maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulu on täällä!

Blogi jää nyt ainakin viikoksi joululomalle, sillä tulevina päivinä aion keskittyä löhöilyyn, herkutteluun, leffoihin, lukemiseen, musiikkiin ja ennen kaikkea ajan viettämiseen perheen ja ystävien kanssa. Hektisen ja ahdistavan syksyn jälkeen totaalilepo on tarpeen, ja minulle se tarkoittaa ennen kaikkea lepoa liiasta ajattelusta. Jouluna ja varsinkin niinä muutamina päivinä ennen uuden vuoden alkua aika tuntuu lähes pysähtyvän, niin joulua edeltävä kuin sen jälkeinenkin arki tuntuu kuin kaukaiselta unelta, ja todellisuudentaju on ainakin meikäläisellä hieman vinksahtanut. Joskus tuo pysähtyneisyys tuntui ahdistavalta ja tylsältä, mutta nykyään se on niitä asioita, joita joulussa eniten rakastan - tietysti herkän ja kauniin tunnelman sekä läheisten kanssa yhdessäolon ohella.

Oikein ihanaa ja rentouttavaa joulunaikaa kaikille lukijoille! Palaillaan ensi vuoden puolella :)

P.S. Tässä vielä hieman jouluista musiikkia, joka kelpaa minunkin nirsoille korvilleni:


torstai 19. joulukuuta 2013

Kaivatko kuoppaasi syvemmäksi?

Näin joulun alla lienee sopiva hetki puhua hieman stressistä ja sen käsittelystä. Itsehän olen sitä mieltä, että joulusta stressaaminen on aika höpöä hommaa, sillä kaikkihan lopulta tietävät (kai?), että joulumieli ei tule materiasta vaan leppoisasta tunnelmasta ja yhdessäolosta läheisten kanssa. Jos stressi on kuitenkin päässyt jo iskemään, yritämme usein tavalla tai toisella pyristellä siitä eroon - niin kuin pyrimme pakenemaan muitakin negatiivisia tunteitamme. Saatamme esimerkiksi vältellä stressaavia tilanteita, analysoida itseämme ja omaa käyttäytymistämme, kiukutella läheisille, harhauttaa ajatuksia uppoutumalla johonkin muuhun puuhaan, syytellä itseämme ja muita, eristäytyä, paeta haaveisiin, juoda ja syödä liikaa. Olemme oppineet nämä keinot pitkän ajan kuluessa ja turvaudumme niihin automaattisesti ahdistavan tilanteen puskiessa päälle. Toinen kysymys onkin, auttavatko torjunta, välttely ja itsensä rauhoittaminen vaikka väkisin.

Dear in the Headlights

Itse asiassa stressin käsittely voi jopa pahentaa stressiä. Kun yritämme kaikin voimin kontrolloida ja vältellä tunteitamme, itse asiassa huomaamattamme vahvistamme niitä. Joskus etäännyttäminen ja turruttaminen voivat olla hetkellisesti hyviä vaihtoehtoja, mutta ne eivät muuta sitä, että joskus - ennemmin tai myöhemmin - joudumme kohtaamaan vaikeat tunteemme. Psykologi Arto Pietikäisen mainiossa Joustava mieli -kirjassa tällaisia stressinhallintakeinoja nimitetään "ajatuslapioiksi": analysoimalla, välttelemällä ja torjumalla kaivamme yhä syvemmäksi kuoppaa, jonka pohjalle stressi, masennus tai muu ongelma on meidät sysännyt. Pietikäisen mukaan omien epämiellyttävien ajatusten ja tunteiden välttely on pääsyy psykologiseen kärsimykseen, enkä kyllä keksi paljon vastaan sanomista. Toki taustalla on paljon muutakin, mutta hyvinvoivia ihmisiä tuntuu joka tapauksessa yhdistävän se, että heillä on uskallusta kohdata omat tunteensa.

Oletko koskaan miettinyt omia tapojasi suhtautua stressiin? Millaisia keinoja sinulla on tapana käyttää vaikeissa tilanteissa? Itse olen huomannut usein sortuvani varsinkin murehtimiseen, kauhuskenaarioiden pyörittelemiseen, jossitteluun, välttelyyn ja lähes pakkomielteiseen puuhasteluun, jolla koitan turruttaa sellaisia tunteita, joita en vielä uskalla kohdata. Ensimmäinen askel näiden vähentämiseen on tietysti omien ajattelutottumusten tiedostaminen - vasta sitten, kun tietää, mitä yleensä tekee, voi alkaa miettiä, mitkä stressinhallintakeinot voisivat olla itselle pitemmällä aikavälillä hyödyllisempiä. Yleisesti ottaen rakentaville stressinhallintakeinoille on yhteistä vaikeankin tunteen kohtaaminen ja hyväksyminen: vaikka tämä ei mukavaa olekaan, tältä minusta juuri nyt tuntuu, ja tämän kanssa minun on elettävä ainakin hetken verran. Pahimman stressin pyörteissä kannattaa pitää mielessä, että emme ole yhtä kuin ajatuksemme ja tunteemme: ne tulevat ja menevät koko ajan, jos vain emme takerru niihin kiinni.

Rentouttavaa joulunodotusta!

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Uskon asia

Luen aivan liikaa naistenlehtiä ja muita hömppämedioita, joten en ole voinut välttyä huomaamasta, että viime aikoina uskonnollisuudesta ja henkisyydestä on ollut paljon puhetta. Tapa-ateistina kasvaneelle sellainen puhe tuntuu kovin vieraalta: mistä ihmeestä on kyse, kun muuten aivan järkevän oloiset ihmiset kertovat vakavalla naamalla paitsi uskovansa henkiolentoihin myös näkevänsä enkeleitä, aistivansa energiakenttiä ja jopa parantavansa ajatuksen voimalla? Puhumattakaan siitä, kuinka moni vielä nykypäivänäkin uskoo esimerkiksi kristinuskon tai islamin jumalaan. Aiemmin olin vakaasti sitä mieltä, että nämä ihmiset ovat vähän höyrähtäneitä, pakenevat todellisuutta mielikuvitusmaailmoihin ja vieläpä pitävät itseään parempina kuin muut.



Skeptisyydestäni huolimatta uskonnot ja myytit ovat aina kiinnostaneet minua hirmuisesti. Ihan tarinoiden ja symboliikan tasollakin, mutta ennen kaikkea psykologisena, sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Näin jälkeenpäin harmittaa hieman, etten ole koulussa osallistunut yhdellekään uskonnontunnille, sillä yleissivistykseni uskontojen, myös kristinuskon, osalta on hävettävän huono, vaikka yritänkin jatkuvasti paikkailla sitä. Välillä on tullut sellainen vaikutelma, että juuri ei-uskovaiset käyttävät hirveästi aikaa ja energiaa uskonnoista puhumiseen ja niiden ajattelemiseen, kun taas joillekin uskovaisille usko vaikuttaisi olevan luonnollinen asia, jota ei tarvitse ihan koko ajan pohdiskella. Olen käynyt monia erittäin kiehtovia keskusteluja aiheesta myös uskovaisten kanssa, kaiken sen hömppälehtijuttujen ja -blogien lueskelun lisäksi, sillä uusia näkökulmia on aina kiinnostavaa saada.

Meillä ihmisillä tuntuu olevan sisäänrakennettu tarve keksiä selityksiä sille, mitä ei voi (ainakaan toistaiseksi) järjellä ja tieteellä selittää. Se on tietysti aivan ymmärrettävää: elämä on varmasti hieman helpompaa, jos ajattelee, että sillä on jo lähtökohtaisesti jokin tarkoitus, ja että sen päättyessä kaikki ei ehkä päätykään. Joillekin usko tuo turvaa ja varmuutta, jota olen usein kadehtinut. Olen usein miettinyt, mitä uskovien ihmisten päässä liikkuu. Mistä henkisissä kokemuksissa oikein on kyse? Miltä se tuntuu, ja ennen kaikkea miksi? Mitä ihmettä tapahtuu, kun ateisti yhtäkkiä kokeekin jonkinlaisen henkisen herätyksen? Miten enkeleiden näkeminen ja energioiden aistiminen eroavat mielenterveyspotilaiden aistiharhoista (vai eroavatko mitenkään)? Moni sanoo, ettei sitä voi tietää ennen kuin sen kokee itse, että siinä on kyse tunteesta ja kokemuksesta, ei mistään, mitä voisi pukea sanoiksi ja perustella. Arvostan silti sitä, että joku yrittää sanallistaa kummallisia kokemuksiaan meille, jotka eivät kerta kaikkiaan käsitä niitä.



Minulle Jumalaa tai mitään vastaavaa ei ole samalla tavalla kuin asiat, jotka pystyn aisteillani ja kokemuksellani tavoittamaan. En voi kuitenkaan väittää, ettei niitä olisi olemassa - ensinhän minun pitäisi pystyä määrittelemään olemassaolo, ja sille tielle en uskalla lähteä. Minulle Jumala on olemassa samalla tavalla kuin ideologiat, taideteokset ja muut kulttuuriset rakennelmat. Jos jokin on ihmisten keksimää, se ei tarkoita, ettei sitä olisi olemassa jollakin tavalla - varsinkaan, jos se vaikuttaa elämänmuotoihin ja kulttuureihin niin paljon kuin uskonnot. Silti en voi sille mitään, että mielestäni yliluonnolliseen uskominen on ainakin pikkuisen maailmasta pakenemista ja todellisuuden välttelyä, vaikka se epäilemättä tuntuu monista hyvältä. Onneksi olen kuitenkin niin utelias, että haluaisin hirveästi ymmärtää sitäkin, mitä en voi ymmärtää. Erityisen jännittävää ja kiehtovaa on kuitenkin se, että uskonnoille ja hatarammin määritellylle henkisyydelle on tieteen täyttämässä nykymaailmassakin tilausta.

Kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne ja fiiliksiänne uskonnoista ja henkisyydestä. Mihin te uskotte (paitsi toivottavasti itseenne)? Miltä se tuntuu?

torstai 28. marraskuuta 2013

Tietoinen syöminen

Tietoista syömistä tarjotaan toisinaan ratkaisuna ainakin laihduttamiseen, terveellisemmän ruokavalion omaksumiseen sekä ruoasta nauttimisen lisäämiseen. Onkin totta, että moni hotkii ruokansa kiireessä maistamatta sitä oikeasti - puhumattakaan siitä, että osaisi erottaa todellisen nälän esimerkiksi makeanhimosta, ahdistuneisuudesta, janosta tai tylsistyneisyydestä, sillä ne aiheuttavat usein samantyyppisiä tuntemuksia. Tällöin on tietysti helppo syödä liikaa ja epäterveellisesti. Emme usein myöskään kiinnitä huomiota ruokailun jälkeiseen tunteeseen tai siihen, miltä pari tuntia aterian jälkeen tuntuu - jos tekisimme niin, olisi helpompi huomata, millainen ruoka virkistää ja mikä taas turvottaa, masentaa, aiheuttaa närästystä tai muita ongelmia.

Cake

Tietoista syömistä voi harjoitella yksinkertaisesti olemalla läsnä syödessä, ennen sitä ja sen jälkeen esimerkiksi seuraavilla tavoilla:

  • Mieti, mihin tarpeeseen syöt: nälkään, suruun, ahdistukseen, yksinäisyyteen, makeanhimoon vai kenties juhlistaaksesi jotain? Pahan olon lääkitsemiseen ja toisaalta myös itsensä palkitsemiseen ruoalla on helppo ehdollistua, se jää itsestäänselväksi tavaksi (joka monilla on jo lapsuuden peruja). Usein onkin kannattavampaa todella käsitellä ikäviä tunteita esimerkiksi puhumalla tai kirjoittamalla niistä kuin tukahduttamalla ne aistinautintojen alle.
  • Hidasta tahtia ja tutki ruokaa kaikilla aisteillasi. Maun lisäksi myös ruoan tuoksu ja ulkonäkö ovat suuressa roolissa ruokailukokemuksessa. Ja sitä paitsi, eikö hyvä ruoka tai himoittu herkku mene hukkaan, jos et syötyäsi edes muista, miltä se maistui, tuoksui, näytti ja tuntui suussa? Rauhallisesti syödessä kylläisyyden tunne on helpompi saavuttaa, jolloin ei tule syötyä itseään liian täyteen.
  • Keskity ruokailun ajaksi pelkkään syömiseen - älä esimerkiksi katso telkkaria, dataa tai lue samalla. Itse en kuitenkaan tykkää syödä täydellisessä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä vaan kuuntelen mieluummin musiikkia tai juttelen syömisen lomassa jonkun kanssa. 
  • Istu alas ruokailun ajaksi. Tai pysy edes paikoillasi.
  • Tarkkaile, millainen olo sinulla on jonkin aikaa ruokailun jälkeen. Esimerkiksi rasvainen roskaruoka-ateria saattaa ruokailuhetkellä tuntua hyvältä idealta, mutta jälkeenpäin iskee usein ikävä ähky ja turvotus. Omien tuntemusten tiedostaminen auttaa syömään juuri itselle sopivalla tavalla. 

 www.arijanalinea.blogg.no

Tietoinen syöminen on kyllä ajatuksena hieno ja varmasti monissa tilanteissa toimiva, mutta on siinä huonotkin puolensa. Itse olen esimerkiksi täysin kykenemätön syömään "tiedostamattomasti": en saa kurkustani alas pahanmakuista ruokaa, vaikka minulla olisi kuinka nälkä, enkä muista ikinä syöneeni ruokaa niin, etten olisi tiedostanut sen makua, koostumusta, tuoksua tai ulkonäköä. Olen aina ollut ja olen edelleen todella nirso, omasta mielestäni pitkälti juuri siitä syystä, että kiinnitän niin paljon huomiota ruoan ominaisuuksiin enkä ole koskaan ajatellut sitä pelkkänä polttoaineena (eikä siihen mielestäni tulisi pyrkiäkään, kyllä ruoka saa olla yksi elämän nautinnoista). Siinä vaiheessa, kun päätin opetella syömään terveellisemmin, jouduin ainakin jonkin aikaa syömään vähemmän tietoisesti, että ylipäätään pystyin syömään pitkään vieroksumiani vihanneksia. Näistä syistä en aio lisätä tietoisuutta itse ruokailutapahtumaan vaan pikemminkin sen kuuntelemiseen, miltä syömisen jälkeen tuntuu, sillä juuri se on auttanut minua syömään riittävän monipuolisesti ja tasapainoisesti. Herkuttelu tosin on poikkeus: ei-niin-terveellisiä mutta taivaallisen makuisia herkkuja tuleekin syödä erityisen tietoisesti, nauttia jokaisesta suupalasta - jos tätä ei osaa, herkuttelun voisi saman tien lopettaa kokonaan.

Brown Trout, Vanilla Sweet Potato, Mascarpone, Dehydrated Persimmons, Toasted Oat Sauce.

Tietoinen syöminen siis voi auttaa esimerkiksi painonhallinnassa (josta omalla kohdallani ei tosin ollut kyse), hotkimisen ja ähkyn välttämisessä sekä itselle sopivan ruokavalion löytämisessä, mutta kaikille se ei sovi. Esimerkiksi syömishäiriöistä kärsivät ihmiset kiinnittävät jo valmiiksi harvinaisen paljon huomiota kaikkeen ruokaan liittyvään, jolloin tietoinen syöminen ei välttämättä pahemmin auttaisi heitä vaan saattaisi joskus jopa pahentaa tilannetta. Tällaisissa tilanteissa onkin aivan terveellistä ajatella ruokaa "pelkkänä" energianlähteenä, kehon polttoaineena. Joskus tietoisuuskin menee liian pitkälle ja muuttuu pakkomielteeksi - ruoka on kuitenkin vain yksi elämän osa-alueista, eikä koko elämän pyöriminen sen ympärillä ole mielestäni aivan tervettä.

Kuinka tietoisesti sinä syöt?

kuvat weheartit.com

maanantai 25. marraskuuta 2013

Suoritammeko hyvinvointia?

"Kokonaisvaltainen hyvinvointi" on nykyään kovin trendikästä, ainakin mikäli blogimaailmaan ja naistenlehtiin on uskominen. Aloitamme aamumme virkistävällä meditaatiohetkellä ja superfood-smoothiella tai kaurapuuro-raejuusto-mössöllä, treenaamme lähes päivittäin mutta pidämme tunnollisesti vähintään yhden lepopäivän viikossa, kaupassa kierrämme karkkihyllyn kaukaa ja iltapalaksi maistuu taas kerran rahka kera mehukeiton tai marjojen. Silloin, kun stressi yllättää, hengittelemme syvään ja koitamme tyynesti hyväksyä sen, että näin tässä nyt pääsi käymään. Syömme proteiineja, hiilareita, vitamiineja ja hyviä rasvoja ja olemme melkein pelottavan tietoisia siitä, mistä niitä saa. Sallimme itsellemme pienen herkuttelun silloin tällöin mutta podemme huonoa omaa tuntoa siitä, jos joskus itsekuri pettää ja tulee mässäiltyä enemmän kuin oli suunniteltu. Ohjelmoimme päivämme treeni- ja ruoka-aikojen mukaan unohtamatta virkistäviä kahvi- tai brunssitreffejä ystävien kanssa. Niiden ystävien, jotka tukevat henkistä kasvuamme ja tuovat positiivisuutta elämäämme.

Good vibes and positive energy
Ylläri, mutta tämäkään ei ole kaikkien juttu.

Epäterveellisempiäkin trendejä on toki nähty. Niin kutsuttu hyvinvointi on sikäli kiva trendi, että siihen on helppo lähteä mukaan: kukapa nyt ei haluaisi voida paremmin? Terveellinen ruokavalio ja riittävä, monipuolinen liikunta ovat totta kai tärkeitä hyvän elämän ja terveyden ainesosia, enkä itsekään jaksaisi fyysisesti tai henkisestikään ilman niitä. Luonnollisesti kuulun myös positiivisen ajattelun ja tietoisuustaitojen puolestapuhujiin. Periaatteessa olen hirmuisen iloinen siitä, että nykyään niin monet ovat kiinnostuneita terveydestä, liikunnasta ja henkisestä hyvinvoinnista, mutta joskus varsinkin blogimaailmassa seikkaillessa tuntuu siltä, että koko hyvinvointihypetys on mennyt joillakin yli. Enkä nyt edes tarkoita syömishäiriöitä tai pakonomaista treenaamista vaan sitä, että oma hyvinvointi nousee elämäntehtäväksi. Siitäkin voi nimittäin tulla pahanlaatuista suorittamista, jossa podetaan huonoa omaatuntoa jokaisesta harha-askeleesta.

Pizza
Joskus tämä on paljon parempi vaihtoehto kuin rahka ja mehukeitto ;)
Minulle hyvinvointi on sitä, että elän arkeani hyviksi havaittujen rutiinien (no juurikin se liikunta, ruoka, rentoutuminen, sosialisoituminen ja opiskelu/työ) puitteissa mutta en pelkää niistä poikkeamista - enkä varsinkaan tunne huonoa omaatuntoa siitä, että joskus syön epäterveellisiä herkkuja viikon jokaisena päivänä, vietän illan kotisohvalla toljottaen Sinkkuelämän uusintoja noin sadatta kertaa ja tuhlaan rahani mieluummin tuhtiin ravintolaillalliseen kuin pahanmakuisiin superfood-jauheisiin. Ja minä syön hyvänmakuista ja ravitsevaa ruokaa, en proteiineja, hiilareita, vitamiineja ja hyviä rasvoja. Minulle kaavamaisuus ja niuhottaminen eivät ole hyvinvointia vaan masentavaa rajoittuneisuutta. Keho ja mieli ovat toki tiiviissä vuorovaikutuksessa toisiinsa, mutta todellinen hyvinvointi lähtee silti mielestä, hyvä ruoka ja fyysinen aktiivisuus vain tukevat ja edesauttavat sitä.

