sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Kohti uutta vuotta

Tätä vuotta on jäljellä enää muutama päivä, mikä tuntuu ihan yhtä käsittämättömältä kuin joka ikinen vuosi - aina päivien käydessä vähiin sitä tulee ihmeteltyä, miten nopeasti tämäkin vuosi on taas kulunut. Toisaalta vuosi on tuntunut pitkältä, niin paljon on ehtinyt tapahtua, mutta uuden vuoden alkaminen herättää silti aina monenlaisia ajatuksia: Mitä tuttua ja turvallista aion jatkossakin vaalia elämässäni? Millaisia muutoksia kaipaan ja miten aion toteuttaa ne? Mitä haluan vuoden päästä muistella lämmöllä ja kiitollisuudella? Missä asioissa haluan kehittää itseäni?

Kuten vuosikatsauspostauksessa kerroin, en ole koskaan oikein innostunut uudenvuodenlupauksista. Kammoksun kaikenlaista ehdottomuutta, minkä takia totaaliset herkkulakot, päivittäinen hirmutreenaaminen tai muut vastaavat henkilökohtaiset projektit eivät pahemmin motivoi vaan pikemminkin ärsyttävät ja saavat luonteestani esiin kaiken mahdollisen uhman ja änkyröinnin, jonka yleensä onnistun pitämään melko hyvin hallinnassa. Joillakin lupaukset ja konkreettiset suunnitelmat toimivat, mutta minä kontrollifriikkinä haluan kehittää itseäni ennen kaikkea spontaanimmaksi ja joustavammaksi - sellaiseksi, jolla on kyllä sitkeyttä ja kärsivällisyyttä mutta joka myös huomaa, milloin on parempi jättää leikki kesken tai ainakin vähemmälle. Elämäntapojen suhteen en aio taaskaan juuri tehdä muutoksia: syön mielestäni ihan tarpeeksi terveellisesti mutta hyvästä ruoasta ja herkuttelustakin nauttien, liikun monipuolisesti useita kertoja viikossa ja nukunkin pääosin hyvin. Tuntuu melkein ahdistavalta, että nykyään melkein kaikilla tuntuu olevan jokin henkilökohtainen projekti hyvinvoinnin suhteen. Varmasti parannettavaa löytyy aina, mutta minulla ei ainakaan ole tavoitteena esimerkiksi syödä täydellisen terveellisesti vaan niin, että myös mieleni pysyy kasassa - ja siihen tarvitsen tiukan dieetin sijaan rentoutta, joustavuutta (vaikka toki esimerkiksi säännöllisistä ruoka-ajoista joudun pitämään huolta, muuten heikottaa) ja jälkiruokaa.

Ei juuri liittyne postauksen aiheeseen, mutta aijai miten ihania talvikelejä nyt joululomalla on ollut!

Suoraan sanottuna en oikein tiedä, mitä odotan vuodelta 2015. Toki esimerkiksi erilaisia opiskeluun liittyviä tavoitteita löytyy: suunnitelmana on esimerkiksi saada gradu valmiiksi, käydä loputkin kurssit yliopistolla ja hankkia harjoittelupaikka keväälle 2016. Muuten kaikki tuntuu vielä täysin avoimelta, enkä suunnitelmien vähäisyyden lisäksi edes osaa sanoa, mitä toivon vuoden tulevan tullessaan. Paitsi tietysti paljon onnea, rakkautta, ystävyyttä, oppimisen iloa, inspiraatiota ja huikaisevia taide-elämyksiä - niitä asioita, jotka ylipäätään tekevät elämästä elämisen arvoisen. Ehkä hyvä ja sopivan abstrakti tavoite voisikin olla toimia arjessa tavoilla, jotka edistävät edellä mainittujen ihanuuksien löytymistä, kehittymistä ja kestämistä.

Yksi tavoite tai periaate minulla kuitenkin tulevalle vuodelle on: aion keskittyä määrän sijasta laatuun. Kaikessa. Minulla on taipumusta haalia itselleni paljon kaikenlaista puuhaa, elämääni lisää ja lisää ihmisiä, uusia harrastuksia ja jopa lukea montaa kirjaa yhtä aikaa (jolloin harvoin pääsen kaikissa loppuun asti), sillä keskittymiseni on hieman poukkoilevaa ja saatan olla toivoton multitaskaaja, vaikka tiedän aivan hyvin, että olisi luultavasti tehokkaampaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan stressaavan koheltamisen sijaan. Nimenomaan tähän sähläämiseen aion jatkossa kiinnittää enemmän huomiota. Yksi askel (joka luultavasti tulee olemaan vaikea) taitaa olla puhelimen näpräämisen vähentäminen: tällä hetkellä en esimerkiksi erityisemmin kunnioita itsessäni sitä piirrettä, että yksin ollessani kurkkailen erinäisiä sosiaalisia medioita vähintään kerran tunnissa - silloinkin, kun yritän esimerkiksi tehdä kouluhommia tai lukea kirjaa. Laatuun panostaminen ja määrästä tinkiminen tulee toivottavasti näkymään entistä enemmän myös kulutustottumuksissani ja ihmissuhteissakin siinä mielessä, että haluan mieluummin panostaa jo olemassa olevien suhteiden vaalimiseen kuin uusien haalimiseen. Toki elämä osaa yllättää, ja uusia ihmisiäkin mahtuu toki aina kuvioihin mukaan, mutta kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että ihmisellä ei voi olla rajattoman monta sydänystävää.

Mitä te toivotte vuodelta 2015? Teettekö uudenvuodenlupauksia?

tiistai 23. joulukuuta 2014

Jouluja!

Tänään istuskelin pitkään oululaisen lempparikahvilani ikkunapöydässä lueskelemassa ja katselemassa kaupungin jouluruuhkassa kohkaavia ihmisiä. Omat jouluostokseni tein jo ennen pahimpia ruuhkia, mutta jostain syystä minun on aina päästävä kaupungille pyörimään joulun alla. On nimittäin ihanaa katsella sitä hulinaa - siitä huolimatta, että en yhtään ymmärrä joulusta stressaamista tai ylimääräistä hössöttämistä, ja aina välillä se kaupallisuuskin alkaa ärsyttää jopa meikämaterialistia. Kahvilaan karkaaminen on usein myös hyvä tilaisuus karata kotona vallitsevaa (onneksi sentään melko pientä) jouluhössötystä. Viime päivät ovat muutenkin olleet suoraan sanottuna varsin ihanteellisia joulunaluspäiviä: niihin on kuulunut esimerkiksi kauneimpien joululaulujen hoilaamista täpötäydessä kirkossa, kahvittelua ja glögittelyä vanhojen ystävien kanssa, kodin koristelua joulukuntoon, pitkiä kävelylenkkejä lumisissa maisemissa, lukemista, pianon pimputtelua ja vähän jo herkutteluakin, kai sitäkin täytyy harjoitella itse joulunpyhiä varten ;) 




Huomenna on lopultakin jouluaatto, ja minäkin aion kerrankin pitää pientä somelomaa ainakin pyhien ajan - saa nähdä, pysyvätkö tassut irti puhelimesta aivan täysin, mutta tavoitteena olisi ainakin olla avaamatta tietokonetta ja keskittyä somettamisen sijasta niihin perinteisiin jouluasioihin eli esimerkiksi yhdessäoloon perheen kanssa. Blogilomaa luultavasti pidän vielä pyhien jälkeenkin uuteenvuoteen asti (ja kukapa juttujani olisi edes lukemassa näin joulun aikaan, kun useimmat toivottavasti keskittyvät merkityksellisempiin asioihin). 



Siispä nyt on aika toivottaa oikein ihanaa, rauhallista, iloista, rentouttavaa, virkistävää tai muuten vain mainiota joulun aikaa teille kaikille! Ja lisäksi lämpimät kiitokset teille, jotka olette lukeneet ja kommentoineet juttujani tänä vuonna, toivottavasti "tavataan" ensi vuonnakin :)

maanantai 22. joulukuuta 2014

Vakavikon vikinöitä

Tylsä. Vakava. Nössö. Huumorintajuton. Ei osaa irrotella, pitää hauskaa. 

Noinkin minua on joskus kuvailtu, ja voipi olla, että joidenkin erityisen menevien ja hilpeiden ihmisten mielissä liikkuu minusta edelleen tuollaisia käsityksiä. Monelle muullekin tylsäksi vakavikoksi leimautuminen on varmasti tuttua, jos ei esimerkiksi satu viihtymään meluisissa bileissä ja baareissa. En haluaisi mitenkään paheksua tai tuomita kenenkään elämäntapaa, se on tietenkin jokaisen oma valinta, mutta voin sanoa, että ei muuten tunnu kovin mukavalta tulla nähdyksi tylsänä nössönä tasan siksi, että oma käsitys hauskanpidosta on vähän hillitympi. Okei, voi olla hieman erikoista, että minusta koulutehtävien tekeminen saattaa oikeasti olla hauskempaa ja mielekkäämpää kuin bileisiin lähteminen, mutta miksi siinä joidenkin mielestä on jotain väärää? Miksi sellainen ihminen, joka mieluummin viettää iltaa parin hyvän ystävän kanssa keskustellen kuin "juhlimassa" (en edes ymmärrä tuota sananvalintaa, sillä minulle tulee kyllä juhlista mieleen jotain vähän muuta kuin yökerhot), on tylsä tai "liian vakava"? Minun silmissäni ihmisen kiinnostavuus on kiinni siitä, mitä hänen päässään liikkuu, ei niinkään siitä, miten hän vapaa-aikaansa viettää (poikkeuksena tietysti erityisen kiehtovat harrastukset, joita ihmisillä joskus on).

Huumorintaju puolestaan tuntuu olevan nykyisin monien silmissä yksi ihmisen tärkeimmistä ominaisuuksista, ja lähes jokainen ilmeisesti toivookin sitä kaikilta läheisiltään. Huumorintajuttomuus vaikuttaisi olevan pahimpia vikoja, mitä ihmisessä voi olla: kukapa nykyään esimerkiksi kelpuuttaisi elämänkumppanikseen ihmistä, jolla on puutteita huumorintajussa? Toki minustakin on tärkeää osata ottaa elämä välillä vähän kevyemmin ja nauraa myös itselleen, sillä on selvää, että nauraminen edistää niin omaa hyvinvointia kuin yhteenkuuluvutta muiden kanssa, lievittää stressiä, rentouttaa, ja ties mitä muuta mukavaa. Kuitenkin huumoriakin on moneen lähtöön, ja minusta vaikuttaa hieman siltä, että useimpien "huumorintajuttomien" ihmisten käsitys hauskasta on vain hieman erilainen kuin useimmilla. Jos ihminen ei esimerkiksi nauti hassunhauskoiksi tarkoitetuista seuraleikeistä tai naura perinteikkäälle pissakakkahuumorille, tekeekö se hänestä tylsän ja liian vakavan? Ilmeisesti joidenkin mielestä tekee, niin moni fiksukin ihminen ylpeilee sillä, miten rakastaa "huonoa huumoria". Toki on niitäkin, joilla on vaikeuksia huumorin, esimerkiksi sarkasmin, ymmärtämisessä, mutta kun asia nyt vaan on niin, että eri ihmiset pitävät eri asioita hauskoina. Ehkä olennaisinta onkin vain löytää ne ihmiset, joiden kanssa löytyy se paljon puhuttu yhteinen sävel huumorin suhteen.

Kaiken hassuttelun ja ironian keskellä minua viehättää ihmisissä vilpittömyys ja se tietynlainen vakavuus: on ihanaa kohdata ihmisiä, jotka eivät laske leikkiä kaikesta vaan uskaltavat näyttää itsestään sen tosikomman puolen, joka kuitenkin useimmista varmasti löytyy. En ole koskaan tuntenut oloani mukavaksi sellaisten ihmisten kanssa, jotka vääntävät vitsiä kaikesta. Moni varmasti tarkoittaa sillä hyvää, haluaa piristää muita ja niin edelleen, mutta se on myös todella turhauttavaa silloin, kun itse haluaisi puhua jostain ihan tosissaan, piiloutumatta huumorin taakse. Joskus huumori on tietysti omiaan keventämään tunnelmaa, ja älkää ymmärtäkö väärin, rakastan itsekin nauramista, mutta sekin tuntuu paremmalta sellaisen ihmisen seurassa, joka uskaltaa myös olla vakava. Vaatii rohkeutta olla olla avoin, hauska ja kepeä, mutta niin vaatii tosissaan oleminenkin. Taas kerran voisikin todeta, että parasta olisi tietysti löytää tasapaino kahden ääripään välillä :)

Ihmisellä on oikeus olla myös vakava - mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaankaan. Kaikki meistä eivät ole hauskuuttajia tai tunnelmannostattajia, eikä se tee meistä huonompia ihmisiä. Huumorintaju ja hauskuus ovat ihania piirteitä ihmisissä, mutta jokaisella meistä on hieman eri vahvuudet ja myös arvostukset. Näkökulmani on toki tässä asiassa erittäin subjektiivinen, mutta olen usein pahoittanut mieleni kohdatessani ihmisiä, joille "tosikkouden", vakavuudeksi käsitetyn syvällisyyden tai erilaisen huumorintajun hyväksyminen tai ainakin arvostaminen tuntuu olevan kovin vaikeaa. On minullekin tehnyt hyvää oppia ottamaan vähän rennommin ja nauramaan myös itselleni, mutta silti välillä tuntuu siltä, että käsitykseni hauskuudesta on joko rajoittunut tai ei vain kohtaa aivan kaikkien kanssa (ja eihän se ikinä voisikaan). Enkö saisi olla ihan ylpeästi vähän vakava, olisiko se niin kamalaa? Entä jos minulle muissa ihmisissä on paljon tärkeämpää vaikkapa empatiakyky, avoimuus, suvaitsevaisuus, halu ja kyky keskustella mutta myös olla yhteistuumin hiljaa, kuin huumorintaju tai hauskuus?

