torstai 22. elokuuta 2013

Toisten tunteiden tunnustamisesta

Jokainen aikuinen ihminen (tai ainakin jokainen tämän tekstin lukija, uskaltaisin väittää) tajuaa ainakin teoriassa, että toisilla ihmisillä on päänsä sisällä tunteita, jotka voivat ja yleensä eroavatkin hänen omistaan. Silti monet ihmisten väliset ongelmat juontavat juurensa siitä, että toisen tunteita vähätellään, kritisoidaan tai niiden olemassaolo kiistetään kokonaan. Omasta lapsuudestani muistan esimerkiksi hetkiä, jolloin pelkäsin tai vastustin jotain ja sanoin sen ääneen, mutta kukaan aikuinen ei ottanut tunnettani tosissaan, vastaus oli aina jotain sen tyyppistä kuin että "ethän sinä nyt sentään vettä/koiria/ampiaisia/ällöjä ruokia pelkää". Ei liene yllätys, että sellaiset puheet saivat minut ärsyyntymään tai säikkymään entisestäni - ja saavat edelleen.

Vaikka lasten kokemuksia mitätöidään kokemukseni mukaan vielä yleisemmin kuin aikuisten, ei ongelmasta päästä koskaan täysin eroon. Aika usein me aikuisetkin ajaudumme siihen, että emme edes kuuntele, mitä sanottavaa toisella on, saati sitten, että ottaisimme hänen tunnekokemuksensa tosissaan. Ihmiset saattavat toki valehdella, mutta itse pidän lähtökohtana sitä, että jos joku sanoo tuntevansa jotain, se on totta - jokainen on kuitenkin oman kokemuksensa paras asiantuntija, eikä kukaan muu voi ikinä tietää tasan tarkkaan, mitä hänen päässään liikkuu. Oletan myös, että jos joku kertoo minulle jostain tunteestaan, sillä on jotain merkitystä ainakin hänelle (harva jaarittelee muille ihmisille yhdentekevistä tuntemuksistaan), ja hän haluaa puhua siitä kanssani. Silloin olisi mielestäni aika keljua alkaa väheksyä mainittua tunnetta tai edes ryhtyä heti pohtimaan, miten siitä pääsisi eroon, sillä eihän mikään tunne sinänsä ole väärä tai huono.

Miksi meidän on usein niin vaikeaa hyväksyä toisten tunteita? Miksi edes koemme tarvetta väheksyä niiden voimaa? Joskus voi toki olla kyse ristiriidasta omien ja toisen ihmisen tunteiden välillä, mutta aina tuskin on aivan siitäkään kyse. Tunnemmeko itsemme uhatuiksi toisten pelottavan voimakkaiden tunteiden läsnäollessa - vaikka ne eivät edes kohdistuisi meihin itseemme? Vaikea sanoa. Suosittelisin kuitenkin tunnustamaan itselle sen, että toisilla on tunteita, joita emme aina voi sanomisillamme tai tekemisillämme muuttaa. Myös pienten lasten (ja ylitunteellisten neurootikkojen) tunnekokemukset ovat olemassa ja todellisia, ja niitä pitäisi aina muistaa kunnioittaa. Itse otan kohteliaisuutena sen, jos joku haluaa avautua minulle tunteistaan, sillä kuten tiedätte, niistä puhuminen ei aina ole helppoa. Sellainen rohkeus ansaitsee aitoa vastakaikua, puhdasta kuuntelemista ilman heti päälle puskevaa arvostelua ja muuttamishalua.


3 kommenttia:

  1. Hyvä postaus! En tiedä oletko aiemmin puhunut tunteiden hyväksymisestä, mutta sekinhän on aivan oma lukunsa. Jo se, että itse ymmärtää tuntevansa jollain tietyllä tavalla on hyvää itsetuntemusta, askel eteenpäin jos tietää miksi ja vielä parempaa se, jos sen tunteen hyväksyy. Tietysti näin erityisesti negatiivisten tuntemusten kohdalla. Uskallan väittää, että jokaisella kokemuksella, tunteella ja tuntemuksella on omat syynsä - mikään ei kumpua tyhjästä. Siksi ei pitäisi koskaan kieltää itseään olemasta ahdistunut tai surullinen, vaan hyväksyä että "tunnen nyt näin, koska..". Jos ei tiedä miksi, voi lähteä etsimään syytä. Yksin tai kaverin kanssa. Vaikka se pelottavaa onkin.

    Ja antaa itselleen luvan myös surra, olla raivoissaan, ahdistunut, peloissaan.. Koska elämä ei ole koko ajan yhtä pinkkistä unelmaa, ja joskus voi esimerkiksi pelottaa.

    Nimimerkillä,
    ei aina jaksa hyväksyä omia negatiivisia tuntemuksia

    VastaaPoista
  2. Luulisin, että juurikin tuo lapsena opittu malli on kantava voima myös aikuisiällä, vähätellään tunteita ja sanotaan, miten pitäisi olla. Lapsia pidetään vielä liian pieninä tajutakseen, millainen on rationaalinen tunnereaktio (ristiriitaista), kun taas aikuisilla on jo itsellä vankka kokemus tunne-elämässä. Noidankehä on valmis; lapsi kasvaa aikuiseksi ja kylvää tätä opittua tietämystä kanssaihmisilleen, jotka eivät ole tajunneet "oikeaa" tapaa. Toki jotkut osaavat vapautua kehästä, mikä lienee luonnollista empaattisimmille ihmisille.

    My two pence,
    Kpos

    VastaaPoista
  3. rakkauttajateehetkia, kiitos! :) Jep, tunteiden hyväksyminen on tietysti vielä asia erikseen ja todella tärkeää. Olen ihan samaa mieltä tuossa, ettei mikään tunne kumpua tyhjästä, ja mitään tunnetta ei pitäisi kieltää itseltään - ja jos kokee halua kieltää jonkun tunteen, silloin kannattaisi pohdiskella tunnetta ja sen aiheuttajaa entistä enemmän, sillä ne tunteet, joita pyrimme kieltämään, ovat usein erityisen merkittäviä. Tietty ihmiselämään kuuluu aina monenlaisia tunteita, eikä niistä voi koskaan päästä täysin eroon - eikä kannatakaan, sillä miltä ilo ja onni tuntuisivat, jos emme tietäisi, millaista on kärsiä?

    Kpos, jep, näinhän se taitaa mennä, valitettavasti :/

    VastaaPoista