Perfect!❤️
Olisikin näin yksinkertaista!

Tarkoitukseni ei ole loukata ketään tai kritisoida toisten elämäntapoja, sillä jokainen tuntee itsensä parhaiten ja valitsee itse oman tiensä. Minua huolettaa kuitenkin se, että hyvinvointiin hurahtaneet (ehkäpä allekirjoittanut mukaan lukien) päätyvät stressaamaan asiasta ihan samalla tavalla kuin työstä, opinnoista, rahasta tai mistä tahansa muusta. Ja itse asiassa hyvinvoinnista on erittäin helppo stressaantua, sillä kukaan meistä ei varmasti tunne oloaan joka hetki hyväksi ja tasapainoiseksi.

Mitä hyvinvointi teille merkitsee?

kuvat weheartit.com

lauantai 23. marraskuuta 2013

Treenikuulumisia

Muistatte ehkä, miten joitakin viikkoja sitten intoilin siitä, että olin vihdoin ja viimein uskaltautunut kuntosalille treenaamaan. Nyt on päässyt käymään niin, että tässä kuluneiden viikkojen aikana olen suorastaan jäänyt koukkuun salilla käymiseen! Ikinä en olisi uskonut, että tällaista pääsee käymään, mutta näköjään sitä joskus yllättää itsensä (ja vieläpä positiivisella tavalla). Oli niissä jumpissa tullutkin ravattua kolmisen vuotta, joten vaihtelu tuntuu enemmän kuin tervetulleelta. Tosin valitettavasti olen niin hurahtavaa sorttia, että nyt olen jättänyt jumpissa käymisen pois melkein kokonaan, eikä lenkilläkään ole enää loppusyksystä tullut käytyä niin usein kuin kesäisemmillä keleillä. Kuntosalin lisäksi olen alkanut kaipailla elämääni jotain muutakin uutta liikuntaharrastusta, mielellään ohjattua sellaista: haluaisin esimerkiksi aloittaa baletin rinnalle jonkun muun, ehkä ihan erilaisen tanssilajin, ja toisaalta olisi ihanaa päästä pitkästä aikaa joogatunneille. Joogaan kyllä silloin tällöin (ehkä kerran pari viikossa) kotona, mutta ohjatuilla tunneilla keskittyminen on paljon helpompaa, ja toisaalta siellä tulisi myös kokeiltua uusia juttuja ja tehtyä harjoitus muutenkin huolellisemmin ohjaajan valvovan silmän alla. Uuden vuoden alkaessa haluan kyllä ehdottomasti jotain uutta elämääni - vaikka niinhän minä aina haluan! Onkohan tässä nyt kyse jostain sisäisen tyhjiön täyttämisestä puuhastelulla vai kroonisesta taipumuksesta innostumiseen ja sitten kyllästymiseen?

Onneksi sentään jotkut asiat ja harrastukset pysyvät elämässä, ja minulle yksi näistä on lenkkeily, jota viime aikoina olen harrastanut enimmäkseen reippaasti kävellen, kun juokseminen ei ole oikein huvittanut. Tänään ehdin pitkästä aikaa lenkille valoisaan aikaan, ja kyllä muuten kannatti - on täällä vaan aika mielettömät maisemat! Muuten jaksan aina kitistä Tampereella asumisen ankeudesta, mutta se on pakko myöntää, että täällä (varsinkin minun kotinurkillani) on ihan mahtavia lenkkeilymaastoja.




Hauskaa viikonlopun jatkoa!

perjantai 22. marraskuuta 2013

Herkkyys ja itsetunto

Käsi ylös, kenellä ei ole koskaan ollut ongelmia itsetunnon kanssa? Uskallan arvata, että sellaisia ihmisiä ei kovin paljon löydy. Itsetunto ja siihen kiinteästi liittyvä oman identiteetin muodostaminen ovat lähes kaikille tärkeitä teemoja varsinkin nuoruudessa mutta usein myös myöhemmin elämässä: identiteetti toki yleensä saa jonkinlaisen kokonaishahmon aikuisuuden alkumetreillä, mutta luonnollisesti myös myöhemmät elämäntapahtumat ja kokemukset voivat vaikuttaa siihen. Myös itsetunto voi saada kolauksia tai vahvistusta missä iässä tahansa.

Itsetunto tarkoittaa itsensä arvostamista, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, että uskoo omiin kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa, pitää puolensa eikä anna muiden pompotella itseään kohtuuttomasti. Ihminen, jolla on hyvä itsetunto, näkee oman elämänsä arvokkaana ja ainutlaatuisena sekä sietää pettymyksiä ja epäonnistumisia, joita väistämättä tulee joskus vastaan. Hyvään itsetuntoon liittyy myös totuudenmukainen minäkuva: ihminen tunnistaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Toisaalta käsite "totuudenmukainen" on mielestäni aina hieman tulkinnanvarainen, sillä kuka määrittelee, mikä on totuus kenestäkin? Kaikki luonteenpiirteet tai kyvyt eivät välttämättä näy ulospäin, ja toisaalta kukaan ei tunne itseään läpikotaisin.

Princess :) | via Facebook

Erityisherkillä ihmisillä (kuten muillakin normista poikkeavilla) on usein huono itsetunto. He saattavat kokea olevansa viallisia, koska heidän on usein vaikeaa sopeutua ympäristön vaatimuksiin. Moni heistä on myös saanut kuulla ties minkälaista ihmettelyä: miksi olet noin ujo, eihän tässä mitään pelättävää ole, miksi pelkäät ihmisiä, miksi olet niin hiljaa, oletko masentunut, oletko ylimielinen... Tällainen ei varsinaisesti kohota itsetuntoa, kuten arvata saattaa. Sosiaaliset suhteet niin kotona, koulussa kuin kaveripiirissäkin vaikuttavat kiinteästi itsetunnon, minäkuvan ja itsearvostuksen kehitykseen, mutta valitettavasti vanhemmat, opettajat ja muut kasvattajat eivät aina osaa ottaa lapsen tai nuoren ominaisuuksia ja kykyjä parhaalla mahdollisella tavalla huomioon. Toki pelokasta ja herkkää lasta kannattaa kannustaa olemaan mukana maailman menossa, mutta synnynnäisestä piirteestä syyllistäminen tai sen vähättely on itsetunnon kannalta vahingollista. Jos herkkä ihminen on kotona välttynyt tällaiselta, kohtaa hän kuitenkin usein ongelmia esimerkiksi koulussa, missä kaikkien yksilöllisten tarpeiden huomioon ottaminen on tietysti hyvin vaikeaa.

Miten erityisherkkä sitten voisi kohentaa itsetuntoaan? Ainakin kehittämällä itsetuntemusta. Luulen, että monien herkkien ihmisten ongelma on se, että he eivät osaa käsitteellistää ominaisuuksiaan, sillä herkkyys on sanana niin lähellä ujoutta, introverttiutta, arkuutta ja ties mitä vastaavaa. Jos herkkä ihminen ei kuitenkaan koe olevansa ujo tai introvertti (mitä hänelle todennäköisesti on usein ehdotettu), hän saattaa jäädä hieman ymmälleen siitä, miten hän loppujen lopuksi voisi kuvailla itseään. Kenen tahansa itsetunnolle on tärkeää olemassa olevien piirteiden, kykyjen, heikkouksien ja vahvuuksien tunnistaminen ja hyväksyminen, mutta joillekin siihen on paremmin tarjolla valmiita malleja: esimerkiksi tarkkaavuushäiriön, oppimisvaikeuksien tai Asperger-tyyppisten piirteiden hyväksyminen osaksi omaa identiteettiä on toki usein vaikeaa, mutta toisaalta ne ovat verrattain hyvin tutkittuja, tunnettuja ja kuvailtuja ominaisuuksia/häiriöitä (mitä nimeä niistä sitten haluaakaan käyttää), mikä voi helpottaa oman identiteetin ja itsetunnon työstämistä. Itsetuntopulmista kärsivän ihmisen olisi hyvä välillä pysähtyä miettimään, kuka hän todella on, miksi hän kokee asiat niin kuin kokee, ja mitkä ovat hänen heikkouksiaan ja vahvuuksiaan.

Floral Yo! | via Tumblr

Myös tunnetaitojen kehittäminen tukee hyvän itsetunnon rakentumista. Monilla saattaa olla vaikeuksia tunnistaa, nimetä ja hyväksyä omia tunteitaan, mutta arvelen, että herkkien kohdalla ongelma saattaa pikemminkin olla se, että he kiinnittävät huomionsa pieniinkin tunnekokemuksiin erityisen helposti, ja helposti viriävät voimakkaat tunteet keikauttavat helposti heidän henkisen tasapainonsa päälaelleen. Omalla kohdallani esimerkiksi pettymysten ja epäonnistumisten käsittelyssä ja sietämisessä olisi paljon opittavaa - joskus on vain niin kummallisen vaikeaa erottaa omaa tunnetta ja todellista asiaintilaa, vaikka tietäisi vallan hyvin, että asiat eivät yleensä ole niin huonosti kuin alhaisimmassa mielentilassani ajaudun kuvittelemaan. Apuna voisikin olla se, että oppisimme paitsi tiedostamaan, myös hyväksymään tunteemme sellaisina kuin ne ovat - ja hoksaamaan sen, että tunteet eivät ole pysyviä vaan hetkellisiä ja ohimeneviä tiloja.

