sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Vahvat yksin, heikot sylityksin?

Luen tällä hetkellä kulttuuriantropologi ja sukupuolentutkija Taina Kinnusen uudehkoa kirjaa nimeltään Vahvat yksin, heikot sylityksin, joka käsittelee suomalaisten tapoja koskettaa ihmisiä (tai pikemminkin olla koskettamatta), kokemuksia erilaisista koskettamisen tavoista ja läheisyyden kaipuusta sekä sitä, mistä suomalainen pidättyväisyyden ja yksin pärjäämisen perinne voisi juontaa juurensa. Osallistuin vuosi sitten Kinnusen vetämälle sukupuolentutkimuksen kurssille, missä aihetta sivuttiin, ja aiemminkin olin usein pohdiskellut suomalaista kosketuskulttuuria ja omia kokemuksiani siitä. Kirjan alussa Kinnunen arvelee kotiseutunsa Pohjois-Pohjanmaalla olevan maailman kosketuskammoisinta seutua, ja itsekin oululaisena olen aika varma, että näin todella on, vaikka tietysti koskettamattomuus on yleistä koko Suomessa verrattuna esimerkiksi moniin Etelä-Euroopan maihin. Kirjan nimeksi valittu vanha sanonta kuvastaa sitä, että meillä yksin pärjäämistä on pitkään pidetty merkkinä vahvuudesta, toisten ihmisten ja läheisyyden tarvitsemista taas heikkoudesta.

Olen itse aina ollut läheisissä ja hyvissä väleissä vanhempieni kanssa, mutta silti en osaa sanoa, milloin olisin halannut heitä viimeksi. Teini-iässä en varmasti koskaan, nyt aikuisiässäkin äärimmäisen harvoin. Minulla ei ole lapsuudesta juurikaan muistoja koskettamisesta, ja ystävien halaamisenkin olen oppinut vasta aivan viime vuosina - ja itse asiassa minulla on muutama sellainen ystäväkin (sieltä pohjoisesta kotoisin, jos sillä nyt asiaan on vaikutusta), joita en halaa oikeastaan koskaan. Muistan lukioajoilta erään ystävän, joka osasi luontevasti koskettaa toisia ihmisiä, ihan neutraalisti ja ohimennen arkisissa tilanteissa, ja se tuntui minusta varsin hämmentävältä. Positiivisessa mielessä, sillä hänen kanssaan oli helppo olla, hän vaikutti todella välittävän ihmisistä. Sellaiseksi minäkin haluaisin tulla.

The beauty of touch.

Koskettaminen on ihmisille ja monille muille nisäkkäille välttämätöntä: 1950-luvulla tehdyissä eläinkokeissa emoistaan erotetut ja täysin kosketusta vaille jääneet apinavauvat eivät kehittyneet normaalisti (ymmärrettävistä syistä tällaisia kokeita ei enää hyväksytä). Ihmisillä lempeä kosketus vapauttaa elimistöön oksitosiinia, joka vaikuttaa parasympaattiseen hermostoon, kehon sisäiseen rauhoittumisjärjestelmään, edistäen turvallisuudentunnetta ja levollista oloa. Oksitosiini alentaa verenpainetta, laskee sydämensykettä, vahvistaa immuniteettia, lievittää kipua ja rohkaisee myönteiseen yhteyteen toisten kanssa. On melko kiistattomasti todettu, että tervetullut kosketus vaikuttaa myönteisesti hyvinvointiin (ja toisaalta vahingoittavan kosketuksen kielteinen vaikutus on hyvin voimakas). Miksi ihmeessä koskettaminen sitten on meille niin vaikeaa, miksi monien täytyy sitä erikseen harjoitella, kun se voisi olla luontaista ja vaivatonta?