Moni minua tylsänä vakavikkona pitävä ihminen saattaa ajatella, että elämäni olisi jotenkin pitkäveteistä tai tasapaksua. Ei muuten ole: ette ehkä arvaakaan, kuinka virkistävää on innostua täysillä vaikkapa sellaisista jännittävistä asioista kuin kieliopista, oopperasta, sanojen alkuperän kaivelemisesta tai elämän perustotuuksista inttämisestä! Ihmisen, jonka tunteet kiertävät koko ajan aikamoista vuoristorataa, ei välttämättä tarvitse stimuloida itseään kaikilla mahdollisilla vauhdikkailla aktiviteeteilla. Ja onneksi aina jostain löytyy muutamia muitakin tosikkoja, joiden kanssa olla yhdessä tylsiä ja vakavia.



tiistai 16. joulukuuta 2014

Pieni vuosikatsaus ja joululomatunnelmia

Tänään alkoi kauan odotettu joululoma, joka kyllä tulee tarpeeseen - tosin niinhän ne lomat aina tulevat, sillä kukapa ei kaipaisi vaihtelua, parhaimmillaan jopa maisemanvaihdosta, ja tietysti rentoutumista ja virkistäytymistä arjen keskelle. Minulle joulun aika on yleensä tarkoittanut ihan rehellistä velttoilua: herkuttelua, kirjojen lukemista, elokuvien katsomista, perheen kanssa höpöttelyä ja hauskanpitoa sekä vanhojen ystävien ja sukulaisten tapaamista. Meidän perheessä joulua on aina vietetty pitkän kaavan mukaan, joten en ole koskaan oikein ymmärtänyt niitä, joiden mielestä heti tapaninpäivän tai viimeistään uuden vuoden jälkeen palataan arkeen ja unohdetaan kaikki jouluun liittyvä. Okei, saattaahan siihen jouluun kyllästyäkin, jos fiilistelyt on aloittanut jo pari kuukautta etukäteen, mutta itse olen sen verran innokas jouluihminen, että omalla kohdallani ei ole kyllästymistä ainakaan koskaan aiemmin näkynyt - paitsi ehkä se velttoilu alkoi vähän kyllästyttää pari vuotta sitten, kun vietin yli kuukauden mittaista joululomaa :D Nyt lomaa on tiedossa kolme viikkoa, joka lienee juuri sopivasti: ehtii taatusti rentoutua kunnolla mutta myös orientoitua uuden vuoden alkuun ja sen tuomiin haasteisiin.

Joululoma ja vuodenvaihde ovat varmasti monille sellaista aikaa, jolloin muistellaan kulunutta vuotta ja toisaalta suunnataan katsetta tulevaan. Itse en ole koskaan varsinaisesti tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta muutamien viime vuosien ajan olen aina vuoden vaihtuessa miettinyt, mitä odotan ja toivon tulevalta vuodelta. Ja ilokseni voin todeta, että vuoden 2014 toiveet ovat aika lailla täyttyneet! En lähde avaamaan niitä sen tarkemmin, osa on liian henkilökohtaisia näin julkisesti jaettaviksi, mutta kokonaisuudessaan tämä vuosi on suorastaan ylittänyt odotukseni. Viime joulu meni minun osaltani aika alakuloisissa tunnelmissa, ja silloin tuntui jopa hieman epärealistiselta toivoa tulevalta vuodelta juuri muuta kuin sitä, että omat fiilikset nousisivat sieltä murheen alhoista. En halua sanoa, että asioilla on tapana järjestyä, sillä eivät ne usein aivan itsestään järjesty, vaan muutosten eteen täytyy pääsääntöisesti tehdä jotain. Joskus kyse on ajatusmallien tai suhtautumistapojen muutoksista, joskus konkreettisista elämäntapojen muutoksista, mutta muutosta on turha odottaa yhtäkkiä ilman mitään yritystä tapahtuvaksi. 



No, muutoksia on ainakin meikäläisen pään sisällä tapahtunut, mutta on tänä vuonna myös ihan konkreettisesti tapahtunut paljon hienoja juttuja: olen tutustunut moneen mahtavaan ihmiseen ja saanut muutaman oikean uuden ystävänkin, aloittanut mielenkiintoisessa vapaaehtoistyössä nuorten parissa ja hankkinut ryhmänohjauskokemusta ikäihmisten parissa harjoittelun merkeissä, tehnyt pari mieleenpainuvaa kesälomareissua, ollut monessa huikeassa konsertissa, viettänyt yhden parhaista ja rentouttavimmista kesälomista ikinä, aloittanut uudelleen vähän unohtuneen joogaharrastuksen, jatkanut innoissani kuntosali- ja balettiharrastusten parissa, saanut ensikosketuksen tutkimustyöhön ensin kanditutkielman ja nyt gradun merkeissä, tutustunut useampaankin eri kulttuuriin ja kehittänyt kielitaitoani ulkomaalaisten kavereiden ansiosta, oppinut huikean paljon uutta ja mielenkiintoista asiaa opinnoissa ja niiden ulkopuolella… Ai niin, ja myös valmistuin tosiaan psykologian kandiksi, mitä voi toki pitää jonkinlaisena saavutuksena, vaikka minun onkin vaikea nähdä sitä minään muuna kuin välietappina matkalla kohti maisterin papereita. Oikeastaan tuota listaa olisi voinut jatkaa vielä ties kuinka pitkään, sillä vaikka tähän vuoteen on mahtunut paljon myös alakuloisia mietteitä ja tulevaisuusahdistusta, päällimmäinen fiilis on huikea kiitollisuus kaikesta tapahtuneesta ja ennen kaikkea ihmisistä, jotka ovat sulostuttaneet elämääni tämän vuoden aikana (ja myös te lukijat kuulutte siihen joukkoon, on luonnollisesti ihanaa saada palautetta ja kuulla mietteitänne!). 

Joululomasuunnitelmani ovat taas kerran yksinkertaiset: matkustan huomenna perheeni luokse Ouluun, missä on luvassa laatuaikaa perheen ja pohjoisessa asuvien ystävien kanssa. Ja tietysti niitä kirjoja, leffoja, musiikkia, herkkuja ja yleistä fiilistelyä. Rakastan joulua lähinnä rennon tunnelman ja yhdessäolon ansiosta, ja pidän hirmuisesti siitä, miten kaikki tuntuu pysähtyvän joulunpyhien ajaksi. Monena jouluaattona olen tehnyt pienen kävelykierroksen kaupungilla kauppojen sulkeutumisen jälkeen, ja siinä tyhjyydessä ja hiljaisuudessa on jotain melkein maagista. En syö perinteisiä jouluruokia (paitsi riisipuuroa, nam!), mutta muuten joulun aikaan tulee herkuteltua tavallistakin enemmän - ja ehdottomasti hyvällä omallatunnolla! Minulla ei ole mitään aikomusta ryhtyä millekään kuntokuurille tai dieetille tammikuun koittaessa, ainoastaan jatkaa tutulla, hyväksi havaitulla linjalla elämäntapojen suhteen. Myös lahjahössötys on makuuni hieman pinnallista ja aiheuttaa monille aivan turhaa stressiä. Toki meilläkin annetaan ja saadaan joululahjoja, ja ne ovat mielestäni tärkeä osa joulua, mutta laatu ja ajatus ovat ehdottomasti määrää tärkeämpiä, eivätkä lahjat missään nimessä ole se tärkein juttu joulussa. Tärkeintä on se tunnelma, jota on aika mahdotonta sanoin kuvailla, ja varmasti se on jokaiselle hieman erilainen, mutta toivottavasti tekin pääsette siihen kiinni! :) Itse olen jo ennen loman alkua herätellyt joulufiiliksiä käymällä parissa joulukonsertissa ja kauneimpia joululauluja laulamassa, litkimällä glögiä hyvässä seurassa ja yksinkin, kuuntelemalla suosikkijoululaulujani ja jutustelemalla toisten jouluihmisten kanssa erilaisista jouluperinteistä ja muistoista. Kotikotona on lisäksi luvassa vielä paljon asuntomme koristelua ja ehkä vähän jotain kokkailua tai leipomistakin, mutta minkään sortin hössötykseen tai stressaamiseen en tänäkään jouluna aio lähteä mukaan. Toivottavasti tekin säästätte itseänne siltä, sillä eiköhän me kaikki olla loppujen lopuksi sitä mieltä, että joulussa parasta on yhdessäolo, leppoisa tunnelma ja mahdollisuus irrottautua normaalista elämästä edes muutamaksi päiväksi :) 


Mitä teille on jäänyt käteen tästä vuodesta? Millaisia mietteitä joulu herättää? 

perjantai 12. joulukuuta 2014

Metsäterapiaa

Luin eilen kiinnostavan jutun siitä, miten luonnossa liikkumista voidaan käytännössä hyödyntää mielenterveystyössä. Viime aikoina luonnon hyvinvointivaikutuksia koskevat uutiset ja kirjoitukset ovat pompanneet silmiini tavallista helpommin, sillä kirjoitan parhaillaan gradua kyseisestä aiheesta, joka onkin osoittautunut jopa mielenkiintoisemmaksi kuin odotinkaan. En itse ole varsinaisesti mikään luontoihminen: olen kasvanut ja elänyt koko elämäni kaupungissa, ja luontokokemukseni rajoittuvat kaupunkiluonnon ohella mökkeilyyn ja satunnaisiin metsäretkeilyihin sen yhteydessä. Viime aikoina monissa keskusteluissa ystävieni ja tuttavieni kanssa on kuitenkin noussut esille se, miten tärkeä ja rakas asia luonto monille on, miten monet ammentavat sieltä elämäänsä hiljaisuutta, rauhaa, virkeyttä ja elinvoimaa, ja kun nämä käytännön kokemukset yhdistetään kaikkeen siihen, mitä olen aiheesta lukenut viime kuukausien aikana, ei kerta kaikkiaan auta muu kuin myöntää, että jotain erityistä siinä luonnossa taitaa olla.

Tuossa linkittämässäni jutussa mm. masentuneiden ja ahdistuneisuushäiriöistä kärsivien nuorten kanssa pitkään työskennellyt ammattilainen kertoo luonnossa liikkumisen tukeneen nuorten kuntoutumista. Kuulemma jo neljällä puolen vuoden aikana toteutetulla luontopäivällä on saatu aikaan merkittäviä tuloksia, mikä suoraan sanottuna kuulostaa aika uskomattomalta - voisi nimittäin kuvitella, että ainakin pysyvien myönteisten vaikutusten aikaansaamiseksi luonnossa pitäisi viettää vähän enemmän aikaa. Toisaalta tuossa tapauksessa ei tietenkään ole kyse ainoastaan luontoympäristön vaikutuksista, sillä jos metsään mennään porukalla liikkumaan, osa hyvinvoinnin kohentumisesta voidaan todennäköisesti liittää sosiaaliseen kanssakäymiseen, yhteenkuuluvuuden vaalimiseen ja liikunnan terveyshyötyihin. Kuitenkin niin tutkimusten kuin kokemustenkin puitteissa näyttää aivan selvältä, että vuorovaikutus luonnon kanssa edistää hyvinvointiamme tavalla, jota ei voida kokonaan selittää muilla tekijöillä: joissakin tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että liikunnan harrastaminen luontoympäristössä vahvistaa liikunnan myönteisiä vaikutuksia kehon ja mielen terveyteen. Samoin on osoitettu, että ulkoiluseuran määrällä ei välttämättä ole vaikutusta siihen, miten virkistäväksi luonnossa liikkuminen koetaan.

Meikäläisen mieli lepää parhaiten metsän sijaan meren rannalla.


Moni on varmasti kuullutkin luonnon moninaisista positiivisista vaikutuksista, jotka aika ajoin ovat mediassa esillä. Joidenkin juttujen (ja okei, vähän myös tutkimuksenkin) perusteella luonto vaikuttaa suorastaan jonkinlaiselta ihmelääkkeeltä: luontoympäristö esimerkiksi parhaimmillaan edistää fyysisestä ja psyykkisestä stressistä palautumista, parantaa mielialaa, madaltaa verenpainetta, vähentää päänsärkyjä ja muita terveysoireita, parantaa elämäntyytyväisyyttä ja koettua elinvoimaisuutta ja energisyyttä, parantaa vastustuskykyä, edistää työstä irtaantumista vapaa-ajalla ja tarkkaavaisuuden ylläpidon aiheuttamasta henkisestä kuormituksesta palautumista. Ja tähän kunnon markkinamies tai -nainen vielä hihkaisisi päälle, että eikä siinä vielä kaikki - tutkimusten perusteella vaikuttaisi nimittäin siltä, että varsinaisen luonnossa liikkumisen lisäksi jopa luontokuvilla, ikkunanäkymillä ja huonekasveilla olisi monia myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin. Asiassa on toki se pieni mutta, että aiheesta on tehty hyvin vähän pitkän aikavälin tutkimusta, joten syy-seuraussuhteiden todistaminen on toistaiseksi ongelmallista.