Onnistumisen kokemukset, myönteinen palaute ja pystyvyyden tunne paitsi tuntuvat hyvältä, myös vaikuttavat itsetuntoon pidemmälläkin aikavälillä. Siksi omia taitojaan kannattaa kehittää - varsinkin esimerkiksi sosiaalisia taitoja, joita tarvitsemme jokapäiväisessä elämässämme. Herkkä ihminen ei välttämättä ole sosiaalisesti taitamaton, mutta jos hän eristäytyy huomattavan paljon maailman menosta ja muiden seurasta, on selvää, että hänen sosiaaliset taitonsa eivät juuri pääse kehittymään. Heikot sosiaaliset taidot puolestaan vaikuttavat kielteisesti kohtaamisiin ihmisten kanssa, ja kun kohtaamisista jää ikävä maku, niitä alkaa tietysti usein vältellä. Niinpä omien sosiaalisten taitojen kehittäminen kehittää lähes väistämättä myös ihmissuhteita, jolloin niistä saa paljon enemmän hyvää irti. Ja niin - miten niitä sosiaalisia taitoja sitten voi kehittää? Eipä paljon muuten kuin olemalla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Omat sosiaaliset taitoni ja itseluottamukseni ovat kehittyneet viime vuosina huimasti ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin, kahvitellut uusien tuttavien tai puolituttujen kanssa ainakin kerran pari kuussa, yrittänyt keksiä jutunjuurta vieraampienkin tyyppien kanssa ja myös tehnyt työtä, jossa kommunikoin ihmisten kanssa ihan koko ajan. Se ei tietenkään aina tunnu helpolta, ja koen sosialisoitumisen myös varsin kuormittavana mutta toisaalta myös hirmuisen antoisana ja opettavaisena :)

Millaisia ajatuksia teillä on itsetunnosta ja sen kehittämisestä?

perjantai 15. marraskuuta 2013

7 vinkkiä parempaan kuuntelemiseen

Moni meistä haluaisi varmasti olla hyvä kuuntelija: luotettava ja turvallinen hahmo, jolle on helppo uskoutua vaikeissakin asioissa. Joillekin kuuntelemisen taito on tärkeä osa työtä, mutta luonnollisesti se on tärkeässä roolissa myös kenen tahansa läheisissä ihmissuhteissa. Harva haluaa avautua henkilökohtaisista asioistaan ja ongelmistaan ihmiselle, joka ei osaa keskittyä toisen sanomisiin, mitätöi hänen kokemuksiaan, kääntää puheenaiheen itseensä tai asettaa sanat toisen suuhun. Jotkut ovat ehkä luontaisesti parempia kuuntelijoita kuin toiset, mutta kuuntelemisen taitoa voi ja on syytä myös opetella - myös niiden, jotka kokevat jo osaavansa kuunnella. Aina voi nimittäin oppia paremmaksi ;) Tässäpä muutamia vinkkejä parempaan kuuntelemiseen erityisesti tilanteessa, jossa puhuja kertoo ongelmistaan:

1. Katso silmiin mutta älä tuijota.

2. Peilaa puhujan kehonkieltä. Sopeuta ilmeesi, puhetyylisi, vartalon asentosi ja eleesi siihen, miten puhuja vastaavia elementtejä käyttää - samassa rytmissä oleminen lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja auttaa positiivisen ilmapiirin sekä luottamuksen luomisessa. Tarkoituksenmukaista ei tosin ole lähteä mukaan puhujan jännittyneisyyteen vaan reagoida enemmänkin rauhallisiin ja neutraaleihin piirteisiin tämän itseilmaisussa.

3. Reagoi kuulemaasi. Mikään ei ole ahdistavampaa kuin puhua ihmiselle, joka vain tuijottaa ilmeettömänä. Esimerkiksi nyökkääminen, ilmeillä reagoiminen ja pienet hyväksyvät/uteliaat äännähdykset paljastavat, että todella kuuntelet ja ymmärrät, mitä kuulet, ja kannustat puhujaa jatkamaan. Usein on myös hyvä keino toistaa omin sanoin, mitä puhuja äsken sanoi. Tässä tosin kannattaa olla varovainen, sillä jos se ei tule luontevasti, se kuulostaa helposti päälleliimatulta.

4. Älä mitätöi tai latista toisen tunteita. Vaikka kaverin tai asiakkaan ongelma saattaisi sinun korvissasi kuulostaa mitättömältä, sitä ei ehkä ole viisasta mainita. Pitäisi olla itsestäänselvää, että me kaikki koemme erilaiset elämäntilanteet ja tapahtumat eri tavoin, joten meillä on myös hyvin erilaisia ja eri tasoisia ongelmia. Lohduttaminen on vaikeaa, mutta suosittelisin silti jättämään "kyllä se siitä"-, "tiedän miltä sinusta tuntuu"- ja "kaikki järjestyy" -tyyppiset latteudet väliin, sillä itse en ainakaan koe niiden auttavan yhtään - pikemminkin niistä tulee joskus sellainen olo, ettei kuuntelija keksi muuta sanottavaa ja koittaa päästä tilanteesta nopeasti karkuun.

5. Anna konkreettisia neuvoja. Aina neuvominen ei ole edes tarpeen: moni kokee vaikeassa tilanteessa jo pelkän puhumisen ja kuulluksi tulemisen helpottavana. Toisten neuvominen on aina hieman riskialtista, sillä emme voi tismalleen tietää, mitä toisen päässä liikkuu, emmekä myöskään voi nähdä tulevaisuuteen, jolloin tietäisimme, mikä ratkaisu ongelmaan olisi paras. Abstraktit ja epämääräiset neuvot harvoin auttavat, mutta sen sijaan yksinkertaiset, käytännölliset neuvot voivat toimia varsinkin, jos tavoitteena on aktivoida tai piristää ahdistunutta kaveria.

6. Keskity siihen, mitä puhuja haluaa kertoa. Toki tarkentavia ja tulkitseviakin kysymyksiä saa ja usein kannattaakin esittää, mutta puheenaiheen vaihtaminen tai muualle johdatteleminen on asia erikseen.

7. Älä tee oletuksia toisen tunteista. Et voi tietää, mikä juuri hänelle on rankkaa, vaikeaa, helpottavaa tai turhaa, ellei hän kerro sitä. Kaikki eivät tunne samalla tavalla samanlaisissa tilanteissa, minkä takia en ihan äkkiä päästäisi suustani niinkin tavallista lausetta kuin "tiedän, miltä sinusta tuntuu".

Millainen teistä on hyvä kuuntelija? Onko kuunteleminen teille helppoa vai vaikeaa?

tiistai 12. marraskuuta 2013

Erityisherkkä ihminen

Jos olette lukeneet blogiani vähänkään pitempään tai tarkemmin, ette ole voineet välttyä huomaamasta, että herkkyys on minua todella kovasti kiinnostava aihepiiri - osin siksi, että olen itse herkkä, mutta osin myös siksi, että piirteen käsittely psykologiankin alalla on sen verran kirjavaa. Eri ihmiset, niin tutkijat kuin maallikotkin, tuntuvat käsitteellistävän herkkyyden monella eri tavalla: hyvin usein se liitetään esimerkiksi ujouteen, inrtoverttiuteen, neuroottisuuteen, tunne-elämän epätasapainoon ja luovuuteen. Luin jonkin aikaa sitten amerikkalaisen psykologin ja psykoterapeutin Elaine N. Aronin vastikään suomennetun kirjan nimeltä Erityisherkkä ihminen (The Highly Sensitive Person: How to Thrive When the World Overwhelms You, julkaistu englanniksi jo vuonna 1999). Kirjassa kuvaillaan perusteellisesti, mitä erityisherkkyys tarkoittaa, millaisia haasteita se aiheuttaa niin työssä kuin ihmissuhteissakin, ja miten näistä haasteita voi selvitä. Kirjassa on siinä mielessä self help -vivahteita, että se on suunnattu erityisesti herkille ihmisille ja heidän läheisilleen, ja siinä korostetaan jatkuvasti herkkyyden positiivisia puolia ja kannustetaan erityisherkkää lukijaa hyväksymään itsensä rajoituksineen ja vahvuuksineen ja toteuttamaan itseään koko potentiaalillaan. Kirja sisältää paljon myös harjoituksia, joiden ideana on pohtia oman elämän tapahtumia, tunteita, tulkintoja ja ajatuksia nimenomaan herkkyyden valossa. Välillä tämä pyrkimys herkkien voimaannuttamiseen melkein häiritsi, mutta toisaalta ymmärrän sen hyvin, sillä moni herkkä ihminen kärsii huonosta itsetunnosta ja kokee olevansa vääränlainen tai rikkinäinen.

♠†Alice is Dead†♥ | via Tumblr

Mitä erityisherkkyys sitten on? Aronin mukaan siinä on neljä eri osa-aluetta: "tavallista" herkempi emotionaalinen reaktiokyky, vivahteiden ja yksityiskohtien havaitseminen niin ympäristöstä kuin ihmisistä, ärsykkeiden liiallisuus ja tiedon syvällinen käsittely. Erityisherkän ihmisen hermosto reagoi niin ulkoisiin kuin sisäisiin ärsykkeisiin tavallista herkemmin, mikä johtaa siihen, että nämä nämä ihmiset huomaavat ympäristöstään (ja omista sisäisistä tiloistaan) muita enemmän ja pienempiä ärsykkeitä. Tästä johtuen erityisen paljon tai voimakkaita ärsykkeitä sisältävä ympäristö tai tilanne väsyttää heidät helposti, ja he kokevat usein tarvetta vetäytyä hetkeksi omiin oloihinsa rauhoittumaan. Erityisherkkien elimistö on myös tottumattomana tavallista herkempi esimerkiksi kofeiinin vaikutuksille, ja nälkä tai jano häiritsee heitä usein muita enemmän. Toisaalta herkkyydessä on myös etunsa: erityisherkät pystyvät usein keskittymään erityisen hyvin (kunhan ympäristö ei sisällä liikaa häiriötekijöitä) ja tekemään tarkkuutta, nopeutta ja tarkkaavaisuutta vaativia tehtäviä, pohtivat omaa ajatteluaan, vaistoavat herkästi muiden ihmisten mielialoja (ja toisaalta heijastavat niitä itse, mikä ei tietenkään ole pelkkä etu), huomaavat virheet tarkasti ja pyrkivät välttämään niitä.