Suomalainen koskettamattomuus on tietysti pitkälti kulttuurin tuotetta, ja kirjassaan Kinnunen käsittelee kiinnostavalla tavalla esimerkiksi sotavuosien vaikutusta kosketuskulttuuriin. Muistan lapsena ihmetelleeni paljon sitä, että vieraampia ihmisiä kuului tavattaessa kätellä, mutta perheenjäseniä, ystäviä tai sukulaisia ei kosketettu lainkaan. Aiemmin on puolestaan ollut aivan tavallista, että lapsia ei ole juuri pidetty sylissä tai hellitelty, koska sen on kuviteltu vaikuttavan negatiivisesti heidän itsenäistymiseensä ja omatoimisuuteensa, vaikka tosiasiassa väitteelle on aika vähän tieteellistä näyttöä - pikemmin turvallinen kiintymyssuhde on kehityksen kannalta positiivinen juttu, se rohkaisee lasta tutkimaan ympäristöään ja siten kehittämään taitojaan. Nykyisin kosketuksen positiiviset vaikutukset onneksi tiedetään ainakin teoriassa, ja myös niiden soveltaminen käytäntöön on lisääntynyt: halaukset ja poskipusut ovat yleistyneet juroina pidettyjen suomalaistenkin keskuudessa, ja monet melko suositut vaihtoehtohoidotkin pohjautuvat parantavana pidettyyn kosketukseen.

Hug

Koskettamisen harjoitteleminen voi vaatia aikaa ja rohkeutta (helposti tulee mietittyä, mitä ihmiset kuvittelevat, jos yhtäkkiä alan halailemaan ja lääppimään kaikkia), mutta uskon, että se kannattaa. Kosketus paitsi parantaa omaa olotilaa, myös lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ihmisten välillä ja siten vahvistaa ihmissuhteita. Toki aina kannattaa vähän haistella ilmapiiriä ja sitä, miten vastapuoli koskettamiseen suhtautuu - kaikkein kosketuskammoisimpia ihmisiä ei ehkä kannata rynnätä heti halaamaan ja rutistelemaan. Omasta kosketuskammostanikin on sen verran jäljellä, että taannoin melkein säikähdin, kun eteläeurooppalaisia tapoja omaksunut perheystävä moiskautti pusun poskelleni tavatessamme. Vielä on siis opittavaa, mutta eihän kukaan koskaan ole täysin valmis ;)

Millaisia kokemuksia ja ajatuksia teillä on suomalaisesta kosketuskulttuurista tai koskettamiseen liittyvistä kulttuurieroista?

7 kommenttia:

  1. Minulla on samanlaisia fiiliksiä perheen sisältä, ei meillä juurikaan olla halailtu. Sen sijaan karjalanen evakkomummoni, isän äiti, oli luonteva halaamaan ja aina ovella halattiin kun mentiin käymään. Se tuntui hyvältä ja luontevalta ja sitä on ikävä. Ystävien kanssa ollaan kai huomaamattamme opeteltu halaamiskulttuuria.

    VastaaPoista
  2. Meidän perheessä ja suvussa halaillaan ja se on ihana juttu! Halailen myös useimpia ystäviäni, mutta ei sitä kaikkien kanssa harrasteta, vaikka henkisellä tasolla oltaisiinkin läheisiä.

    Muutamia vuosia sitten valmistujaisjuhlissa menin onnittelemaan uutta tuttavuutta halaamalla, koen sen hyvin luentevaksi varsinkin juhlatilaisuuksissa kun fiilis on rento. Tämä ihminen meni siitä hieman hämilleen ja huomasinkin sen jälkeen, että kaikki muut onnittelivat häntä kättelemällä, kuten hänen suvussaan on tapana. Ollaan tämän jälkeen halailtu kyllä aina silloin tällöin, mutta kyllä hänen tilansa on tarkempi kuin monen muun ystäväni.

    Kyllähän minäkin välillä hämmennyn, jos joku äkkiä ottaa lähelle, varsinkin jos kyseessä on tuntematon. Useimpia lapsia ja vanhuksia (olen tekemisissä nimenomaan hieman yksinäisten vanhusten kanssa) on luontevaa silitellä spontaanistikin, nuoria ja aikuisia pitää enemmän lukea. Ihanaahan se olisi, jos halaaminen ja muu koskettelu yleistyisivät suomalaistenkin keskuudessa, mutta toisaalta osalla ihmisistä voi olla tästä hyvinkin eriäviä mielipiteitä.

    VastaaPoista
  3. Mielenkiintoinen teksti!

    Minä kuulun niihin, jotka pitävät koskettamisesta ja koskevat mielellään läheisiä. Aina ei näin ole todellakaan ollut, vaan myöhemmin todellakin opettelin siihen. Edelleenkin olen kyllä aika tarkka sen suhteen, ketä ja missä tilanteessa voi vaikkapa halata, sillä se helposti hämmentää.