Miksi luontoympäristö sitten vaikuttaa ihmiseen niin kuin vaikuttaa? Vastauksia ja näkökulmia aiheeseen on monia, mutta valtaosa niistä kietoutuu pitkälti siihen, mihin hyvin moni muukin asia loppupeleissä aina palautuu: evoluutioon. Arkijärjelläkin tulee helposti ajateltua, että kasvillisuutta ja vesistöjä pursuileva luonto on ihmiselle lajikehityksen myötä luontaisempi paikka kuin kaupunkiympäristö. Ihmislajin historiassa kaupungistumisen aikakausi on ollut niin lyhyt, että on helppo olettaa, että aivomme ja kehomme ovat kehittyneet sopeutumaan nimenomaan luontoympäristöön. Evolutiivisissa selityksissä on tietysti aina se ongelma, että niitä on oikeastaan aika lailla mahdotonta todistaa oikeiksi tai vääriksi, joten ne herättävät väkisinkin myös paljon kritiikkiä. Oli syy missä tahansa, se näyttäisi joka tapauksessa olevan totta, että luonto vaikuttaa meihin positiivisesti - mikä muuten näkyy jo siinä, miten moni meistä hakeutuu vapaa-ajallaan erilaisten luontoharrastusten pariin. "Tavallinen ihminen" (kuka hän sitten onkaan) ei useinkaan tarvitse tieteellistä todistusaineistoa puuhiaan perustelemaan; hänelle riittää omakohtainen kokemus siitä, mikä käytännössä toimii. Ja mikä yhdellä toimii, ei välttämättä toimi toisella - jotkut selvästi ovat toisia enemmän luontosuuntautuneita, ja todennäköisesti juuri heillä luonnossa oleilun myönteiset vaikutukset ovat voimakkaimpia. Tutkimustuloksissa on useimmiten kyse todennäköisyyksistä, kokonaiskuvasta, ei yksittäisten ihmisten toimintatavoista, joten aina löytyy myös poikkeuksia (eli meitä luonnosta vieraantuneita kaupunkilaisia, joille metsä on enemmän pelottava kuin rauhoittava paikka).

Millainen suhde teillä on luontoon? Olisi kiinnostavaa kuulla ajatuksianne! :)


keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Päivän miete

Törmäsin jokin aika sitten Pinterestissä niin kivaan ja mielestäni myös tärkeitä oivalluksia sisältävään mietelauseeseen, että päätin jakaa sen täälläkin:



Mitä teille tuosta tulee mieleen? Omalla kohdallani ensimmäinen mielikuva oli se, että ilon ja inspiraation voi ainakin yrittää istuttaa itseensä silloinkin, kun se tuntuu olevan täysin tavoittamattomissa. Väkisin hymyileminen tai nauraminenkin huijaa aivot luulemaan, että olet "oikeasti" iloinen, ja parhaimmillaan lopputuloksena on aivan aito hymy. Samoin itsevarmuus kohentuu, jos ihminen vain yksinkertaisesti (okei, käytännössä se ei välttämättä käy kovinkaan helposti) alkaa toimia itsevarman ihmisen tavoin, ihan kehon asennosta alkaen. En todellakaan usko siihen, että positiivisuus jotenkin maagisesti vetäisi hyviä asioita puoleensa, mutta kuitenkin omat tunteemme ja mielenliikkeemme ohjaavat sitä, mitä ympäristöstä havaitsemme, mikä puolestaan herättää uusia tunteita. Ilon kultivoiminen itsessä ei välttämättä tarkoita vaikeiden tunteiden pakenemista vaan mielestäni enemmän sitä, että onnistuu vaikeuksienkin keskellä huomaamaan myös kaiken sen kauniin ja kiinnostavan, mitä ympäristössä, muissa ihmisissä ja myös itsessä on.

Toisaalta lause tuo mieleeni myös ajatuksen hyväksymisen mahdollisuudesta. Mitä jos ottaisinkin uteliaana ja avoimin mielin vastaan kaiken, mitä elämä tielleni heittää? Kielteisinä koetut tunteet, kuten viha, suru, pettymys ja ahdistus saavat yleensä aikaan sen, että päässämme pyörii vähän kaikenlaista ikävää - tapahtuneita tosiasioitakin, mutta ennen kaikkea niiden (yli)tulkintoja ja tulevaisuuden kauhukuvia. Jotkut pitävät ne sisällään ja antavat niiden paisua entisestään, toiset taas purkavat tunteensa ei-niin-rakentavilla tavoilla (muutamina esimerkkeinä fyysinen ja psyykkinen väkivalta, itsensä tai muiden syytteleminen sekä jatkuva valittaminen). On kuitenkin olemassa myös se vaihtoehto, että annamme tuntee tulla (ja mennä, kun sen aika on), emme tukahduta sitä vaan koemme sen, ja jatkamme elämäämme sillä tavalla, kun se juuri tässä tilanteessa on mahdollista ja mielekästä. Pakkopositiivisuus tuottaa usein vain lisää pahaa mieltä, sillä siihen kietoutuu helposti myös huono omatunto ja syyllisyys siitä, ettei syystä tai toisesta pysty olemaan sellainen, kuin ihmisen muka kuuluisi nykypäivänä olla.

Ja niin, laulujakin on niin monenlaisia, kaikki laulamisen arvoisia. Surullisiakin, mutta juuri nehän toisinaan ovat kauniimpia - niitä, jotka koskettavat kuulijoita syvimmältä. Ja itse asiassa mitä tässä tarvitsee tulkintoja kaivella, kun tuon aforismin voi lukea myös konkreettisena kehoituksena avata suu ja laulaa: onhan laulamisen monesti todettu rentouttavan, virkistävän ja tuottavan hyvää mieltä! ;)

lauantai 6. joulukuuta 2014

Maamme parhaat puolet

Paljon riittää puhetta siitä, mikä kaikki Suomessa mättää, mutta näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin muistutella itseäni ja teitä hieman siitä, millaisia hyviä puolia maassamme ja kulttuurissamme (minun näkökulmastani) on. Aivan liian helposti nimittäin sorrun itsekin siihen, että kitisen, mikä kaikki on vialla tai ainakin muka jossain muualla paremmin... En ole viettänyt ulkomailla lomareissuja pidempiä aikoja, joten kovin kattavaa vertailua en pysty omien kokemusten pohjalta tietenkään tekemään, mutta tässäpä silti asioita, joita Suomessa arvostan:

- Aikataulut pitävät ja käytännön asiat toimivat ainakin yleensä kohtalaisen hyvin - kontrollifriikki kiittää. Sanokaa vain joustamattomaksi, mutta pidän siitä, että sovitusta pidetään kiinni.

- Kaunis, omalaatuinen kieli murteineen. Onhan se nyt vaan aika siistiä puhua äidinkielenä kieltä, joka on koko maailman mittakaavassa näin marginaalinen ja erilaisuudessaan vähän eksoottinenkin. Rakastan myös vieraiden kielten opiskelua, mutta suomi on silti syvimpien tunteideni ja sieluni kieli. 

- Luonto ja sen läsnäolo kaikkialla. En ole vielä löytänyt Suomesta paikkaa, jossa luonto ei olisi varsin lähellä. En ole metsäihminen läheskään samassa mittakaavassa kuin monet muut suomalaiset enkä esimerkiksi innostu hirveästi mökkeilystä, mutta kyllä täältä sentään aika paljon kauniita paikkoja löytyy. Ja mitä kaupunkiluontoon tulee: tätäkin kirjoittaessa istun kotonani Tampereen keskustan tuntumassa mutta näen ikkunasta suoraan järvelle. Arvostan.

- Vaihtuvat vuodenajat, yllätyksellinen sää ja se, miten omaa elämää on pakko sopeuttaa niihin. Jokaisessa vuodenajassa on oma kauneutensa, ja lisäksi vuodenaikojen sykli tuo elämään mukavasti sekä virkistävää vaihtelua että turvallista säännönmukaisuutta.

- Kesän valo. Vaikka sitä tähän aikaan vuodesta onkin vaikea muistaa.

- Melankolian ymmärtäminen ja jollain tapaa jopa arvostus. Iloakin tarvitaan, selvä se, mutta haikeutta, alakuloa ja synkkyyttäkään ei voi täysin torjua.

- Kyky sietää hiljaisuutta. Itselläni on tässä vielä paljon oppimista, mutta siinä on kyllä oma hienoutensa, että suomalaiset eivät koe tarvetta täyttä jokaista hiljaista hetkeä tyhjänpäiväisellä lätinällä. Olen kyllä sosiaalinen ja vaihtelevasti ulospäinsuuntautunut, mutta arvostan kuitenkin myös sitä, että ihmisten ilmoilla liikkuessa ei ole pakko koko ajan sosialisoitua. Toisaalta kaipaisin välillä enemmän yhteisöllisyyttä ja yhteyden tunnetta muihin ihmisiin, mutta se taitaa olla muusta kuin small talkista kiinni.

- Tasa-arvo. On siinä toki vielä paljon tekemistäkin, varmasti joka maassa on, mutta on se nyt vaan niinkin, että Suomessa ainakin sukupuolten välisellä tasa-arvolla on pitkät perinteet, ja nykyäänkin se on paremmalla tolalla kuin monessa muussa maassa. Toki ongelmiakin edelleen on, mutta uskon, että koko ajan ollaan menossa parempaa kohti :) (ja sitä paitsi, onhan meillä varsin sukupuolineutraali kieli ainakin!)

- Salmiakki ja ruisleipä. Jälkimmäistä en valitettavasti voi keliakian takia syödä, eikä salmiakkiakaan ole kyllä tullut pitkään aikaan maisteltua, mutta huikeaa nostalgia-arvoa näillä ainakin on!

- Kalevala, ja laajemminkin kiehtova kansanperinne sekä mytologia

Ja sokerina pohjalla tietysti suomalaiset taidesuosikkini näin ikävästi yhteen niputettuna: ainakin Aki Kaurismäki, Tove Jansson, Sibelius, Kaija Saariaho, Akseli Gallen-Kallela, Helene Schjerfbeck, Sofi Oksanen, Eino Leino ja kaikki muut, jotka luultavasti unohtuivat. Tosin Tuntematonta sotilasta en ole koskaan oikein osannut arvostaa, mikä lienee joidenkin mielestä osoitus siitä, että olen pohjimmiltani aika epäisänmaallinen :D


Leppoisaa ja iloista itsenäisyyspäivää kaikille! Mistä te pidätte Suomessa ja suomalaisuudessa?

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kirjavinkki: Kaiken käsikirja

Lukaisin pari viikkoa sitten läpi tähtitietelijä Esko Valtaojan suorastaan röyhkeästi nimetyn Kaiken käsikirjan (ilmestynyt 2012). Olin lukenut aiemmin yhden hänen kirjoistaan ja nähnyt hänet useita kertoja puhumassa eri tilaisuuksissa, joten oikeastaan tiesin mitä odottaa. Valtaoja on mielestäni ihmisenäkin sikäli mielenkiintoinen tapaus, että välillä häntä tunnutaan pitävän jonkinlaisena yleisviisaana, jolta kysytään mielipidettä asiaan kuin asiaan - mikä tosin varmaan johtuu pitkälti siitä, että hän vaikuttaa onnistuneen tieteen popularisoinnissa varsin hyvin. Ja hommaahan siinä onkin, kun yrittää selittää avaruusfysiikkaa ja muuta vastaavaa meille tavallisille tallaajille.



Kaiken käsikirja tosin ei kerro pelkästään Valtaojan omasta erikoisalasta eli siitä tähtitieteestä vaan on takakansitekstin mukaan yritys tiivistää kaikki olennainen maailmasta, ihmisestä, aineesta ja hengestä pariinsataan sivuun. Eipä tällaista yritystä voi kuin hieman huvittuneesti ihailla. Kirjan alkupuoli käsittelee maailmankaikkeuden syntyä ja esihistoriaa, elämän ja ihmisen syntyä, loppupuolella mukaan tulevat vielä historia, moraali, uskonto ja muut ihmismielen ja kulttuurin ilmentymät - joita tosin tarkastellaan pitkälti luonnontieteellisestä näkökulmasta, kuten arvata saattaa. Itse asiassa kirjan loppupuoli tuntuikin jossain määrin pintapuoliselta alkupuoleen verrattuna, ehkä juuri (sinänsä välttämättömän) näkökulman rajauksen takia. Tosin saattaapa tähän arvioon vaikuttaa sekin, että meikäläiselle ihmistieteet ovat huomattavasti tutumpia kuin eksaktit luonnontieteet, jotka tuntuvat vuoroin pitkästyttäviltä ja liian vaikeilta, vuoroin suorastaan mystisiltä. Kuitenkin pidin todella paljon siitä filosofisesta otteesta, jolla Valtaoja käsittelee myös luonnontieteisiin liittyviä teemoja. Teksti on tavallaan maanläheistä mutta kuitenkin ainakin jossain määrin eri näkökulmia huomioivaa, mikä minua lukijana ilahdutti. Kokonaisuutena kirja oli hyvin mukaansatempaava ja ajatuksia herättävä, ja luinkin sen parissa päivässä, mikä nykyään on minulle melko harvinaista (varsinkin romaaneja saatan lueskella montakin viikkoa, jos kyseessä ei ole mikään erityinen mestariteos).

Lukukokemuksen aiheuttamista fiiliksistä päällimmäiseksi jäi mukavan kutkuttava älyllinen innostus - ja hetkellinen halu oppia matematiikkaa ja fysiikkaa (jotka siis eivät koskaan koulussa olleet suosikkiaineitani...)! Yleensä luen lähinnä psykologiaa ja muita ihmis- tai kulttuuritieteitä käsittelevää tietokirjallisuutta, joten pieni näkökulman laajennus tuntui erittäin virkistävältä, ja suosittelen sitä lämpimästi myös teille. Yleiskommenttini aika moneen aiheeseen on, että "kaikki liittyy kaikkeen ja asioilla on aina monta puolta", ja tämän kirjan lukeminen vahvisti tätä ajattelutapaa - samoin kuin kokemusta siitä, että kyllä elämä vaan on niin ihmeellistä. Ajatuksia herättävää, älyllisesti inspiroivaa tekstiä on aina ilo lukea.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Mitä on henkinen hyvinvointi?