Kirjassa korostetaan jatkuvasti sitä, että erityisherkkyys ei ole hyvä tai huono vaan neutraali piirre, siinä missä mikä tahansa muukin persoonallisuuden piirre, jossa on monenlaisia puolia, ja joka jossain tilanteessa on eduksi ja toisessa ehkä haitaksi. Ujouden ja herkkyyden suhde on erityisen mielenkiintoinen: monet erityisherkät määritellään helposti ujoiksi, ja moni heistä myös määrittelee itsensä niin - ehkä joskus siksi, että on saanut kuulla niin paljon puhetta ujoudestaan eikä osaa käsitteellistää ominaisuuksiaan muulla tavoin. Sitkeä ja pitkään jatkunut itsensä kutsuminen ujoksi on luonnollisesti myös itseään toteuttava ennustus. Ujous, introverttius ja herkkyys esiintyvät usein yhdessä (Aronin mukaan noin 70% erityisherkistä on myös introverttejä), mutta ne eivät tarkoita tismalleen samaa. Ujous on uusien sosiaalisten tilanteiden jännittämistä, lievä muoto sosiaalisesta pelosta, eikä herkkä välttämättä jännitä uusia asioita erityisen paljon - hän vain väsyy liiallisesta ärsyketulvasta, yleensä myös tutuissa ja turvallisen tuntuisissa tilanteissa. Ylivirittyneisyys ei aina johdu pelosta. Herkkä ihminen ei usein viihdy jättimäisessä porukassa ärsykkeiden määrän takia, mutta hänen sosiaaliset taitonsa voivat siitä huolimatta olla hyvät, ja pienemmässä seurueessa (tai toki isommassakin aika ajoin) hän voi olla hyvinkin sosiaalinen ja puhelias.

(1) Tumblr

Aronin mukaan itsetuntemus ja menneisyyden uudelleentulkinta juuri tämän piirteen valossa ovat tärkeitä erityisherkälle, samoin kuin henkisten työkalujen löytäminen eli oman herkkyyden kanssa toimeen tuleminen: miten viihtyä paremmin maailman menossa ja mistä tietää, milloin on parempi jättäytyä sen ulkopuolelle? Siihen ei tietenkään ole yhtä oikeaa vastausta, vaan jokaisen on löydettävä vastaukset itse. Olennaista on kuitenkin se, ettei erityisherkänkään kannata eristäytyä maailman menosta vaan löytää oma tapansa osallistua ja olla mukana siinä. Esimerkiksi itselle sopivan ammatin ja harrastusten löytäminen auttaa tässä, samoin kuin ajan viettäminen samalla aaltopituudella olevien ihmisten kanssa. Toisaalta omakohtaisesta kokemuksesta voin sanoa, että herkälle tekee hyvää myös altistua vähemmän herkkien ihmisten vaikutukselle, vaikka ristiriitoja ja väärinymmärryksiä väistämättä välillä tulee. Herkän täytyy osata ottaa oma tilansa mutta myös tulla ulos sieltä. Ärsyketulva tuntuu väkisinkin välillä liialliselta, mutta senkin kanssa voi oppia tulemaan toimeen: monia kuulemma on auttanut jo oman erityisherkkyyden tiedostaminen, sen tajuaminen, että ylivirittyneisyys ei johdu pelosta tai ahdistuksesta vaan nimenomaan ärsykkeiden (positiivistenkin) määrästä ja intensiteetistä.

Tästä aiheesta riittäisi vielä paljon sanottavaa ja pohdittavaa, joten ehkä jatkan toisella kertaa - jos teitä siis kiinnostaa, ilmaiskaa toki mielipiteenne! Muutkin kommentit ja kokemukset aiheesta ovat myös enemmän kuin tervetulleita :)

P.S. Täällä voi lyhyesti testata omaa herkkyyttään.

torstai 7. marraskuuta 2013

Vahvuuksista


Olen tismalleen samaa mieltä siitä, että tietyistä luonteenpiirteistä, jotka helposti tuntuvat heikoilta kohdilta tai jopa puutteilta, voi sopivissa olosuhteissa ja tietysti myös oman työskentelyn kautta jalostaa vahvuuksia. Omalla kohdallani olen pohtinut paljon herkkyyttä, joka tuntuu olevan selkeästi sekä heikkous että vahvuus - jotain, mistä luopuminen muuttaisi persoonani aivan toiseksi, mutta joka silti tuntuu aika ajoin vaikeuttavan elämää. Herkkyydestä olen kirjoittanut ennenkin ja tulen kirjoittamaan lähitulevaisuudessa lisää, mutta kannattaa muistaa, että moni muukin piirre voi aiheuttaa yhtä ristiriitaisia tunteita, vaikuttaa positiivisesti tiettyihin elämänalueisiin mutta negatiivisesti toisiin. Silti se voi olla yksi suurimmista vahvuuksistasi, tai ainakin siitä voi tulla sellainen.

Mitkä ovat teidän vahvuuksianne, ja miten ne ovat löytyneet?

tiistai 5. marraskuuta 2013

Pelkkää kaunista harmaata

Tänään pääsin siihen pisteeseen, missä elämän kurjuus paisuu sellaiseen mittakaavaan, ettei sille voi kuin nauraa. Kurjuudella en tässä tarkoita mitään oikeasti kamalaa vaan pieniä, lähes merkityksettömiä seikkoja, jotka on helppo tulkita vastoinkäymisiksi ja joista on helppo lannistua tai ärsyyntyä. Ulkona on ollut päiväkausia harmaata, sateista ja pimeää ympäri vuorokauden, minkä takia en meinaa millään päästä aamulla sängystä ylös. Lenkkeily pimeässä tihkusateessa ei voisi vähempää kiinnostaa. Eikä oikeastaan kotoa poistuminen muutenkaan. Voisin toki jäädä koko päiväksi makaamaan sohvalle ja toljottamaan telkkaria, mutta onneksi olen viime päivinä valinnut ihmisten tapaamisen, salilla treenaamisen ja kaiken muun pienen puuhastelun. Tänään kävellessäni salilta kotiin hirmuisessa tuulessa (meinasin lähteä lentoon sateenvarjoni kanssa) ja inhassa tihkussa alkoi jostain syystä hymyilyttää. Oikeastaan harmaa on aika kaunis ja rauhoittava väri, ja oikeastaan pidän marraskuusta todella paljon - ei ole minkäänlaisia paineita lähteä ulkoilemaan (minkä takia ulkoilu kauniina tai ainakin sateettomina päivinä tuntuu erityisen hyvältä idealta) tai sosialisoitumaan, vaan voi tehdä juuri niin kuin itseä huvittaa. Ja sitä paitsi marraskuun alku tarkoittaa sitä, että ensi kuussa on joulu, eli nyt on jo ihan okei kuunnella joululauluja, fiilistellä edellisten joulujen valokuvia, juoda glögiä ja lukea hyviä kirjoja kynttilänvalossa, jee!


 Miten te selviätte pimeyden keskellä? Erityisesti niihin mahdottomiin aamuheräämisiin kaipaisin vinkkejä!

lauantai 2. marraskuuta 2013

Kaikki alkaa hengityksestä

Kiireen, stressin ja kaiken muun häiritsevän keskellä minulle käy helposti niin, että unohdan hengittää. Ahdistuneessa olotilassa tuntuu helposti siltä, etten saa henkeä kunnolla, vaikka esimerkiksi varsinaisia paniikkikohtauksia minulla ei ole koskaan ollut. Ongelma ratkeaa kuitenkin varsin yksinkertaisesti: pysähtymällä, hengittämällä syvään ja keskittymällä hetkeksi vain ja ainoastaan siihen. Säännöllisen joogaamisen ja vähän vähemmän säännöllisen meditoinnin myötä olen oppinut arjessakin pysähtymään hengittämään silloin, kun jokin ärsyttää ja tekisi mieli purkaa vitutusta tiuskimalla tai mulkoilemalla viattomia sivullisia. Kuitenkin tämä taito kuitenkin unohtuu aivan liian helposti silloin, kun sitä kaikista eniten tarvitsisi.

Live

Tänään on ollut hieman tylsä, masentava ja harmaa päivä, mutta kävin elokuvissa sekä kävelyllä raittiissa ulkoilmassa ja tein rauhallisen joogaharjoituksen kotona. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että olen oikeasti muistanut hengittää ja elää tässä hetkessä, ja se on kuulkaas aika hieno tunne! Kun pysähtyy tähän hetkeen, saattaa kokea edes ohimenevästi sen, että oikeastaan mitään muuta ei ole olemassa - menneisyys on jo karannut käsistä, eikä tulevaisuudesta voi koskaan tietää varmuudella mitään. Minulle se on vielä vähän pelottava ajatus, mutta ehkä se voisi olla myös vapauttavaa.