    Nostan kyllä Kinnuselle hattua siitä, miten kiinnostaviin aiheisiin hän poikkeuksetta perehtyy ja osaa kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta niin tarttuvasti. Oli ilo opiskella Oulussa kulttuuriantropologiaa juuri Tainan ollessa proffana.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Nanna kivasta haasteesta! (Olen ollut flunssan kourissa viime päivät, mutta nyt taas jaksaa)...

    VastaaPoista
  5. hietzu, mullakin osa halaamiskulttuurin opettelemisesta on tullut sen kummempia miettimättä, mutta joskus on täytynyt (ja täytyy yhä) ihan kiinnittää siihen huomiota :D

    Teea, jep, kyllähän niitä eriäviä mielipiteitä on paljonkin, ja itsekin olen kuullut monien sanovan, että eivät ymmärrä, miksi koko ajan pitäisi olla lääppimässä. Harva varmaankaan pitää tuntemattomien kosketuksesta, en itsekään yleensä - itse asiassa hieman bakteerikammoisena ihmisenä jopa vieraiden ihmisten kätteleminen tuntuu joskus vähän vastenmieliseltä, ja sen jälkeen tekisi aina mieli päästä pesemään kädet x) Minulle myöskään lasten koskettaminen ei ole ollenkaan luontevaa, mutta se voi johtua ihan siitä, että en ole ollut paljon tekemisissä lasten kanssa.

    Anni Minerva, kiitti! :) Kiva kuulla, että oot onnistunut oppimaan koskettajaihmiseksi, ehkä meillä muillakin on siis toivoa :D Kinnunen on kyllä loistotyyppi, pidin myös hänen opetustyylistään todella paljon, ja siitä, ettei hän vaikuta tyrkyttävän mitään ideologioita muille (mihin varsinkin sukupuolentutkimuksen alalla jotkut saattavat lipsahtaa) :)

    hippityttö, eipä kestä :) Täälläkin on kärsitty flunssasta, mutta nyt alkaa onneksi jo helpottaa.

    VastaaPoista
  6. Itsellänikin on juuri noita samanlaisia kokemuksia, ettei lapsuudessa halailtu eikä pahemmin yhtään kosketeltu, vaan se on opeteltu kun on muuttanut pois kotoa. Aluksi itse asiassa ahdistuin hieman jos henkilö, jota en omasta mielestäni vielä kovin hyvin tuntenut, tuli halaamaan minua. Mutta nykyään tykkään tosi paljon koskettamisesta ja olla lähellä ihmisiä. Ihminen siis muuttuu, oppii pitämään asioista jotka aluksi koki epämiellyttävinä. Kun menee pois mukavuusalueeltaan, voi löytää uutta, kuten kirjoitkin tuoreempaan blogaukseen. :)

    Mutta on hyvin mielenkiintoista miettiä, miten on erilaisia tapoja koskettaa ja mitä tapoja eri kulttuureissa pidetään läheisempänä ja mitä vähemmän läheisenä. Kerran esimerkiksi ystäväni halasi erästä italialaista herraa ja tämä meni siitä hyvin hämilleen. Toivuttuaan tästä antoi poskipusut ystävälleni. Mietin silloin miten hassua, kun poskipusut tuntuivat itselle siltä, että on lähempänä toista ihmistä. Mutta nykyään kun asun täällä etelässä, tajuan miten poskipusut ovat suunnilleen yhtä läheistä toimintaa ja arkipäiväistynyttä kuin suomalaisten kättely, eli ei se olekaan niin ihmeellistä.

    VastaaPoista
  7. Merituuli, nuo poskipusut ovat kyllä aika jännä juttu, ja nimenomaan se, että muualla niitä ei pidetä mitenkään erityisinä läheisyyden osoituksina, kun taas suomalaiset helposti kavahtavat niitä. Ja itse asiassa poskelle pussaaminen (tai halaaminen) on todennäköisesti hygieenisempi vaihtoehto kuin kätteleminen, josta hieman bakteerikammoisena ihmisenä en ole koskaan pitänyt :D

    VastaaPoista