ainakin neutraaleina, mikä on tosiaan aina hyvä muistaa :)

      Poista