Rentouttavaa viikonlopun jatkoa!

torstai 31. lokakuuta 2013

Mitä tehdä, kun mikään ei onnistu

Kun ruikutin eräälle ystävälleni ahdistuksen ja epätoivon sävyttämistä itkukohtauksista, mistä olen kärsinyt tavallista useammin kuluneen syksyn aikana, hän ehdotti minulle kokeilemisen arvoista ideaa: voisin kirjoittaa ylös, minkä seikkojen olen huomannut parantavan oloa kaikkein alhaisimmassakin mielentilassa, laittaa listan näkyvälle paikalle, mistä muistaisin vilkaista sitä silloin, kun epätoivo tai alakulo iskee. Vielä en ole saanut askarreltua tällaista huoneentaulua, mutta aion ehdottomasti tehdä sen. Päätin laittaa tännekin listan siitä, mitä minun aiemman kokemuksen perusteella kannattaa tehdä silloin, kun mikään ei tunnu onnistuvan.

1. Liiku. Jooga tai muu rauhallinen liikunta saattaa rauhoittaa myrskyävää mieltä, mutta joskus kunnon rääkkitreeni lenkkipolulla, salilla tai tanssitunnilla tehoaa vielä paremmin - eikä liikunnan vaikutuksessa ole kyse pelkästä ajatusten harhauttamisesta, sillä kun keho voi hyvin, se vaikuttaa tehokkaasti myös mieleen.

Peace of soul

2. Laita ruokaa. Stressin ja murheiden keskellä tekisi ehkä mieli turvautua take away -pöperöihin tai valmisruokiin, mutta ruoanlaitto on todella terapeuttista puuhaa, varsinkin kun siihen keskittyy. Ja tietysti kotitekoisen hyvän ruoan syöminen piristää taatusti enemmän kuin pakastepizzan lämmittäminen.

3. Puhu läheisille. Mitä enemmän olen oppinut avautumaan läheisille mieltäni painavista asioista, sitä parempi ja kevyempi olo minulle on tullut. Tunteiden piilottelu ja tukahduttaminen eivät yleensä auta mitään vaan pikemminkin pahentavat tilannetta.

4. Tee taidetta ja nauti taiteesta. Auttaa ongelmaan kuin ongelmaan.

Colours are live

5. Ajattele, miten paljon huonommin asiat voisivat olla - ainakin minulla se auttaa olemaan kiitollinen siitä, mikä kaikki elämässäni ongelmista huolimatta on hyvin.

6. Ime itseesi toisten positiivisia ajatuksia, vaikkapa kirjoista tai blogeista.

7. Lue lempikirjaasi tai katso jokin tuttu ja turvallinen elokuva.

8. Kirjoita hankalista tunteista. Vähän sama juttu kuin puhumisen kanssa, mutta vain itselle kirjoittaessa ei tarvitse miettiä kenenkään muun tunteita tai sitä, ilmaiseeko asioita tarpeeksi fiksusti tai ymmärrettävästi.

(7) Tumblr

Mikä aktiviteetti tai ajattelutapa teillä auttaa surkean olotilan yllättäessä?

kuvat weheartit.com

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Miksi lukeminen kannattaa

...to free our soul.

Lomaviikko kului yhdessä hujauksessa ensin rentoutumisen ja sitten museoiden, oopperan, kirjamessujen ja vähän shoppailunkin parissa, ja kotiin Tampereelle palaaminen masensi aivan yhtä paljon kuin kesälomankin jälkeen. Hieman sielua riipii ajatella, että kaikki minulle läheisimmät ihmiset asuvat jossain muualla, joten emme koskaan näe niin usein kuin haluaisin. Onneksi on sentään muutamia hyviä ystäviä täälläkin. Ja onneksi on kirjoja, joita lukiessa huomaa, että jotkut ihan oikeasti saattavat kokea maailman ainakin jossain määrin samalla tavalla kuin minäkin. Se on hieno tunne, varsinkin kaltaiselleni ihmiselle, joka on aina kokenut olevansa vähän erilainen. Lisäksi lukemalla pääsee usein sisälle myös sellaisiin ajatus- ja tunnemaailmoihin, joiden ymmärtäminen arkielämän pohjalta voisi olla lähes mahdotonta. Itse olen lukenut kuluneen syksyn aikana surkean vähän romaaneja (syytän tästä paksuja tenttikirjoja, jotka viime jaksossa söivät ison osan vapaa-ajastani), mutta nyt aion ryhdistäytyä - varsinkin kun kirjamessuilta tuli ostettua aika mukavasti luettavaa, niin faktaa kuin fiktiotakin :)

Olisi muuten kiva kuulla, millaisista kirjoista te pidätte - suositukset kelpaavat aina!

perjantai 18. lokakuuta 2013

Hengähdystauko

Tänään (turhan vaikean tentin jälkeen) minulla alkoi vihdoin odotettu epävirallinen syyslomani. Oikeaa lomaa minulla ei tänä vuonna ole, luennoista ei ole hetken taukoa, mutta onneksi oman loman pitäminen on sentään mahdollista - eikä nyt ole ehkä syytä mainita muutamista korvaavista tehtävistä, joita joudun tekemään paria kurssia varten. Vaikka viihdyn opiskelujeni parissa loistavasti, joskus on todella tarpeen pitää niistäkin kunnon hengähdystaukoa. Tämä syksy on ollut kaikin puolin erityisen hektinen ja täynnä kaikenlaista päänvaivaa, joten nyt tekee hyvää päästä muihin maisemiin selvittelemään omia ajatuksia, tai pikemminkin keskittyä johonkin ihan muuhun kuin niiden vatvomiseen. Huomenna lähden ensimmäistä kertaa kesän jälkeen muutamaksi päiväksi Ouluun perheen luokse, minkä jälkeen suuntaamme yhdessä vanhempieni kanssa Helsinkiin pienelle kulttuurilomalle (tiedossa ainakin oopperaa, museoita ja kirjamessut).

Oma läppäri ei lähde reissuun mukaan, sillä nyt on suunnitelmissa lähinnä laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa, hyvää ruokaa (kuten aina) sekä rentoutumista ulkoilun ja kulttuuriaktiviteettien parissa jatkuvan Facebookin kyttäämisen ja blogien selailun sijaan. Myös treenaamisen osalta aion ottaa tulevan viikon vähän löysemmin, sillä tällä hetkellä parin viime viikon sali-innostus kyllä tuntuu kropassa. Toivottavasti olisi luvassa vielä kivoja syksyisiä lenkkeilyilmoja räntäsateen ja hyytävän tuulen sijasta! Vielä viikonloppuna täällä oli ihan mieletön ruska, mutta kohta siitä ei taida olla enää jälkeäkään, kun viime päivien huimat tuulet ovat repineet lehtiä puista aika tehokkaasti. Tänä syksynä olen kuitenkin ehtinyt tavallista enemmän nauttia upeasta ruskasta ja kauniista syyspäivistä lenkkeilyn merkeissä, ja onneksi siitä on kertynyt aika paljon valokuviakin todisteeksi.






Hauskaa viikonloppua!

torstai 17. lokakuuta 2013

Musiikki parantaa

Luin taas kerran mielenkiintoisen jutun musiikin parantavasta voimasta. Artikkelissa kerrotaan, että musiikin kuuntelemisen on havaittu jopa edistävän aivoinfarktista toipumista: oman mielimusiikin kuuntelulla oli positiivisia vaikutuksia niin kielellisen muistin ja tarkkaavaisuuden kuin hahmotuskyvyn palautumiselle infarktin jälkeen. Aivokuvauksissa on havaittu musiikin aktivoivan aivoalueita, jotka säätelevät vireyttä, huomiokykyä, käsitteellistä ajattelua, muistia, tunteita sekä liikkeitä. Erityisesti aivoja ravistelee oma lempimusiikkimme, joka käynnistää aivojen palkitsemisjärjestelmän ja aktivoi aivojen syviä rakenteita, joiden reagoimiseen tarvitaan yleensä jokin erittäin voimakas pelkoa tai mielihyvää tuottava ärsyke. Kiehtovaa muuten, että sillä ei niinkään ole väliä, onko lempimusiikki klassista, purkkapoppia, örinäheviä, räppiä tai mitä tahansa - kunhan siitä nauttii, sillä on paljon positiivisia vaikutuksia!

Musiikin kokemista (tai tuottamista) ei voi selittää tietoisen mielen tasolla, ja kuten arvata saattaa, musiikki myös aktivoi aivoissa hyvin eri alueita kuin tietoiset episodiset tai semanttiset (faktat) muistot. Niinpä musiikin tuttuus ja tunnevaikutukset säilyvät usein vaikeasti dementoituneilla tai muista muistiongelmista kärsivillä potilailla. Musiikki myös rauhoittaa esimerkiksi aggressiivisia ja ylivilkkaita lapsia sekä levottomia muistisairaita ja jopa toimii varsin hyvänä kipulääkkeenä ja stressin lievittäjänä. Se voi myös ehkäistä masennusta ja kohentaa masentuneiden tilaa huomattavasti. Musiikkia käytetään paljon myös erilaisissa terapiatarkoituksissa varsinkin sellaisten potilaiden kanssa, joiden on vaikeaa, jopa mahdotonta sanallistaa tunteitaan ja kokemuksiaan - ja eikö se ole meille kaikille vaikeaa ainakin toisinaan?

 thoughts. inspirations.

Musiikkiterapiaan kuuluu usein itse musisoimista, jolla on taitojen tasosta riippumatta positiivisia vaikutuksia, mutta varmasti yhtä terapeuttisia vaikutuksia voi olla pelkällä musiikin kuuntelulla. Moni sääteleekin tunteitaan ihan tietoisesti musiikin avulla kuuntelemalla "fiilikseen sopivia" biisejä, antautumalla tietynlaisille tunnekokemuksille silloin, kun niitä kaipaa. Musiikkiin uppoutumisen voi toki nähdä todellisuuden pakenemisena, mutta mielestäni se ei välttämättä ole sitä: musiikin, kuten muunkin taiteen, avulla voi päästä lähemmäs toisten ihmisten tunnekokemuksia, saada uusia tunne- ja kokemustason näkökulmia, joiden avulla on usein helpompi käsitellä omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Musiikin äärellä on lupa itkeä, mutta itse ainakin itken kaunista musiikkia kuunnellessani ennen kaikkea oman kokemukseni, tunteideni ja muistojeni tähden. Joillekin on myös helpompaa purkaa tunteitaan taide-elämysten kautta, eikä se mielestäni ole ollenkaan huono tapa.