Hyvinvointipuheesta ei nykymaailmassa ole puutetta - välillä aihe tuntuu suorastaan niin loppuunkalutulta, ettei siitä löydy enää mitään uutta sanottavaa. Hyvinvointiblogeja syntyy kuin sieniä sateella vähän samaan tapaan kuin lifestyle- tai tyyliblogeja muutama vuosi sitten, ja ”kokonaisvaltainen hyvinvointi” tuntuu olevan myös naistenlehtien aihepiirinä yhtä suosittu kuin kauneushömpötykset. Kaikesta tästä puheesta huolimatta monesti tuntuu siltä, että hyvinvointi nähdään mediassa erittäin kapeasta näkökulmasta painottuen fyysiseen hyvinvointiin. Henkinen hyvinvointi, onnellisuus tai tasapaino kyllä mainitaan usein, samoin sosiaalisten suhteiden tärkeys, mutta niihin harvemmin kaivaudutaan kovin syvällisesti. Henkinen hyvinvointi nimittäin ei ole aivan yksinkertainen juttu - itse en ainakaan pysty millään määrittelemään sitä edes yhdellä lauseella, sillä se koostuu niin monista eri osatekijöistä. Ajattelin kuitenkin yrittää tällä kertaa hieman avata sitä, mitä kaikkea mielen hyvinvointiin esimerkiksi voi liittyä. 

Yksi henkisen hyvinvoinnin peruspilareista on luonnollisesti useimmille tuttu ja perinteinen käsitys mielenterveydestä. Se voidaan tietysti nähdä yksioikoisesti diagnosoitavissa olevien mielenterveyden häiriöiden puutteena, mutta laajemmin siihen voidaan liittää myös se, kuinka stressaantunut ihminen on, ja millaisia keinoja hänellä on tulla toimeen stressin kanssa. Lisäksi tunne-elämän tasapaino on mielenterveyden kannalta olennaista, ja emotionaalista hyvinvointia voidaan tarkastella jo ihan siitä näkökulmasta, millaisessa tasapainossa positiiviset ja negatiiviset tunteet ihmisellä ovat. Kuitenkaan hyvinvointi ei ole pelkkää pahoinvoinnin ja ongelmien poissaoloa vaan pikemminkin kukoistusta, johon oletettavasti tarvitaan muutakin kuin pelkkiä positiivisia tunteita (ja sitä paitsi, eiväthän nekään tyhjästä tule) ja tyytyväisyyttä omaan elämään. Kukoistaakseen ihminen tarvitsee nimittäin myös merkityksellisyyttä, kokemusta itsensä toteuttamisesta ja omien arvojen mukaan elämisestä. Yleisesti voidaan ajatella, että onnellinen ihminen on ihminen, joka kehittää itseään ja tekee itselleen mielekkäitä asioita, oppii uutta ja saa onnistumisen kokemuksia sekä kokee olevansa (ainakin riittävissä määrin) oman elämänsä herra. 

Monissa lähteissä yhdeksi henkisen hyvinvoinnin osatekijäksi nostetaan myös henkisyys, kokemus yhteydestä johonkin itseä tai ylipäätään ihmistä suurempaan. Uskonnollisten ihmisten on todettu olevan keskimäärin muita onnellisempia (hieman ikävä fakta meille ei-uskonnollisille, sillä eipä sitä noin vain voi päättää alkaa uskovaiseksi), mikä ei oikeastaan hirveästi yllätä: moni minunkin tuttavani kokee saavansa uskonnosta turvaa, varmuutta ja nimenomaan sitä mainittua merkityksellisyyttä. Maailmassa on aina asioita, joille ei noin vain löydy järjellistä selitystä, ja epävarmuudesta eroon pyrkiminen, vastausten löytäminen vaikuttaisi olevan ihmisille melko luontaista. Toisaalta henkisyyden ei ole pakko tarkoittaa uskonnollisuutta: itse ainakin miellän esimerkiksi luonnon tai taiteen äärellä herkistymisen hieman samankaltaiseksi ylevöittäväksi kokemukseksi (vaikka toki onkin vaikea verrata uskonnollisiin elämyksiin, kun en ole itse kokenut niitä). Tämä hyvinvoinnin puoli tunnutaan nykyään usein unohtavan, kun keskitytään vaalimaan kehon hyvinvointia ja siinä sivussa myös mielenterveyttä liikunnalla, ruokavaliolla ja muilla elämäntapavalinnoilla. 



Yksi tärkeä hyvinvoinnin osatekijä tai oikeastaan ihmisen psykologinen perustarve vaikuttaisi olevan myös yhteenkuuluvuuden tunne sekä tunne johonkin kuulumisesta. Tämä tarkoittaa toki esimerkiksi sitä, että ihminen on sosiaalinen eläin ja siksi yleensä onnellinen vain ollessaan yhteydessä muihin ihmisiin. Tietysti sosiaalisuudessa on yksilöllisiä eroja, mutta rohkenen väittää, että ihminen, jolla ei ole elämässään yhtäkään merkityksellistä ihmissuhdetta, ei todennäköisesti voi kovin hyvin. Toisaalta ihmisellä voi olla elämässään paljonkin erilaisia suhteita, mutta hän ei silti koe kuuluvansa oikeasti minnekään tai kenellekään - ja vaikka en ala tästä enempää avautumaan, voin kertoa, että tällaisesta erillisyyden tunteesta minulla on kokemusta. On helppoa ymmärtää, että yhteenkuuluvuus edistää hyvinvointia, mutta se, millaiset toimet tehokkaimmin edistäisivät yhteenkuuluvuuden tunnetta, onkin melko vaikea kysymys. 

Hyvinvoinnin voi totta kai nähdä myös laajemmin kuin yksilön tasolla, mutta vaikka ei edes lipsuttaisi puhumaan yhteisön tai yhteiskunnan hyvinvoinnista, on hyvä muistaa, että niin perinteen kuin tutkimustenkin mukaan toisten auttaminen tai ”yhteisen hyvän” eteen ponnistelu buustaa yksilön hyvinvointia kenties enemmän kuin mikään muu yksittäinen aktiviteetti. Minun on usein vaikeaa ymmärtää, miten monelle hyvinvointi ja sen edistäminen tarkoittaa lähinnä oman navan ympärillä pyörimistä. Totta kai omasta itsestään täytyy pitää huolta, mutta oikeastaan toisten auttaminen tavalla tai toisella on myös juuri sitä, nimittäin omasta hyvinvoinnista huolehtimista! Luonnollisesti ei ole hyvä hukata omaa itseään auttamiseen, uupua toisten kärsimyksen takia tai yliarvioida omia vaikuttamismahdollisuuksiaan (aina voi auttaa, mutta toisen ”parantaminen” on aivan toinen juttu), mutta pääpiirteissään auttamisella on todettu olevan niin paljon positiivisia vaikutuksia, että siihen kannattaa jokaisen panostaa itselle sopivalla tavalla :) 

Vaikka mielen hyvinvointi on hirveän moninainen asia, jota on mahdotonta kuvailla tyhjentävästi yhdessä blogikirjoituksessa (tuskin edes kokonaisessa kirjassa), tähän loppuun täytyy vielä mainita, mitä hyvinvointi mielestäni ei ole: henkinen hyvinvointi ei missään nimessä ole pelkkiä positiivisia tunteita, pelkkää jatkuvaa iloa, onnea ja innostusta. Toki hyvinvoiva ihminen kokee varmasti enemmän noita tunteita kuin oikein riutuva tyyppi, mutta jokaisen elämään mahtuu myös vastoinkäymisiä, stressiä ja epämiellyttäviä asioita - hyvinvoivalla ihmisellä on kuitenkin keinoja selvitä niistä ja ennen kaikkea oppia niistä uutta ja kasvaa niiden myötä. 



Millaisia ajatuksia teillä on hyvinvoinnista?

Joulunodotusta ja jokapaikanhöyläilyä

Viime viikkoina on tekemistä riittänyt - mikä tuli suoraan sanottuna pienenä yllätyksenä, sillä luentoja, harjoituksia tai muita aikataulutettuja koulujuttuja minulla ei ole ollut juuri lainkaan. Olen kuitenkin aika hyvä haalimaan itselleni puuhaa, sillä en kerta kaikkiaan osaa olla tekemättä mitään. Gradun kanssa toki aina riittää hommaa, ja päätinpä sitten alkaa lueskelemaan myös yhteen kirjatenttiin, jonka yritän saada mahdollisimman pian pois alta (vaikka voisin tehdä sen koska tahansa myöhemminkin, mutta mähän nyt olen vähän yli-innokas). Sen tosin olen taas todennut, että jostain syystä koulujutut sujuvat huomattavasti mukavammin, kun niitä vääntäytyy tekemään johonkin leppoisaan kahvilaan - mieluiten sellaiseen, josta näkee ulos kadulle, saa hyvää kahvia tai teetä ja gluteenittomia leivoksia (joo, on tullut muutama leivos syötyä tämänkin viikon aikana, mutta ei kaduta yhtään, olivat kuulkaa sen verran hyviä!). Tulen hyvin äkkiä hiukan mökkihöperöksi liiallisesta kotona oleilusta, joten ihmisten ilmoille meneminen tekee yleensä hyvää. 



Kaiken tekemisen keskellä olen myös ehtinyt ihastella marraskuista luontoa. Helsingissä oli viikko sitten aika talvista, mikä kyllä omalla tavallaan virkisti, mutta taidan silti olla vielä ihastuneempi tähän ankeaan harmauteen. Värittömyydessä on jotain ihanan pelkistynyttä ja yksinkertaista, sitä katsoessa mieli lepää aika tehokkaasti, kun visuaalinen ärsyketulva on niin paljon rajatumpaa kuin vaikkapa kesällä, kun aurinko häikäisee ja luonto on täynnä värejä (okei, rakastan kesää ja aurinkoa, mutta siihen on sen verran pitkä aika, että pakko keksiä hyviä puolia tästä tämänhetkisestä maisemastakin). 



Havahduin myös jokin aika sitten huomaamaan, että oho, ihan kohta on joulu! Tunnustan olevani aika innokaskin jouluihminen, mutta tänä vuonna on jostain syystä ollut harvinaisen vaikeaa asennoitua joulun tuloon - ehkä siksi, että koko syksy on hurahtanut niin nopeasti ohi, että edelleen tuntuu, että kesäkin oli ihan äskettäin. Eilen kävin kuitenkin muutaman ystäväni kanssa oikein tunnelmallisessa joulukonsertissa, ja tänään kävin myös pyörähtämässä hieman kaupungilla miettimässä, mitä ostaisin perheelle joululahjaksi (materialismi kyllästyttää, joten taidanpa päätyä taas syötäviin lahjoihin), ja nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että joulufiiliskin alkaa vähitellen kehittyä. Joulukalenterinkin sain vihdoin ostettua (aika viime tipassa tosin), sillä se kuuluu mielestäni todella olennaisesti joulunodotukseen. Suklaakalenterit eivät kaltaiselleni herkuttelijalle oikein sovi, sillä sen yhden pienen palan syömisestä tulee vain paha mieli - varsinkin, kun suurin osa kalenterisuklaista on niin huonoja, ehkä oikein tuhti tumma suklaa tai raakasuklaa sopisi paremmin, kun sitä ei kuitenkaan tee mieli paljon kerralla :D Tänäkin vuonna päädyin kuitenkin perinteiseen kuvakalenteriin, tosin pienempään postikorttikokoiseen versioon.

Mitäs teille kuuluu, joko on joulufiilistelyt käynnissä?

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kontrollifriikin ihmiskoe

Olen paatunut kontrollifriikki: sellainen ihminen, joka aina mistä tahansa lähtiessään tarkistaa laukun sisällön vähintään pariin kertaan, ahdistuu toisten aikataulujen armoille joutumisesta ja itsestä riippumattomista suunnitemlien muutoksista - ja laittaa herätyskellon soimaan vapaapäivinäkin, koska pelkää muuten nukkuvansa koko päivän (vaikka sellaista ei ole kertaakaan tapahtunut). Olen todella huono sietämään epävarmuutta, mikä ilmenee monissa vähän isommissakin asioissa, mutta tämä heräämisteema on mietityttänyt viime aikoina kovasti. Olen ehkä ennenkin maininnut, että olen auttamattomasti koukussa torkuttamiseen, ja koska laitan kellon soimaan myös vapaina aamuina, se tarkoittaa jokapäiväistä torkuttamista - ja sen seurauksena paitsi väsähtänyttä oloa, myös tunnetta siitä, että aamupäivän tunnit ovat taas kerran menneet hukkaan. Ristiriitaisesti olen nimittäin aamu-unisuudesta huolimatta tehokkaimmillani nimenomaan aamupäivisin: niinä harvoina päivinä, kun onnistun kampeamaan itseni ylös sängystä aikaisin, olo on todella aikaansaava, kun jo puoleenpäivään mennessä on ehtinyt tehdä vaikka ja mitä hyödyllistä (tai hyödytöntä mutta mukavaa). 



Torkuttamisesta irtaantuminen on edelleen niin sanotusti vaiheessa, mutta tänään tein itselläni pienen ihmiskokeen, joka ei ehkä kuulosta teidän korviinne millään tavoin erityiseltä mutta joka minulle oli suuri askel: en laittanut kännykkään ollenkaan herätystä päälle! Rehellisesti sanoen minulla ei ole aavistustakaan, milloin olisin viimeksi tehnyt näin, sillä kuten sanottu, kaipuuni hallinnan tunteeseen on todella suuri, ja ajatus siitä, että en voi illalla nukkumaan mennessäni tietää, milloin herään, on suoraan sanottuna ahdistava. Tänään minulla ei kuitenkaan ollut mitään aikatauluja illan balettituntia lukuunottamatta, ja kouluhommistakin olin päättänyt pitää vapaata, joten päätin kerrankin antaa itselleni luvan nukkua niin pitkään kuin unta riittää - ja katsoa, mitä tapahtuu, miltä tällainen heittäytyminen tuntuu. No, hyvältä tuntui: oli käsittämättömän ihanaa herätä ilman mitään pakkoa, surkeaa kyllä en edes muistanut, miltä se tuntuu. Ja loppujen lopuksi en nukkunut yhtään sen pitempään kuin torkuttaessani, ei puhettakaan siis siitä, että unta olisi riittänyt iltapäivään asti kuten pelkäsin. Koko päivän olon on ollut todella hyvä ja ennen kaikkea pirteä, mikä minulle on varsin harvinainen tunne tähän aikaan vuodesta, kun kaamosväsymys painaa päälle. 

