maanantai 22. heinäkuuta 2013

Kehumisen taidosta

Kaikki tietävät, että meille suomalaisille kehuminen - niin toisten kuin oman itsensäkin - on vaikeaa: kaikenlaiset kitinät ja ruikutukset lipsahtavat ulos suusta puolivahingossa, mutta kehuminen tuntuu monista helposti teennäiseltä ja turhalta. Moni näkee toisten kehumisena perusteettomana mielistelynä, ja itsensä ylistäminenhän on pelkkää huomiohakuisuutta ja hataran itsetunnon pönkittämistä. Tarpeetonta kehumista ei kuitenkaan ainakaan tässä maassa tunnu ilmenevän juuri koskaan, joten ei sitä voi kovinkaan suurena ongelmana pitää. Sen sijaan jokaisen olisi hyvä oppia kehumaan toisia silloin, kun siihen on syytä: mitä järkeä on esimerkiksi siinä, että huonosti tehdystä työstä kyllä moititaan, kun taas hyvin tehtyä työtä saatetaan pitää niin itsestäänselvyytenä, ettei siitä vaivauduta edes kiittämään?

Mystic Mermaid | via Facebook

Minulle kehuminen oli pitkään hyvin vaikeaa. Ajattelin muita ihmisiä pääosin negatiivisesti ja ärsyyntyneesti, joten minun oli vaikeaa edes keksiä, mistä toisia voisi kehua, enkä sitä paitsi pitänyt sitä tarpeellisena. Silti olen aina ollut hieman huomionkipeä ja rakastanut kehuja - ja kukapa ei rakastaisi, vaikka vilpittömien kehujen vastaanottaminen onkin monille vaikeaa. Mitä hyötyä kehumisesta sitten on? Pitäisikö se nähdä vain taktikointina, jonka tavoitteena on miellyttää muita ihmisiä ja saada ystäviä ja hyödyllisiä kontakteja? Toki se voi sitäkin olla, mutta itse olen huomannut, että kehuminen auttaa kiinnittämään huomiota vahvuuksiin ja ihailtaviin piirteisiin, joita jokaisessa ihmisessä (ja omassa itsessä tietenkin) väistämättä on. Ihminen, joka osaa vilpittömästi antaa tunnustusta toiselle, levittää väkisinkin ympärilleen positiivista mielialaa, saa muut tuntemaan olonsa paremmaksi - ja todennäköisesti tämä myös kohentaa kehujen omaa mielialaa ja käsitystä maailmasta.

Ongelmaksi nousee usein se, miten kehua luontevasti ja niin, että vastapuoli tajuaa kehujan olevan tosissaan. Minulle on jostain syystä aina ollut helpointa kehua toisten ulkonäköä tai tyyliä (joskus myös silloin, kun siinä ei varsinaisesti ole kehuttavaa, myönnetään), mutta toisten osaamisen ja ihailtavien luonteenpiirteiden arvostaminen on helposti jäänyt kateuden jalkoihin. Miten ihmeessä voikaan olla niin vaikeaa sanoa hyvälle ystävälle, että ihailee vaikkapa tämän kärsivällisyyttä, optimismia tai avoimuutta? Melkein hävettää sanoa, mutta en muista juuri koskaan sanoneeni suoraan ystävilleni (tai varsinkaan perheenjäsenilleni), että he ovat minulle rakkaita. Puhun kyllä itsestäni, kyselen ja analysoin muidenkin kuulumiset mielelläni, mutta silti se jää sanomatta, mitä näissä tyypeissä eniten arvostan. Joskus tuntuu jopa helpommalta heittää pinnallisia kehuja puolitutuille, mikä tuntuu aika ristiriitaiselta! Nyt olenkin päättänyt hieman kehittää kehumistaitojani - ja siihen ei tietenkään ole mitään muuta keinoa kuin yksinkertaisesti kiinnittää huomiota siihen, mikä muissa on hyvää, ja sanoa se ääneen. Ei kai se niin vaikeaa voi olla?

4 kommenttia:

  1. Olipa mukava muistutus siitä, että itsekin voisin kehua ihmisiä enemmän. Olen kyllä tosi onnellinen siitä, että nykyään näen lähes kaikissa ihmisissä jotain kehuttavaa. Aikaisemmin pelkäsin ihmisiä ja näin heidät vihamielisinä - onneksi en enää. Kehuminen tuntuu välillä vain hassulta, koska kovinkaan monet eivät osaa ottaa niitä kehuja vastaan. Mutta enhän minä voi tehdä muuta kuin oman osani eli kehua, ehkä he sitten joskus ottavat. :) Sinulle kehuja muuten tästä näin heti: kirjoitat todella kauniisti, nautin kovasti tekstiesi lukemisesta.

    VastaaPoista
  2. Hyvä aihe! Itse oon huomannut, että on helpompaa aloittaa kehuminen kehumalla tuntemattomia ihmisiä joiden kanssa välillä on tekemisissä, esim kaupan kassaa tai kanssamatkustajaa. Saatan bussipysäkillä huomauttaa kivasta paidasta tai söpöstä koirasta. Toivottavasti se tapa aikoo tarttua! :)

    VastaaPoista
  3. Tämä on kyllä niin hauskaa, kun pohdit aina samoja asioita kun minä :) Kehuminen ja kehujen vastaanottaminen on tosiaan vaikeaa. Olen yrittänyt opetella molempia. Jos/kun joku kehuu minua, en enää kiemurtele ja vähättele, vaan sanon reilusti kiitos, kiva kuulla (tosin ihan aina en tässä edelleenkään onnistu). Sitten siihen kehumiseen. Olen paasannut työpaikallani ihan perusasioiden puolesta. Sanottaisiinko toiselle aamulla huomenta ja tarvittaessa kiitos. Jo nämä pienet asiat saavat olon hyväksi, vaikka eivät varsinaisia kehuja olekaan, kuitenkin toisen huomioimista. Minulle kehuminen onnistuu parhaiten silloin, kun se luontevasti istuu meneillään olevaan tilanteeseen, mikä se sitten onkaan. Tässä on vielä paljon kehittämisen varaa, sen sanon. Se mitä eniten mietin on tyyli millä ns. puhun itselleni. Joskus aika rumasti, enkä puhuisi kenellekään ystävälleni ikinä samoin. Itsensä kehumisesta voisi aloittaa. On se tosiaan kumma miksi elämän kaikkein rakkaimmille ihmisille on niin vaikea sanoa, että ovat rakkaita.

    VastaaPoista
  4. isa, oi, kiitos kovasti! :) Täytyy kyllä kehua hieman teitä lukijoitakin, jotka jaksatte kirjoittaa näin piristäviä ja mielenkiintoisia kommentteja ^^

    Henrica, mä en vielä juuri koskaan uskalla kehua ihan tuntemattomia tyyppejä, mutta siitä voisikin olla hyvä aloittaa - ja sitä paitsi siitä tulee taatusti mahtava fiilis, kun saa kehuja joltain ihan randomilta :)

    Nina, minusta tervehtimisen ja kiittämisen pitäisi olla ihan itsestäänselvyyksiä esimerkiksi työpaikoilla, tuntuu jotenkin ihan käsittämättömältä, että ilmeisesti ne eivät olekaan :o Todellakin siitä on hyvä aloittaa! Mä olen huomannut myös puhuvani joskus itselleni mielessäni paljon rumemmin kuin muille, ja siitä pitäisi kyllä opetella eroon.

    VastaaPoista