Itse olen kokenut musiikin äärellä tunteita, jotka ovat vahvuudessaan verrattavissa päättömään rakastumiseen tai musertavaan suruun. Vaikka nautin suuresti monista muistakin taidemuodoista, musiikki on kuitenkin se, joka herättää minussa eniten tunteita ja jonka voimalla koen selvinneeni monista vastoinkäymisistä. Vaikuttavan musiikin äärellä voin elää erityisen vahvasti nykyhetkessä, unohtaa kaiken muun ja olla silti samaan aikaan harvinaisen tietoinen omista tunteistani ja kokemuksistani. Joskus se sattuu, joskus se tuntuu paremmalta kuin mikään, mutta puhdistavaa se on aina. Valitettavasti olen kuitenkin musiikin suhteen sen verran nirso, että huippukokemuksia ei aivan joka päivä tule vastaan, mutta toisaalta ehkä niiden liian tiheä ilmeneminen vähentäisi niiden tehoa ;)

Millaisesta musiikista te saatte voimaa? Oletteko kokeneet musiikin parantavia vaikutuksia omassa elämässänne?

P.S. Oletteko muuten kuulleet, että on olemassa myös ihmisiä, jotka eivät "kuule musiikkia"? Eikö olisikin kauheaa?

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Tasapainosta

Viime päivinä olen pohtinut paljon henkistä tasapainoa - ehkä siksi, että omani on niin horjuva. Eilen illalla itkin tuntikausia pystymättä keskittymään mihinkään järjelliseen toimintaan, ja tänään olen ehtinyt jo olla onneni kukkuloilla upean sään, kivojen kirppislöytöjen ja illalla ohjelmassa olevan balettitunnin ansiosta. Minulle on sanottu, että kannattaisi olla tasaisempi, mutta ongelmani on se, etten ole varma, haluanko: pelkään, että pahimpien angstihetkien mukana katoaisivat myös ne hetkelliset, lähes ylitsevuotavat positiiviset tunteet, joista niin kovasti nautin. Kuvittelen, että huippuhetket ja aallonpohjat kuuluvat erottamattomasti yhteen ainakin omalla kohdallani. Kuitenkin tasaisesti tuntevat tyypit vaikuttavat usein onnellisemmilta kuin kaltaiseni vuoristoratatunteilijat. Jonkinlainen mielenrauha olisi varmasti hyvä löytää, sellainen perusturvallisuuden tunne, joka ei katoaisi minnekään huonoinakaan hetkinä. Joskus pelkään, että laidasta toiseen heilahteleva luonteeni karkottaa rakastamani ihmiset luotani, tai että kukaan ei voisi täysipainoisesti rakastaa minua sen takia. En aina tiedä, haluanko olla "oma itseni" vai joku tasapainoisempi, joku ehjä ja kokonainen, joka tietää, kuka on. Mutta mistä tasapainon voisi löytää?


Fotos de la biografía | via Facebook 

tiistai 24. syyskuuta 2013

Isoäitien terveysneuvoja

Löysin yliopiston kierrätyskirjahyllystä ikivanhan kirjan nimeltä Terveydenhoidon opas naisille, joka osoittautui hyvin mielenkiintoiseksi, suorastaan hulvattomaksi (tarjosi myös päivän parhaat naurut). Kyseessä on vuoden 1962 painos ensimmäisen kerran jo 30-luvun alussa julkaistusta kirjasta, jonka tarkoituksena on olla "todellinen terveyden, kauneuden ja elämänilon oppikirja" ja neuvoa, "miten naisen on järjestettävä elintapansa välttyäkseen terveyttään uhkaavilta vaaroilta". Sangen kiehtovaa settiä siis, ainakin minunlaiselleni historiafriikille (riemullani ei olisi juuri rajoja, jos löytäisin jostain myös vanhoja psykologian/psykiatrian kirjoja). Mainittakoon tähän väliin muuten sekin, että vietin kesällä mökillä paljon aikaa lueskellen 50-luvulla syntyneiden äitini ja tätini vanhoja koulukirjoja, ja oli aika pöyristyttävää huomata, miten paljon maailma on niistä ajoista muuttunut.

Mutta asiaan, tässäpä muutamia parhaita paloja, mitä olen kirjasta tähän mennessä oppinut:

Ryhtiin vaikuttavat määräävästi ruumiillinen kunto, mutta myös ihmisen koko henkinen olemus. Ryhti merkitsee siis yhtä paljon sisäistä voimaa kuin ruumiillista kuntoa. - - Ryhtivirheet ovat näet useimmiten yleisten seikkouksien seurauksia, ja ne hidastavat lapsen henkistä kehitystä.
(Ryhti näyttää olleen muutenkin kovasti huolenaiheena, sitä käsitellään kirjassa huomattavasti perusteellisemmin kuin esim. ruoansulatusta.)

Likaisuus vieroittaa, mutta puhtaus lähentää ihmisiä toisiinsa. Sitä mukaa kuin puhtaus pääsee kotien valtiaaksi, se vähentää eri kansankerrosten välistä syvää juopaa.

Terveytemme on suuresti riippuvainen siitä, miten karaistuneita olemme. Karaistuneeksi sanotaan henkilöä, joka sairastumatta pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä voi kestää erilaisia lämpimän, kylmän ja kostean vaihteluja. Tämä ominaisuus voidaan saavuttaa hoitamalla ihoa karkaisukeinoilla sekä oleskelemalla paljon ulkona.
(En voi väittää itseäni kovin karaistuneeksi - ilmeisesti pitää alkaa harrastaa avantouintia ja jääkylmiä suihkuja.)

Jos tällaiset (herkkähermoiset) henkilöt jatkuvasti rasittavat hermostoaan kahvinjuonnilla, voi seurauksena olla yleinen hermoston häiriötila eli kroonillinen kahvimyrkytys: unettomuutta, nopeaa henkistä ja ruumiillista väsymystä, pään raskautta ym.

Yksilön tulee oppia harrastamaan korkeita siveellisiä ihanteita, hänen tulee täyttää velvollisuutensa lähimmäisiänsä kohtaan, harjoittaa itseänsä päätöstensä toteuttamiseen, kestävyyteen, johdonmukaisuuteen jne. -- Jos yksilö on oppinut harrastamaan yleissivistyksellisiä pyrintöjä ja uhraamaan niitten hyväksi, löytää hän usein ammattinsa ohessa niistä sellaisen elämäntehtävän, joka kohottaa hänet ihanteiden piiriin ja suojelee häntä sielun näivettymiseltä.
(Sielun näivettyminen, mikä ihana ilmaus, tätä pitääkin alkaa käyttää!)

Rauhallisuus on lapsen kuten aikuisenkin hermostolle tärkeä. Liian runsaat vaikutelmat, huvitukset (elokuvat, radio, romaanit, kertomukset), alituinen seurustelu, jopa kotielämän liiaksi monivivahteiset tapauksetkin aiheuttavat väsymyksen, joka ilmenee hermostuneisuutena.
(Mutta eivätkö ne juuri suojaa siltä näivettymiseltä?)

Nainen on kodin ihminen ja kotia varten luotu. Hänen syvin kaipuunsa on saada olla äiti. Kuitenkin on paljon naisia, jotka eivät saa tyydyttää tätä kaipuutaan. Jos elämäntyö ei ole sellaista, johon nainen voi purkaa rakkauden ja hellyyden tunteitaan, ottaa hän usein jonkin mielieläimen, jolle tuhlaa runsaat antimensa. Siinä menee rakkauden suuri voima hyödyttämättä yhteiskuntaa.
(Jepjep. Mitä tähän nyt sitten sanoisi. Onneksi asenteet muuttuvat.)

Ihastuin myös hieman kirjassa käytettyyn termiin mentaalihygienia, jolla siis tarkoitetaan mielenterveyden hoitoa. Miksi näin kätevästä (ja huvittavasta) käsitteestä on ikinä luovuttu, onko tilalle edes keksitty mitään? :D

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Vahvat yksin, heikot sylityksin?

Luen tällä hetkellä kulttuuriantropologi ja sukupuolentutkija Taina Kinnusen uudehkoa kirjaa nimeltään Vahvat yksin, heikot sylityksin, joka käsittelee suomalaisten tapoja koskettaa ihmisiä (tai pikemminkin olla koskettamatta), kokemuksia erilaisista koskettamisen tavoista ja läheisyyden kaipuusta sekä sitä, mistä suomalainen pidättyväisyyden ja yksin pärjäämisen perinne voisi juontaa juurensa. Osallistuin vuosi sitten Kinnusen vetämälle sukupuolentutkimuksen kurssille, missä aihetta sivuttiin, ja aiemminkin olin usein pohdiskellut suomalaista kosketuskulttuuria ja omia kokemuksiani siitä. Kirjan alussa Kinnunen arvelee kotiseutunsa Pohjois-Pohjanmaalla olevan maailman kosketuskammoisinta seutua, ja itsekin oululaisena olen aika varma, että näin todella on, vaikka tietysti koskettamattomuus on yleistä koko Suomessa verrattuna esimerkiksi moniin Etelä-Euroopan maihin. Kirjan nimeksi valittu vanha sanonta kuvastaa sitä, että meillä yksin pärjäämistä on pitkään pidetty merkkinä vahvuudesta, toisten ihmisten ja läheisyyden tarvitsemista taas heikkoudesta.