Miksi halusin kertoa näin triviaalin tuntuisesta asiasta teille? Toki jutustellakseni, keksiäkseni jotain postauksen tynkää pitkästä aikaa, mutta toisaalta myös muistuttaakseni, että varsin meidän kontrollifriikkien on joskus hyvä vain antaa mennä, tehdä jotain hieman epämukavalta tuntuvaa. Ainakin omasta puolestani voin nimittäin kertoa, että liian pitkälle viety kontrollihakuisuus ja joustamattomuus tekee elämästä helposti vaikeampaa kuin olsi tarpeen. Ja onneksi tiukkapipoisuudesta luopumisen voi aloittaa ihan tällaisista pienistä asioista :) Toki meillä ihmisillä vaikuttaisi olevaan sisäänrakennettu taipumus kaivata hallinnan tunnetta, kokemusta siitä, että on itse oman elämänsä herra, mutta toisaalta epävarmuus on väistämättä osa elämää, joten sen kanssa on tärkeää oppia tulemaan toimeen tavalla tai toisella.

Löytyykö lukijoiden joukosta kontrollifriikkejä (tai vaihtoehtoisesti torkuttamisesta eroon päässeitä, jotka haluaisivat kertoa, miten ovat onnistuneet siinä)?

tiistai 18. marraskuuta 2014

Luonteen vahvuuksista

Ihmisen vahvuuksien perään kysellään usein esimerkiksi työhaastatteluissa (tai vaikkapa psykologin vastaanotolla), mutta monille meistä juuri itsensä kehuminen on todella vaikeaa - vaikka monien tutkimusten valossa näyttääkin siltä, että ihmisillä on yleisesti taipumusta yliarvioida hyviä ominaisuuksiaan, pitää esimerkiksi itseään keskimääräistä älykkäämpänä, avuliaampana ja empaattisempana. Vaatimattomuutta arvostavalla kulttuurilla on toki osuutta asiaan, mutta monesti on tullut mietittyä, johtaako ylikorostettu vaatimattomuus toisaalta siihen, että emme osaa edes tunnistaa omia vahvuuksiamme, saati sitten ottaa niitä puheeksi. Kysymys voi kuitenkin olla vaikea myös siinä mielessä, että aina ei ole helppo tietää, mitä vahvuuksilla oikeastaan tarkoitetaan erilaisissa yhteyksissä - ovatko ne taitoja, tapoja vai luonteenpiirteitä? Kun kysymyksen esittää näin, on varmasti helppo tajuta, että vahvuudet voivat olla mitä tahansa näistä. Taitovahvuudet on usein melko helppo tunnistaa, sillä ne tulevat yleensä esille esimerkiksi koulu- tai työelämässä sekä harrastuksissa.  Myös esimerkiksi täsmällisyyden ja kohteliaisuuden kaltaiset tapoihin liittyvät vahvuudet ovat helposti tunnistettavissa niin itsessä kuin muissa ihmisissä.

Yhdestä kiinnostavasta vahvuuksien lajista, nimittäin luonteenvahvuuksista oli mielenkiintoinen luku pari postausta sitten esittelemässäni Positiivisen psykologian voima -kirjassa. Siinä esitellään positiivisen psykologian tutkijoiden Petersonin ja Seligmanin Values in Action -tutkimusprojektia, jonka tavoitteena on sairausdiagnoosien rinnalle "positiivisia diagnooseja", käsitteellistää ja luokitella luonteenvahvuuksia, jotka edistävät ihmisen ja myös hänen ympäristönsä hyvinvointia. Luokittelun pääkategorioina toimivat jo antiikin ajoista tutut perushyveet, joiden arvostus ei nykyaikanakaan ole kadonnut minnekään: viisaus, rohkeus, inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja henkisyys. Luonteenvahvuudet puolestaan ovat konkreettisempia piirteitä, jotka käytännön elämässä ilmentävät taustalla olevia hyveitä. Tutkijat asettavat luonteenvahvuuksille useita kriteerejä: ne esimerkiksi edistävät täyttymyksen kokemusta ja hyvän elämän luomista sekä itselle että muille, niillä on itsessään moraalinen arvo, niiden toteuttamisesta ei ole kenellekään muulle haittaa ja ne näkyvät johdonmukaisesti tilanteesta toiseen ihmisen käytöksessä, ajatuksissa ja tunteissa. Lisäksi luonteenvahvuudet näkyvät esimerkiksi saduissa, tarinoissa ja vertauskuvissa, mikä viittaa siihen, että ne ovat kulttuurissa yleisesti hyväksyttyjä ja tunnettuja. Tällaisia yleisiä luonteenvahvuuksia löytyy tutkijoiden mukaan 24. Joukosta löytyy esimerkiksi luovuutta, arviointikykyä, sinnikkyyttä, rehellisyyttä, ystävällisyyttä, johtajuutta, kauneuden arvostusta, kiitollisuutta ja huumorintajua, näin muutamia mainitakseni. Projektin nettisivuilla voi käydä testaamassa ilmaiseksi, mitkä ovat oman luonteesi vahvuuksia (testi löytyy muuten myös suomeksi) tämän luokittelun mukaan.

Miksi omista vahvuuksista sitten on hyvä olla selvillä? Toki itsetuntemus auttaa keksimään nasevia vastauksia erilaisissa haastattelu- ja testaustilanteissa, mutta omien vahvuuksien tunteminen on totta kai myös yhteydessä hyvinvointiin ja menestykseen eri elämän osa-alueilla: kun tuntee vahvuutensa, niitä pääsee hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla - ja samoin kehittämään ja vahvistamaan niitä, sillä on hyvä muistaa, että vahvuudetkaan eivät ole muuttumattomia, vaikka ne näyttäisivätkin olevan yhteydessä peruspersoonallisuuteen. Vahvuuksien tunnistaminen auttaa myös havaitsemaan arjessa tilanteita, joissa niitä voisi hyödyntää. Luonnollisesti omiin vahvuuksiin tutustuminen myös todennäköisesti vahvistaa itsetuntoa ja pystyvyyden ja pätevyyden kokemuksia.

Itsekin totta kai uteliaana tein tuon yllämainitun luonteenvahvuustestin ja huomasin ilokseni, että olin jo valmiiksi aika hyvin perillä omista vahvuuksistani. Testin mukaan viisi suurinta vahvuuttani olivat kauneuden ja erinomaisuuden arvostus, uteliaisuus, oppimisen ilo, anteeksiantavaisuus ja näkökulmanottokyky. En yllättynyt lainkaan, mutta kyllä tuollaisen listan käsiin saaminen (testin tuloksissa siis näkyvät kaikki luokitellut 24 luonteenvahvuutta siinä järjestyksessä, mitkä ovat omalla kohdalla vahvimpia) hieman vahvisti itsetuntemusta ja ennen kaikkea tuotti hyvää mieltä ja inspiraatiota vahvuuksien kehittämiseen ja uuden oppimiseen :) Toki aina on syytä muistaa, että testeissä on rajoituksensa, ja ne väistämättä yksinkertaistavat ihmisyyden moninaisuutta, mutta mielestäni ne voivat silti parhaimmillaan olla hyviä itsetuntemuksen apuvälineitä. Suosittelen siis kokeilemaan, jos aihe kiinnostaa! Ja vaikka et testiä tekisikään, niin omien vahvuuksien pohtiminen onnistuu toki ilmankin, ja sitä suosittelen aivan jokaiselle - varsinkin sellaisina hetkinä, kun itseluottamus ei ole aivan korkeimmillaan ;)

Mitkä ovat sinun vahvuuksiasi - olivat ne sitten taitoja tai luonteenpiirteitä?

maanantai 17. marraskuuta 2014

lauantai 15. marraskuuta 2014

Mitä älykkäältä ihmiseltä odotetaan?

Tämän Hesarin jutun luettuani jäin taas miettimään kysymyksiä, jotka ovat ennenkin askarruttaneet mieltäni: 1) Mitä älykkys on? 2) Millainen älykkään ihmisen oletetaan olevan? ja 3) Onko oletuksissa mitään perää? Älykkyys on niitä ihmismieleen liittyviä käsitteitä, joiden merkityksen kaikki suunnilleen tietävät mutta jota on loppupeleissä todella vaikea määritellä yksiselitteisesti. Esimerkiksi Wikipedian mukaan älykkyyteen liittyy ainakin kyky oppia uusia asioita ja soveltaa opittua nopeasti, ratkaista ongelmia, käyttäytyä joustavasta ja tarkoituksenmukaisesti uusissa tilanteissa sekä ymmärtää ja käsitellä abstrakteja käsitteitä. Joidenkin tutkijoiden mukaan on mielekästä puhua kokonaisälykkyydestä, toiset taas mieluummin puhuvat älykkyyden tai lahjakkuuden monista erilaisista muodoista - mikä tuntuukin ihan hyvältä vaihtoehdolta, jos mukaan lasketaan myös esimerkiksi sosiaalinen ja emotionaalinen älykkyys. Tavanomainen älykkyyden mittaaminen jättää kuitenkin nämä osa-alueet huomiotta ja keskittyy "perinteisiin" älykkyyden osa-alueisiin, kuten kielellisiin ja visuospatiaalisiin päättelytaitoihin. Lisäksi ainakin monissa psykologien käyttämissä älykkyystesteissä mitataan myös työmuistin tehokkuutta ja ärsykkeiden prosessointinopeutta. Monien tuntemassa Mensan testissä puolestaan mitataan vain ja ainoastaan päättelytaitoja, ei esimerkiksi edes kielellisiä taitoja, joten itse pidän sitä melko yksipuolisena älykkyyden mittarina (eikä tämä johdu siitä, että olisin itse tehnyt testin ja pettynyt huonoihin pisteisiini :D).

Riippumatta siitä, miten älykkyys määritellään, siihen liitetään paljon erilaisia stereotypioita, jotka ovat varmasti kaikille tuttuja esimerkiksi elokuvista. Älykkäällä naisella (yleensä myös miehellä) on ruskeat hiukset, silmälasit, vakava ilme ja ilmaisu sekä hillitty, mitäänsanomaton, eikä missään nimessä erityisen naisellinen tai seksikäs tyyli. Älykäs ihminen kuuntelee monimutkaista musiikkia, kuten klassista tai jazzia, lukee klassikoita, käy taidenäyttelyissä, ei kiinnitä erityisen paljon huomiota ulkonäköönsä, katsoo televisiosta dokumentteja ja taide-elokuvia ja suosii "älykästä huumoria". Hän käyttäytyy tyynesti ja hillitysti, ei hihittele tai itkeskele tyhjästä. Hän on myös - ainakin meillä Suomessa - vaatimaton eikä missään nimessä luule itsestään liikoja. Kysymys: kuinka monta tällaista ihmistä tunnette? Itse en kovinkaan montaa, vaikka ystävä- ja tuttavapiiriini sisältyy paljon taatusti älykkäitä ja viisaita ihmisiä. Me kaikki (toivottavasti) periaatteessa tiedämme, että älykkyys ei näy naamasta tai tyylistä, mutta silti ainakin minä saan edelleen itseni toisinaan kiinni siitä, että teen liikaa päätelmiä ihmisestä ulkonäön tai kiinnostuksen kohteiden perusteella.

Suoraan sanottuna jotkut kokemukseni älykkäistä ihmisistä tukevat stereotypioita: heidän keskuudessaan viljellään ehkä keskimääräistä useammin mustaa huumoria pissakakkahuumorin sijasta (vaikka sitäkin kyllä esiintyy), elokuvamaku on keskimäärin marginaalisempi, samoin musiikkimaku (vaikka en kyllä tunne montakaan ikäistäni, joka kuuntelisi pääasiassa klassista taikka jazzia). Toisaalta tunnen myös monta älykästä naista, jotka tälläytyvät hyvin mielellään, ja monta älykästä miestä, jotka ovat myös hyvin puheliaita ja nauravaisia eivätkä "pystyynkuivuneita tosikkoja", erään ystäväni ilmausta lainatakseni. Yleistykset ovat aina yleistyksiä, ja siksi onkin hyvin surullista, että esimerkiksi ulkonäöstään huolehtivaa ja muotia rakastavaa naista on joidenkin niin vaikeaa pitää älykkäänä tai lahjakkaana muussakin kuin naamansa puunaamisessa. Minun järkeeni ei mahdu, miksi älykkyyden pitäisi tarkoittaa värittömyyttä ja vakavuutta. Toisaalta se voi ja saa olla myös sitä: mielestäni on myös hyvin vastenmielistä paheksua niitä ihmisiä, joiden persoona ja elämäntyyli sopivat älykön stereotypiaan. On väärin paheksua älykkään ihmisen "pinnallisia" harrastuksia, mutta aivan yhtä väärin on myös vaikkapa vaatia ns. korkeakulttuuria harrastavalta älyköltä (okei, inhoan tuota sanaa, mutta menköön) kansanomaisempia puuhia, jotta hän olisi muka helpommin lähestyttävä tai vähemmän snobi.

Oma käsitykseni älykkyydestä painottaa ennen kaikkea yhteyksien näkemistä asioiden välillä. Uskon, että älykäs ihminen ei ole yhtä taipuvainen lokeroimaan itseään tai muita, koska hän ainakin pyrkii näkemään kokonaiskuvan yksityiskohtien sijaan. Parhaimmillaan kokonaisvaltaisesti älykäs ihminen on monipuolinen, tilannetajuinen ja kykenevä tunnistamaan ja huomaamaan itsensä, muiden ihmisten ja asioiden moninaisuuden. Hän pyrkii näkemään asiat useammasta eri näkökulmasta ja ymmärtää, että hyvin harvoihin kysymyksiin on lopulta olemassa yhtä oikeaa vastausta. Ja niin, hän nauttii itsensä kehittämisestä ja itseään älykkäämpien ihmisten seurasta, joilta hän voi oppia uutta. Toki älykkyys voi joillakin nousta hattuun, enkä todellakaan koe tärkeilyä erityisen viehättävänä, mutta aika ankeaa sekin on, jos ihminen jatkuvasti vähättelee itseään ja kykyjään.

On muuten aika mielenkiintoista, että älykkyydestä puhuminen on edelleen melkoinen tabu useimmissa piireissä, usein jopa muuten avointen ihmisten keskuudessa. Fakta on, että ihmisten välillä on eroja älykkyydessä (puhuttiin sitten testien mittaamasta älykkyydestä tai jostain laajemmasta ilmiöstä), vähän samaan tapaan kuin persoonallisuuden piirteissä tai vaikka pituudessa, mutta silti älykkyydestä - varsinkin omalla tai oman lapsen kohdalla - puhumista pidetään edelleen monesti kummallisen epäkorrektina. Tietenkään pelkkä älykkyyden taso ei ikinä selitä kaikkea minkään sortin menestyksestä, mutta vaikutusta sillä on, ja sen väheksyminen tuntuu minusta aika lailla todellisuuden pakoilulta. Tuossa Hesarin jutussa haastateltu Säde Kankare on sitä mieltä, että jopa mielenterveyden ongelmista on sallitumpaa puhua kuin älykkyydestä, ja siltä se minustakin vaikuttaa, ja se on yksinkertaisesti outoa.

Tästä aiheesta voisin näköjään jaaritella vaikka kuinka pitkään, mutta olisi kiva kuulla myös teidän ajatuksianne älykkyydestä ja siihen liittyvistä stereotypioista :)

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Kirjavinkki: Positiivisen psykologian voima

Sain PS-kustannukselta arvioitavaksi uutuuskirjan nimeltä Positiivisen psykologian voima (toim. Lotta Uusitalo-Malmivaara), joka on ensimmäinen suomalainen monitieteellinen kokoomateos positiivisen psykologian perusteemoista ja sovelluksista. Kirjan kirjoittajina on 24 suomalaista asiantuntijaa eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista. Monitieteellisyys olikin mielestäni yksi kirjan vahvuuksista: vaikka teoksessa nimensä mukaisesti käsitellään nimenomaan psykologiaa, esille pääsivät paljon myös esimerkiksi kasvatustieteeseen liittyvät aihepiirit. Tosin eipä kyseinen tieteenala kovin kaukana psykologiastakaan ole, ja psyka on tietysti niitä tieteenaloja, joita voi soveltaa vähän joka puolella, missä ihmiset ylipäätään toimivat.

Positiivisen psykologian voima koostuu neljästä osasta, joista ensimmäisessä tarkastellaan positiivisen psykologian keskeisimpiä käsitteitä ja sitä, mistä tieteenalassa ylipäätään on kyse. Toisessa osassa käsitellään hyvinvointia erilaisissa elämäntilanteissa ja -vaiheissa, kolmas osa puolestaan pureutuu oppimiseen ja koulumaailmaan hyvinvoinnin ja vahvuuksien näkökulmasta. Neljännessä osassa tarkastellaan inhimillisiä voimavaroja, kuten kiinnostusta, sisua ja työn imua. Kaikissa osissa esitellään monipuolisesti niin suomalaista kuin ulkomaista tutkimusta käsitellyistä aiheista.

Positiivinen psykologia voidaan lyhyesti määritellä psykologian osa-alueeksi, joka keskittyy ihmisen hyvinvointiin, vahvuuksiin ja voimavaroihin sekä niiden edistämiseen. Se ei tarkoita yltiöpositiivista elämänasennetta tai ongelmien lakaisemista maton alle vaan pikemminkin kritisoi kliinisen psykologian pitkää ongelmiin ja vaikeuksiin keskittyvää perinnettä. Todellinen hyvinvointi ei tarkoita vain pahoinvoinnin ja sairauden poissaoloa vaan kukoistusta. Esimerkiksi onnellisuus on yksi positiivisessa psykologiassa tutkituista käsitteistä, eikä senkään määrittely ole aina helppoa: tarkoittaako onnellisuus positiivisia tunteita, yleistä tyytyväisyyttä elämään, näiden yhdistelmää eli subjektiivista hyvinvointia vai kenties merkityksellisyyden kokemusta ja oman potentiaalin toteuttamista? Onnellisuudestakin on erilaisia teorioita, joista teoksessa esitellään tarkemmin itseohjautuvuusteoria, jonka mukaan ihmisellä on kolme psykologista perustarvetta, vapaaehtoisuus (autonomia), kyvykkyys ja yhteenkuuluvuus, joiden täyttyminen selittää huomattavan osan psykologisesta hyvinvoinnista. Onneksi onnellisuusartikkelin kirjoittaja Frank Martela muistaa kuitenkin mainita myös siitä, että hyvä elämä ei välttämättä tarkoita vain yksilön psykologista hyvinvointia, vaan siihen liittyy myös moraalinen ja esteettinen aspekti: hyvä elämä voidaan nähdä paitsi onnellisena, myös hyveellisenä (apua miten antiikkisen kuuloinen sana) ja kauneudentäyteisenä.



Yksi kirjan mielestäni mielenkiintoisimmista osuuksista oli sisua käsittelevä luku, sillä suomalaisittain käsitettyä sisua on tutkittu käsittääkseni melko vähän - sisun lähikäsitteitä, kuten sinnikkyyttä, periksiantamattomuutta ja resilienssiä kylläkin, mutta kuten tästä luvusta selviää, sisun määritelmä poikkeaa näistä hieman. Kuitenkaan sisu ei tietenkään ole vain suomalaisille ominainen asia vaan yleismaailmallinen ilmiö, vaikka siihen voidaankin viitata monilla eri sanoilla. Käsitteiden määrittely on luonnollisesti tieteessä tärkeää, ja tässä oli hyvin kiehtovasti pohdittu kyselytutkimuksen pohjalta sitä, mitä sisu loppujen lopuksi oikeastaan on. Seuraavat lauseet jäivät erityisesti mieleen:

"Sisu on tarttumista viimeiseen oljenkorteen kokosydämisellä otteella ja mahdottomalta tuntuvan muuntamista mahdolliseksi. Sisun henkeen myös kuuluu, että tehdään se, mitä täytyy tehdä, vaikka näkyvissä ei olisi palkkiota tai päämäärää. Sisu näyttää toisinaan kuin menevän yli tietoisen tahdonvoiman ja sytyttävän tuleen selviytymisvietin virittämän ytimemme."

Kirjassa sivuttiin hieman myös positiivisen psykologian ja ratkaisukeskeisen psykoterapian yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia, mutta olisin mielelläni lukenut enemmänkin siitä, miten positiivinen psykologia suhteutuu "perinteiseen" kliiniseen psykologiaan ja mielenterveyden ongelmien hoitoon. Paljon on kyllä puhetta siitä, millä keinoilla mielenterveyttä pyritään edistämään, mutta mitä positiivinen psykologia ehdottaa tilanteessa, jossa ihminen on kansanomaisesti sanottuna erittäin rikki? Auttavatko silloin läsnäoloharjoitukset, kiitollisuuden vaaliminen, hyvän mielen tuottaminen toisille tai muut positiivisen psykologian harjoitteet? Varmasti jossain määrin auttavatkin osana terapiaa ja asiakkaan itsenäistä työskentelyä, mutta intuitiivisesti hieman epäilen, että ne voisivat ratkaista psyyken syvimpiä solmuja. Voi olla, että käsitykseni positiivisesta psykologiasta on tässä mielessä rajoittunut, mutta juuri siksi olisinkin kaivannut kirjaan vähän enemmän tätä näkökulmaa työelämä- ja kouluteemojen rinnalle (mitenkään väheksymättä niiden tärkeyttä).

Kokonaisuudessaan pidin kirjasta kovasti, ajatuksia heräsi hyvinkin paljon, ja uuttakin tietoa tuli, vaikka monet aihepiireistä olivatkin entuudestaan melko tuttuja. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille psykologiasta kiinnostuneille - myös niille, jotka eivät halua lukea raskasta tieteellistä tekstiä, sillä mielestäni tämä kirja oli melko helppolukuinen, vaikka toki psykologian käsitteitä tekstissä vilisikin. Myös positiiviseen psykologiaan kohdistuvaa kritiikkiä käsiteltiin hieman, mikä ainakin meikäläisen änkyrän silmissä paransi kirjan uskottavuutta, sillä ainahan kritisoitavaa löytyy :)

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Mistä koostuu täydellinen viikonloppu

Nyt onkin sitten vuorossa aito tapausesimerkki edellä mainitusta palautumisesta: en muista viettäneeni pitkään aikaan yhtä rentouttavaa ja toisaalta vauhdikasta ja riemastuttavaa viikonloppua kuin nyt! Okei, monen mielestä se ei välttämättä kuulosta kovin rentouttavalta, kun kerron, etten ole parina viime yönä nukkunut muutamaa tuntia enempää - en siksi, että olisin kirmannut kaupungin yössä tai muuta sellaista, olen vain ollut niin innoissani ja hyvällä tuulella, että rauhoittuminen on ollut kovin vaikeaa. Kyllä, nyt väsyttää ja kovasti, mutta toisaalta mieli on erittäin rentoutunut ja todellakin irti kouluhommista.


Viikonloppu kului pitkälti minilomalla Helsingissä isäni kanssa. Jo junassa matkalla sinne oli (täysin tuntemattomasta syystä) ihan mielettömän hyvä fiilis, kuuntelin loistavaa musiikkia ja melkein rallattelin mukana, ihastelin ikkunan takana vilistäviä lumisia (tai loskaisia, mutta ei sitä kaukaa näe) maisemia ja hymyilin itsekseni. Samaisen päivän aikana ehdin myös ostaa täydellisen joulunpunaisen paidan, kyläillä ihanan lapsuudenystäväni luona, syödä herkullista nepalilaista ruokaa isäni ja tätini kanssa, kävellä paljon ympäri kaupunkia (yksi parhaista jutuista edelleen, vaikka kaupunki on perin juurin tuttu) ja viettää illan ehkä hilpeimmässä klasarikonsertissa, missä olen koskaan ollut (tenori Rolando Villazon ja kumppanit Musiikkitalossa, kannatti mennä!). Monta kertaa on konserteissa tai niiden jälkeen itketty liikutuksesta tai vaan musiikin ja lauluäänen kauneudesta, mutta ihanaa vaihteeksi tällainenkin, ettei tuntikausiin pysty pyyhkimään hymyä kasvoiltaan! Tänään Tampereelle palattuani ehdin vielä kahvittelemaan erittäin mielenkiintoisessa porukassa, tapasin muutaman mukavan uuden ihmisen, ja keskustelut olivat harvinaisen kiehtovia. Nyt on niin energisoitunut olo, että tekee mieli hehkuttaa vähän joka puolella!






Joskus harvoin on niitä hetkiä, kun kaikki tuntuu osuvan kohdalleen, eivätkä pienet ärsyttävät asiatkaan oikein tunnu miltään, niillekin jaksaa jopa nauraa - mikä kaltaiseltani tosikolta ei ole todellakaan aina onnistunut. Tietenkään kaikelle ei voi eikä pidäkään nauraa, mutta mielestäni arjen pienet ja kohtalaisen merkityksettömät vastoinkäymiset on ihan hyvä osata asettaa perspektiiviin. Perjantaina kävelin loskaisen kaupungin läpi kotiin, ja ohitseni ajoi auto vähän liian läheltä ja vähän liian lujaa, joten sain aikamoisen annoksen kuravettä päälleni. Totta kai ensimmäinen reaktio oli rehellinen vitutus, mutta kotiin päästyäni en voinut enää muuta kuin nauraa kuraiselle ja mutrusuiselle peilikuvalleni. Tämäntyyppisiä juttuja on tullut tänä syksynä vastaan muitakin, mistä olen todella iloinen - eikös se nimittäin ole merkki jonkinlaisesta edistyksestä? :)


Ai niin, isänpäiväkin vielä! Meidän perheessä sellaisia ei kovin suurieleisesti juhlisteta, mutta oli silti ihan hauskaa viettää tätä viikonloppua kerrankin oman isäpapan seurassa, ainakin neljä edellistä isänpäivää on nimittäin hurahtanut niin, että välimatkaa on ollut ja paljon. Toivottavasti teilläkin on ollut mukava ja rentouttava taikka virkistävä isänpäivä ja viikonloppu!

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Miten palautua työ- tai opiskelustressistä?

Käyn tällä hetkellä yliopistolla erästä kurssia, missä on käsitelty paljon työstä tai opiskelusta palautumista, ja se on saanut minut miettimään kovasti näitä asioita omakohtaisestikin. Usein saatamme ajatella, että jos pitää siitä, mitä tekee, eikä koe olevansa stressaantunut, ei välttämättä tarvitse sen kummempaa palautumista tai rentoutumista vapaa-ajalla. Tunnistan loistavasti tämän ajatusmallin itsestäni: rakastan opiskelua ja oppimista, joten joskus ihan todella valitsen jonkun kouluhomman tekemisen mieluummin kuin vaikkapa elokuvan katsomisen, romaanin lukemisen tai muun vapaa-ajan puuhan (sosiaalisen elämän tosin asetan opintojenkin edelle). Vaikka en yleensä koe olevani stressaantunut, huomaan kuitenkin toisinaan käyväni ylikierroksilla. Varsinkin pitkän ja intensiivisen opiskelupäivän jälkeen rauhoittuminen on usein vaikeaa, eikä uni meinaa illalla tulla, kun päässä pyörii niin paljon ajatuksia. Monilla stressi häiritsee yöunia, mutta myös innostuksen aiheuttama ylivirittyneisyys (joka sinänsä on minusta lähinnä miellyttävä olotila) voi vaikuttaa samalla tavalla. Työn tai opiskelun kiehtovuus ja mielekkyys eivät sulje pois sitä tosiasiaa, että elämässä on hyvä olla niille myös jotain vastapainoa - se, että vapaalla saa ajatukset irti töistä, rentoutuu ja virkistyy, tuo yleensä paitsi hyvää mieltä myös lisää intoa ja energiaa työhön tai opiskeluun.

Palautuminen voidaan määritellä prosessiksi, jonka aikana ihmisen fyysinen ja psyykkinen tila palautuu työpäivän aikana koettua kuormitusta edeltävälle tasolle. Prosessi on onnistunut silloin, kun ihminen kokee olevansa rentoutunut, virkistynyt ja taas valmis palaamaan työskentelyn pariin. Psykologisesta palautumisesta erotetaan tutkimuksessa neljä keskenään hieman erilaista mekanismia: työstä irrottautuminen ajatusten ja tunteiden tasolla, rentoutuminen, taidonhallintakokemukset sekä tunne siitä, että voi itse kontrolloida vapaa-aikaansa. Joidenkin tutkimusten mukaan psykologinen työstä irrottautuminen on yhteydessä erityisen tehokkaaseen palautumiseen, ja tämä on varmasti monen helppo ymmärtää arkikokemuksen perusteella: mukavatkaan vapaa-ajan puuhat eivät välttämättä tunnu rentouttavan tai piristävän, jos ajatukset pyörivät koko ajan tekemättömissä töissä tai jos esimerkiksi tietokoneella ollessaan eksyy jatkuvasti lukemaan työsähköposteja.



Erilaiset vapaa-ajan aktiviteetit ovat eri tavoilla yhteydessä palautumisen mekanismeihin: esimerkiksi rankka liikuntaharrastus ei välttämättä varsinaisesti rentouta mutta tarjoaa hyvän mahdollisuuden taitojen kehittämiseen ja uuden oppimiseen, kun taas telkkaria tuijottaessa rentoutuminen lienee usein yleisempää kuin itsensä ja taitojensa kehittäminen. Toisaalta jotkut tekemiset voivat virkistää kaikkien neljän mekanismin kautta. Tällaisista minulle tuli esimerkkinä mieleen piirtäminen/maalaaminen: siinä saa helposti ajatukset irti muista asioista, mieli rentoutuu, voi saada onnistumisen kokemuksia taitoja kehittäessään, ja lisäksi voi kokea kontrolloivansa vapaa-aikaansa (olettaen, että ihminen on vapaaehtoisesti valinnut taiteilun harrastuksekseen). Teoriat ovat tietysti aina vain teorioita, vaikka niitä tukevaa tutkimusta löytyisikin. Kuitenkin olen sitä mieltä, että ajatus ja pohjatieto palautumisen mekanismeista voi auttaa sen arvioimisessa, mitkä puuhat omalla kohdalla parhaiten palauttavat työn tai opiskelun aiheuttamasta kuormituksesta, ja millä tavoin omaa palautumista voisi edistää. Myös sitä voi olla hyvä miettiä, mitä palautumismekanismia itse erityisesti kaipaisi: joskus esimerkiksi rentoutuminen voi tuntua tärkeämmältä oman hyvinvoinnin kannalta kuin vaikkapa taidonhallintakokemukset, kun taas joku helpolta tuntuvaa työtä tekevä voi kaivata vapaa-ajalla erityisesti älyllisiä haasteita ja mahdollisuutta oppia uutta.

Miten itse sitten saan mieleni parhaiten irti opinnoista? En varsinaisesti ainakaan tätä kirjoittamalla, mutta toisaalta vaikka käsittelen täällä blogissa paljon samoja aihepiirejä, joiden parissa painiskelen myös koulussa, kirjoittaminen (ja luonnollisesti myös teiltä lukijoilta saatu palaute) ehdottomasti tuottaa miellyttävän kokemuksen taitojen kehittämisestä ja teoreettisen tiedon soveltamisesta. Kuitenkin koen kaipaavani myös täysin psykahommiin liittymättömiä harrastuksia, ja monipuoliset liikuntaharrastukset ovat ehkä se juttu, jonka koen omalla kohdallani kaikkein tärkeimmäksi palautumisessa - ei kun totta kai myös kulttuuritapahtumissa käyminen, mutta sitä ei tapahdu aivan niin usein, joten liikunta vaikuttanee jokapäiväiseen elämään joka tapauksessa enemmän. Sosiaalisten aktiviteettien palauttavuus on taatusti todella paljon persoonallisuudesta kiinni: esimerkiksi jotkut erittäin introvertit ystäväni sanovat virkistyvänsä parhaiten saadessaan viettää aikaa yksin omien puuhiensa parissa. Itse olen kuitenkin siinä määrin sosiaalinen, että virkistyn ja inspiroidun minulle oikeanlaisten ihmisten seurassa todella tehokkaasti, joten ystävän tapaaminen voi tuntua jopa pitkän ja sosiaalisen koulupäivän jälkeen ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta :)

Oletteko te stressaantuneita? Miten palaudutte parhaiten töistä tai opiskelusta?

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Ystävyydestä

Tämä teksti on pyörinyt minulla luonnoksissa jo jonkin aikaa, mutta jostain syystä hieman arastelin julkaista tätä. Ehkä siksi, että aihe on melko henkilökohtainen. Ehkä siksi, että ystävyyssuhteista puhutaan yleensä niin ylistävään sävyyn. Ehkä siksi, että mietin, mitä joku tätä lukeva ystäväni voisi ajatella. Päätin kuitenkin vihdoin laittaa tämän tänne, sillä uskon, että en varmastikaan ole aivan yksin tämänsuuntaisten ajatusteni kanssa - en suostu uskomaan, että kaikille muillekaan ystävyyssuhteet olisivat aina olleet ruusuilla tanssimista, vaikka valitettavasti joskus erityisesti sosiaalisesta mediasta saakin sellaisen kuvan. 

Olen lukenut viime aikoina monista blogeista mukavia kirjoituksia ystävyyden merkityksestä: siitä, miten tärkeää on löytää elämäänsä juuri ne oikeat ihmiset, joiden seurasta saa hyvää mieltä ja energiaa ja joiden kanssa voi puhua ihan mistä tahansa. Sellaisia lukiessa tulee totta kai hyvä mieli, olen aidosti iloinen kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka ovat löytäneet oman porukkansa ja oman tasapainonsa sosiaalisten suhteiden osalta. Kuitenkin mieleeni nousee aina myös eräs kysymys, jota olen monesti ennenkin ihmetellyt: miksi usein mediasta ja ihmisten puheista tulee sellainen vaikutelma, kuin ystävyyssuhteet olisivat jotenkin ”helpompia” kuin parisuhteet? Jälkimmäisiin liittyvistä vaikeuksista puhutaan monesti jopa enemmän kuin tarpeeksi, mutta moni tuntuu ajattelevan, että ystävyyssuhteet syntyvät ja pysyvät hengissä jotenkin itsestään. Ehkä joillakin onnekkailla näin onkin, mutta itse en ole valitettavasti koskaan ollut aivan niin onnekas.
Minulla on aina ollut kyllä vähintään muutama hyvä kaveri, mutta helpolta ystävyys on harvoin tuntunut. Lapsena siihen liittyi mitä kummallisimpia sosiaalisia pelejä, teini-iästä puhumattakaan, ja aikuisena taas tuntuu usein siltä, että en ole erityisen tärkeä ihminen ystävilleni, koska heillä on elämässään niin paljon kaikkea muuta vielä tärkeämpää. Minulla ei ole koskaan ollut yhtenäistä kaveriporukkaa vaan aina pikemminkin yksittäisiä ystäviä, joiden kanssa olen pyörinyt lähinnä kahdestaan, ja samaan aikaan suurimmalla osalla ystävistäni on ollut joku oma porukkansa, johon minulla ei ole asiaa, paitsi ehkä satunnaisena vierailijana. Lapsena jäin aina kakkoseksi, en (tiettävästi) ollut koskaan kenenkään paras kaveri, ja siinä ikävaiheessa se kyllä suretti. Nyt ”vanhemmalla” iällä en toki kaipaa yhtä parasta kaveria, mutta kukapa ei haluaisi elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa on niin lämpimissä väleissä, että heille voisi soittaa vaikka keskellä yötä, jos jokin asia painaa mieltä. Sellaisia minulla ei kuitenkaan juuri ole - siitä huolimatta, että ystäväni ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Älkää kysykö, missä vika, sillä en tiedä sitä itsekään. 

Omassa elämässäni olen huomannut, että ystävyyssuhteiden ylläpito vaatii omaa panostusta - varsinkin, kun ystäviä on vähän siellä sun täällä ympäri Suomea ja välillä ulkomaillakin. Lapsena valtaosa ystävistäni oli samalla luokalla tai vähintäänkin samassa koulussa, joten tapasimme lähes päivittäin. Nyt taas osa läheisimmistä ystävistäni asuu monen tunnin junamatkan päässä, joten vahingossa ei todellakaan nähdä. Tässä on tosin hyvätkin puolensa: aikaa ystävien kanssa osaa arvostaa ihan eri tavalla, kun se ei ole itsestäänselvyys. Toki yhteydenpito netin ja puhelimen välityksellä on helppoa, ja ilman sitä monet ystävyyssuhteeni olisivatkin varmasti lässähtäneet jo, mutta itse olen kyllä sen verran vanhanaikainen, että tapaisin ystäviäni kaikista mieluiten kasvotusten. Olen onneksi löytänyt myös opiskelupaikkakunnaltani muutamia ihania ihmisiä, mutta silti ystäväpiirin hajanaisuus välillä vaivaa - kadehdin niin kovasti niitä, joilla on todellakin se ystäväporukka, jota minulla ei ole koskaan ollut. Kun ihmiset tutustuvat ja porukoituvat, olen lähes aina aktiivisesti menossa mukana, mutta jossain vaiheessa olen aina tipahtanut ydinporukan ulkopuolelle. Olen joskus ajatellut, että ehkä tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, etten ole porukkaihminen. Viihdynkin hyvin nimenomaan kahdestaan ihmisten kanssa, mutta toisaalta pienessä porukassa on etuna se, ettei itse ole pakko olla koko ajan äänessä. Voi kuitenkin olla, että en jossain mielessä sovi porukoihin, sillä olen luonteeltani melkoinen vastarannankiiski ja jollain tasolla kammoksun ryhmään mukautumista. Lisäksi olen sen verran itsenäinen, että teen mielellänikin yksin monia asioita, joihin jotkut ”tarvitsevat” kaveria henkiseksi tueksi. Joskus jopa kuvittelen, että muut ihmiset näkevät minut niin itsenäisenä, etten edes tarvitse muita. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin, ja jokainen meistä tarvitsee ainakin joitakin läheisiä ihmissuhteita voidakseen hyvin.

Jotta tämä postaus ei jäisi pelkäksi surkutteluksi, täytyy rehellisyyden nimissä sanoa, että olen todella kiitollinen niistä muutamista läheisistä ystävistä, joita elämässäni on. Laatu on luonnollisesti ihmissuhteissa tärkeämpää kuin määrä, mutta laadusta on tärkeää pitää huolta. Viime aikoina olenkin yrittänyt keskittyä nimenomaan jo olemassaolevien ystävyyssuhteiden vaalimiseen kuin uusien metsästämiseen (vaikka toki uudet ystävät ovat aina tervetulleita). Oma aktiivisuus on totta kai tärkeää, mutta silti joskus iskee ikävä tunne siitä, että jos en itse pitäisi aktiivisesti yhteyttä ystäviini, heitä ei luultavasti olisi kovinkaan montaa. Ystävyyssuhteet tuntuvat usein alussa helpoilta ja vaivattomilta, mutta omalla kohdallani valitettavan monta sinänsä lupaavaa ystävyyttä on jotenkin läsähtänyt kasaan alkuhuuman jälkeen. Eivät onneksi kaikki: joidenkin kanssa lähentyminen ja avautuminen ovat kestäneet vuosia, mutta kärsivällisyys on ehdottomasti kannattanut. Ajattelen, että jokainen ihmissuhde on omanlaisensa, niin vahvuuksiltaan kuin heikkouksiltaan, eikä niiden vertaileminen välttämättä aina ole se paras idea. Kuitenkaan en voi lakkaa ihmettelemästä sitä, miten vaikeita ja ristiriitaisia tunteita ystävyydet minussa herättävät. Onneksi on myös niitä ystäviä, joiden kanssa niistä tunteista voi puhua - tosin se jos jokin vaatii rohkeutta.


Millaisia ajatuksia teillä on ystävyydestä? 

lauantai 1. marraskuuta 2014

Miten auttaa yksinäistä?

Olen kirjoittanut yksinäisyydestä aiemminkin, mutta tämän Hesarin artikkelin luettuani koin, että on taas sopiva hetki ottaa kantaa tähän aiheeseen, joka edelleen jää mielestäni mediassa valitettavan vähälle huomiolle - varsinkin suhteessa siihen, miten yleinen ja merkittävästi elämänlaatua huonontava ilmiö on kyseessä. Melkein jokainen on varmasti joskus tuntenut olevansa yksinäinen ja tietää, ettei kyseessä ole mikään mukava tunne. Monilla onnekkailla yksinäisyys on kuitenkin ohimenevää laatua, joten aina ei muistu mieleen, että valitettavasti on olemassa myös suuri joukko ihmisiä, jotka ovat kärsineet kroonisesta yksinäisyydestä lähes koko elämänsä ajan. Yksinäisyys tuntuu edelleen olevan hämmentävän vaiettu asia yhteiskunnassamme, ja usein olen törmännyt jopa siihen, että yksinäisyyden kokemusta pidetään niin tavanomaisena, ettei sitä edes oteta vakavasti.

Tuossa linkittämässäni jutussa käy hyvin ilmi se, miltä yksinäisyys (esimerkiksi) tuntuu, millaisena se näyttäytyy kyselyyn vastaajille. Kuitenkin se jää tässä yhteydessä vielä auki, miten yksinäisyyttä voitaisiin vähentää tai ehkäistä ja miten auttaa niitä ihmisiä, joille yksinäisyys on arkipäivää. Tämä kysymys jäikin kovasti askarruttamaan mieltäni, sillä juttuhan ei ole millään muotoa helppo, mutta itse koen vahvaa tarvetta auttaa yksinäisiä, joiden kokemuksiin minunkin on usein helppo samastua. Olen varma, että lähes jokaiselta löytyy tuttavapiiristä joku, joka kokee itsensä yksinäiseksi. Et välttämättä edes tiedä, kuka hän on, sillä yksinäisyys on niitä asioita, joista avautuminen on useimmille ihmisille äärimmäisen vaikeaa. Lisäksi yksinäisyys ei välttämättä näy päälle päin: kaikki yksinäiset eivät ole niitä hiljaisia, syrjään jääviä "nössöjä", vaan heidän joukossaan on myös pärjäävältä ja sosiaaliselta vaikuttavia ihmisiä. Niinpä hyvä alku auttamiseen voikin olla erittäin yksinkertainen: kysy tapaamiltasi ihmisiltä, mitä heille todella kuuluu, ja kuuntele vastaus kiinnostuneena loppuun asti. Jos esimerkiksi joku työ- tai opiskeluyhteisössäsi vaikuttaa jäävän syrjään, ota häneen kontaktia, kysy hänenkin mielipidettään ja ajatuksiaan. Kyse ei toki aina ole yksinäisyydestä (puhumisen tarvekin vaihtelee kovasti eri ihmisten välillä), mutta pääsääntöisesti ihmiset kyllä ilahtuvat, jos joku on aidosti kiinnostunut siitä, mitä sanottavaa heillä on. Uskon, että jokainen haluaa sisimmässään tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi omana, vajavaisena itsenään.


Yhteiskunnallisena ongelmana yksinäisyys ei kuitenkaan taida ratketa aivan noin helposti. Yksinäisyys ei ole pelkästään yksilön vaan myös yhteiskunnan ongelma, ja uskoisin, että sen taustallakin on usein muutakin kuin yksilöpsykologisia seikkoja tai välittömiä kokemuksia esimerkiksi kiusaamisesta tai syrjinnästä. Nykypäivän suomalainen kulttuuri ei valitettavasti ole aivan sieltä yhteisöllisimmästä päästä: kuten kaikki tiedämme, omatoimisuutta, pärjäämistä ja itsenäisyyttä arvostetaan meillä todella paljon. On tavallista mutta melko yksioikoista sanoa, että jokainen on oman onnensa seppä. Tavallaan toki on, ovathan omat asenteet, ajattelutavat ja muut vastaavat tärkeitä tekijöitä psyykkisessä hyvinvoinnissa. On kuitenkin hyvä muistaa, että nekään eivät synny tyhjästä eivätkä ole automaattista seurausta tietynlaisesta synnynnäisestä temperamentista, vaan mielen sisällöt kehittyvät aina vuorovaikutuksessa sosiaalisen ympäristön kanssa. Yksinäisyyden torjumiseen ja vähentämiseen tarvitaan siis myös muutoksia yhteiskunnan tasolla. Miten esimerkiksi koulussa voitaisiin yrittää vaikuttaa asiaan? Tuntuu melko surkealta, että nuoret ovat koulussa kyllä ihmisten ympäröiminä kaiken aikaa, mutta silti osa heistä ei tunne saavansa yhteyttä muihin ihmisiin. Kuvittelisin, että jopa kiusaamiseen puuttuminen on tavallaan helpompaa kuin yksinäisyyden käsittely yhteisössä: ketään kun ei voi pakottaa olemaan toisen ystävä, vaikka ystävälliseen ja toisia huomioivaan käytökseen onkin tärkeää kannustaa.

Vaikka laajemman tason ratkaisujen löytäminen on todella suuri haaste (eikä todennäköisesti kenenkään yksittäisen ihmisen ratkaistavissa), ei kannata vaipua ajattelemaan, että ei itse voi tehdä asioille mitään. Jokainen nimittäin voi, omassa elämänpiirissään ainakin, sieltähän kaikki muutenkin lähtee. Kaikkien ei luonnollisestikaan tarvitse hakeutua varsinaiseen auttamisammattiin, mutta hyvin monessa muussakin työssä ihmisten huomioiminen ja kunnioittaminen omana itsenään on mahdollista ja tärkeääkin - kuten myös (ja ennen kaikkea) omassa lähipiirissäkin. Älä ota kenenkään kokemuksia itsestäänselvyyksinä. Älä kuvittele, että ihminen, joka vaikuttaa ulospäin menestyvältä ja sosiaalisesti taitavalta, ei voisi sisimmässään olla yksinäinen. Älä ylipäätään oleta, vaan kysy ja kuuntele.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Mitä mietin tänään

Miksi matkoilla (kotimaassakin) ajatus kulkee aina vapaammin?

Miksi paras flow iskee usein juuri silloin, kun olisi aika mennä nukkumaan?

Miksi ystävyyttä pidetään lähtökohtaisesti helpompana kuin parisuhdetta?

Miksi ikivanhat kirjat tuoksuvat niin hyvältä mutta samanikäiset vaatteet pahalta?

Miksi hyviä ja varsinkin kepeitä tv-sarjoja on niin vaikea löytää?

Miksi kielioppi on useimpien mielestä tylsää (ja minusta niin kiinnostavaa)?

Mikä oopperassa hirvittää niin monia?



Miksi hotelliaamiaiset ovat lähes kaikkialla Suomessa samanlaisia?

Miksi aikataulujen sopimisen tai sähköpostien kaltaiset käytännön asiat stressaavat (minua) paljon enemmän kuin vaikkapa gradu tai yhteenkään tenttiin lukeminen?

Miksi on niin paljon vaikeampaa olla kepeä ja ystävällinen kuin synkkä ja varautunut?

Miksi parhaat romaanit ja elokuvat ovat usein myös surullisimpia?

Miksi niin harva enää kirjoittaa paperisia kirjeitä tai postikortteja, vaikka moni tuntuu olevan sitä mieltä, että niitä olisi kiva saada?

Miksi sateella tuulee melkein aina (nimim. hajotin taas yhden sateenvarjon myrskytuulessa)?



Miksi hyvä ruoka maistuu sateisena maanantaina tavallistakin paremmalta?

Miksi koulujutuista intoilua pidetään aina vähän friikkinä?

Ja sokerina pohjalla: olen viime aikoina huomannut, että tunnen sisimmässäni suurta hellyyttä ja myötätuntoa ujoja ja epävarmoja teinejä kohtaan. Oman kasvamisen merkki ehkä?



maanantai 20. lokakuuta 2014

Kaamosta kohti

Täällä Oulussa lomaillessani olen saanut taas kerran yllättyä siitä, miten nopeasti syksyn ihanin aika aina menee ohi - ei täällä enää paljon ole puissa lehtiä, kävelylenkeillä saa hämmästellä kuuraista maata, ja onhan sitä luntakin (tai ehkä pikemminkin räntää, kaikki vaan eivät tahdo millään ymmärtää niiden välistä eroa, mutta koska olen pohjoisesta kotoisin, minulla on luonnollisesti oikeus kitistä asiasta) jo satanut vähän joka puolella. Viime viikkoina on taas päässyt niin lukemaan kuin kuuntelemaankin pohdintaa siitä, miten ihmeessä siitä pimeästä vuodenajasta taas selviää. Omiin korviini tämä kuulostaa hieman surulliselta, kun ottaa huomioon, että asumme kuitenkin Suomessa, jossa kylmä ja pimeä talvi tulee vääjäämättä joka vuosi, eli sen kanssa ei auta kuin elää. Pimeyden masentava ja väsyttävä vaikutus on kuitenkin kiistatta olemassa, eikä jonkinasteinen kaamosmasennus ole millään muotoa harvinainen vaiva. Itse tosin olen siinä mielessä ollut onnekas, että en ole oikeastaan koskaan vaipunut erikoisempaan kaamosväsymykseen tai -alakuloon - toki jatkuva pimeys alkaa kyllästyttää ja hieman väsyttääkin, mutta toisaalta olen aina pitänyt loppusyksyn ankeasta, harmaasta ja melankolisesta tunnelmasta.


Miten vuoden pimeimmästä ajasta sitten selviäisi mahdollisimman pirteänä ja hyvinvoivana? Minulle tärkein keino torjua kaamosväsymystä on liikkua, myös ja ennen kaikkea ulkona. Toki sisäliikuntakin tuo jaksamista ja iloa arkeen, ja ymmärrettävästi se usein houkutteleekin enemmän kuin vaikkapa lenkkeily hämärässä tihkusateessa, mutta itse olen huomannut nauttivani kaamosajasta eniten silloin, kun muistan myös ulkoilla. Mielestäni loppusyksyn kuollut luonto on oikeastaan harvinaisen kaunis näky (ainakin ennen loskakelejä), ja kaikkein parasta onkin, jos ehtii ulkoilemaan valoisaan aikaan. Toisaalta oikein ankeassa kelissä lenkkeilystä seuraa lähes poikkeuksetta todellinen voittajafiilis, vaikka lähteminen onkin yleensä varsin vaikeaa. Itse en tosin ole saanut vieläkään hankittua loskakelin kestäviä juoksulenkkareita, joten pahimmilla sohjosäillä jätän lenkkeilyn väliin, ja pakkasella vaihdan kävelyyn, kun keuhkot eivät tunnu kestävän kovin kylmässä hengästymistä.

Loppusyksyn ja alkutalven pimeydessä kannattaa myös muistaa, että lisääntynyt unentarve ja hieman väsähtänyt olo ovat aivan normaaleja ja luonnollisia asioita: niitä vastaan ei edes ehkä kannata loputtomasti taistella! Harva meistä puhkuu energiaa marraskuussa yhtä paljon kuin vaikkapa keväällä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä tai kauhistuttavaa. Toki omia energiatasojaan voi yrittää ylläpitää ja kohottaa esimerkiksi vitamiinipitoisella ja ravitsevalla ruoalla, itselle sopivalla liikunnalla tai vaikka kirkasvalolampuilla, mutta itse suosittelen lämpimästi ennen kaikkea oman fiiliksen hyväksymistä tässäkin asiassa. Armollisuus itseään kohtaan kannattaa pitää mielessä myös silloin, kun loskaiselle lenkkipolulle lähteminen ei huvita tippaakaan. Joskus voi olla ainakin mielen hyvinvoinnin kannalta paljon viisaampaa vaikka istua iltaa kynttilänvalossa hyvän kirjan tai juttuseuran parissa kuin potkia itseään liikkeelle silloin, kun ajatuskin treenistä tuntuu vastenmieliseltä. En missään nimessä kehota ketään jäämään nyhjäämään sohvan pohjalle koko talveksi, mutta oman kehon ja mielen tarpeiden kuunteleminen on mielestäni huomattavasti tärkeämpää kuin tiukasta treenirutiinista kiinni pitäminen. Itse rakastan syksyssä ja talvessa sitä, että on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä viettää aikaa kotona ja muutenkin sisätiloissa - kesällä kun iskee helposti sellainen tunne, että pakkohan näin nätillä säällä on lähteä ulkoilemaan. Samoin pieni melankolia suorastaan kuuluu asiaan syksyllä, ja jossain määrin perusmelankolisena ihmisenä nautin siitä (kesällä tulee joskus jopa huono omatunto siitä, jos on vähän alakuloinen olo!).


Ehkä lopuksi täytyy mainita, että omalla kohdallani yksi tärkeä syy kaamosmasennuksen välttämiseen on todennäköisesti se, että loppusyksyyn liittyy olennaisesti joulun odotus ja kaikenlaiset jouluvalmistelut ja etukäteisfiilistelyt. Joulu on aina ollut ehdoton suosikkini kaikista vuoden juhlista, ja vielä näin aikuisenakin joulun odottamisessa on oma ihana fiiliksensä. Itse asiassa odotan jo nyt kovasti niitä marras-joulukuun hetkiä, jolloin voi laittaa joululaulut soimaan, lukea kirjoja kynttilänvalossa, napostella suklaata ja juoda glögiä tai jotain jouluista teetä. Vielä näin lokakuussa en ihan jouluvalmisteluja aloita, jotain rajaa siinäkin (muutenhan sitä jo ehtisi kyllästyä!), mutta potentiaalisesti ankeita aikoja helpottaa huomattavasti se, että on jotain, mitä odottaa :)

Kärsittekö te kaamosmasennuksesta? Mikä teistä on parasta tässä vuodenajassa?