Olen itse aina ollut läheisissä ja hyvissä väleissä vanhempieni kanssa, mutta silti en osaa sanoa, milloin olisin halannut heitä viimeksi. Teini-iässä en varmasti koskaan, nyt aikuisiässäkin äärimmäisen harvoin. Minulla ei ole lapsuudesta juurikaan muistoja koskettamisesta, ja ystävien halaamisenkin olen oppinut vasta aivan viime vuosina - ja itse asiassa minulla on muutama sellainen ystäväkin (sieltä pohjoisesta kotoisin, jos sillä nyt asiaan on vaikutusta), joita en halaa oikeastaan koskaan. Muistan lukioajoilta erään ystävän, joka osasi luontevasti koskettaa toisia ihmisiä, ihan neutraalisti ja ohimennen arkisissa tilanteissa, ja se tuntui minusta varsin hämmentävältä. Positiivisessa mielessä, sillä hänen kanssaan oli helppo olla, hän vaikutti todella välittävän ihmisistä. Sellaiseksi minäkin haluaisin tulla.

The beauty of touch.

Koskettaminen on ihmisille ja monille muille nisäkkäille välttämätöntä: 1950-luvulla tehdyissä eläinkokeissa emoistaan erotetut ja täysin kosketusta vaille jääneet apinavauvat eivät kehittyneet normaalisti (ymmärrettävistä syistä tällaisia kokeita ei enää hyväksytä). Ihmisillä lempeä kosketus vapauttaa elimistöön oksitosiinia, joka vaikuttaa parasympaattiseen hermostoon, kehon sisäiseen rauhoittumisjärjestelmään, edistäen turvallisuudentunnetta ja levollista oloa. Oksitosiini alentaa verenpainetta, laskee sydämensykettä, vahvistaa immuniteettia, lievittää kipua ja rohkaisee myönteiseen yhteyteen toisten kanssa. On melko kiistattomasti todettu, että tervetullut kosketus vaikuttaa myönteisesti hyvinvointiin (ja toisaalta vahingoittavan kosketuksen kielteinen vaikutus on hyvin voimakas). Miksi ihmeessä koskettaminen sitten on meille niin vaikeaa, miksi monien täytyy sitä erikseen harjoitella, kun se voisi olla luontaista ja vaivatonta?

Suomalainen koskettamattomuus on tietysti pitkälti kulttuurin tuotetta, ja kirjassaan Kinnunen käsittelee kiinnostavalla tavalla esimerkiksi sotavuosien vaikutusta kosketuskulttuuriin. Muistan lapsena ihmetelleeni paljon sitä, että vieraampia ihmisiä kuului tavattaessa kätellä, mutta perheenjäseniä, ystäviä tai sukulaisia ei kosketettu lainkaan. Aiemmin on puolestaan ollut aivan tavallista, että lapsia ei ole juuri pidetty sylissä tai hellitelty, koska sen on kuviteltu vaikuttavan negatiivisesti heidän itsenäistymiseensä ja omatoimisuuteensa, vaikka tosiasiassa väitteelle on aika vähän tieteellistä näyttöä - pikemmin turvallinen kiintymyssuhde on kehityksen kannalta positiivinen juttu, se rohkaisee lasta tutkimaan ympäristöään ja siten kehittämään taitojaan. Nykyisin kosketuksen positiiviset vaikutukset onneksi tiedetään ainakin teoriassa, ja myös niiden soveltaminen käytäntöön on lisääntynyt: halaukset ja poskipusut ovat yleistyneet juroina pidettyjen suomalaistenkin keskuudessa, ja monet melko suositut vaihtoehtohoidotkin pohjautuvat parantavana pidettyyn kosketukseen.

Hug

Koskettamisen harjoitteleminen voi vaatia aikaa ja rohkeutta (helposti tulee mietittyä, mitä ihmiset kuvittelevat, jos yhtäkkiä alan halailemaan ja lääppimään kaikkia), mutta uskon, että se kannattaa. Kosketus paitsi parantaa omaa olotilaa, myös lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ihmisten välillä ja siten vahvistaa ihmissuhteita. Toki aina kannattaa vähän haistella ilmapiiriä ja sitä, miten vastapuoli koskettamiseen suhtautuu - kaikkein kosketuskammoisimpia ihmisiä ei ehkä kannata rynnätä heti halaamaan ja rutistelemaan. Omasta kosketuskammostanikin on sen verran jäljellä, että taannoin melkein säikähdin, kun eteläeurooppalaisia tapoja omaksunut perheystävä moiskautti pusun poskelleni tavatessamme. Vielä on siis opittavaa, mutta eihän kukaan koskaan ole täysin valmis ;)

Millaisia kokemuksia ja ajatuksia teillä on suomalaisesta kosketuskulttuurista tai koskettamiseen liittyvistä kulttuurieroista?

tiistai 10. syyskuuta 2013

Lempipaikoista

Eilen illalla pimeän kaupungin läpi kotiin kävellessä iski ihan yhtäkkiä kummallinen tunne siitä, että tämä kaupunki on todella kaunis, viihtyisä ja täynnä paikkoja, joista pidän. Tämä on ehdottomasti edistystä, sillä tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun olen huomannut viihtyväni Tampereella - ehkä todella jaksan asua täällä vielä ainakin seuraavat kolme vuotta haikailematta ihan koko ajan muualle. Viihtymisessä on ehdottomasti auttanut omien lempipaikkojen löytäminen, ja niistä yksi on ylitse muiden, nimittäin ikkunastani näkyvä pitkä laituri järven rannassa. Monena pimeänä iltana olen kävellyt laiturin päähän keskelle järveä kuuntelemaan hiljaisuutta, katsomaan pimeyttä ja haistelemaan tuulta, ja tunne on aina yhtä uskomaton - välillä jopa erehdyn hetkeksi kuvittelemaan, että olisin meren rannalla, ja juuri merta olen täällä asuessani kovasti kaivannut.


Omassa lempipaikassa käymisen ja yleisemmin luonnossa liikkumisen vaikutuksia ihmisen hyvinvointiin on tutkittu myös tieteellisesti, ja kuten arvata saattaa, viihtyisän ja rakkaan ympäristön on havaittu vaikuttavan psykologiseen (ja itse asiassa fyysiseenkin, mm. stressiä lievittämällä) hyvinvointiin edistävästi. Luonnossa liikkumisen rauhoittava, stressiä vähentävä ja hetkessä elämistä edistävä vaikutus on varmasti monille tuttu, mutta myös rakennetusta ympäristöstä voi löytää paikkoja, joissa kokea samantyyppistä elpymistä ja virkistymistä. Itse en varsinaisesti ole luontoihminen, pidän täysin koskematonta luontoa aika pelottavana paikkana, joten omat lempipaikkani löytyvät kaupungeista: niiden joukossa on esimerkiksi puistoja, rantoja, kadunpätkiä, museoita ja kahviloita. Toki luonnon rauhassa on varmasti keskimäärin virkistävämpää kuin ihmisvilinän keskellä, ja itsekin kaipaan joskus lähes täydellistä rauhaa - ja mikä parasta, satun olemaan niin onnekas, että sitä löytyy heti kotipihani ulkopuolelta, vaikka asunkin hyvin lähellä keskustaa.


Millaisia ovat teidän lempipaikkanne?

P.S. Kuvat ovat viime talvelta, kun nyt ei sattunut olemaan kameraa mukana ulkona heiluessa - onneksi vielä ei näytä ihan noin talviselta :D

tiistai 3. syyskuuta 2013

Auta itseäsi auttamalla muita

Palataan vielä Onnellisuusprojekti-kirjaan, josta pari postausta taakse päin kerroin. Erityisesti siitä nimittäin jäi mieleen onnellisuutta koskeva ajatus, joka itselläni on aiemmin jäänyt turhan vähälle huomiolle:

"One of the best ways to make myself happy is to make other people happy, and one of the best ways to make other people happy is to be happy myself."

Untitled | via Tumblr

Onnellisuutta pidetään usein yksilöllä olevana pääomana tai ominaisuutena, ja monet onnellisuuden tavoitteluun tähtäävät toimet ovat varsin yksilökeskeisiä. Olen itsekin aika kiihkeä individualisti ja usein väheksyn muiden ihmisten vaikutusta elämääni - ja myös omaa vaikutustani muihin ihmisiin. Kuitenkin olen huomannut, että toisten auttamisesta ja ilostuttamisesta tulee lähes takuuvarmasti itsekin hyvälle tuulelle. Ja toisaalta yleinen negatiivisuus kuormittaa myös murjottajan läheisiä, joten yksi loistava tapa "auttaa" heitä on olla itse onnellisempi. Yksi masentuneita ja muuten vain negatiivisia ihmisiä yhdistävä piirre on se, että he ajattelevat yleensä korostetun paljon itseään ja omia fiiliksiään, ja juuri sellaiseen minullakin on taipumusta. Tietysti itsestään täytyy pitää huolta eikä kannata keskittyä muista huolehtimiseen niin paljon, että unohtaisi oman hyvinvointinsa, mutta tietty määrä epäitsekkyyttä ei varmasti tee ketään ainakaan onnettomammaksi. On vaikeaa vain päättää ruveta onnelliseksi, mutta itse aion ainakin keskittyä tulevaisuudessa entistä enemmän muiden ihmisten auttamiseen ja piristämiseen omien fiilisten vatvomisen ja yksilökeskeisten "onnellisuusstrategioiden" sijasta.

perjantai 30. elokuuta 2013

Täydellinen suklaakakku

Jatketaan ruokapostauksilla vielä tänään: löysin nimittäin ihan sattumalta aivan ihanan suklaakakkureseptin! En ole koskaan ollut kovin kummoinen leipoja, enkä nykyään gluteenittomasta ruokavaliosta (ja paljolti myös nirsoudesta) johtuen myöskään juuri syö minkäänlaisia leipomuksia. Olen aina kuvitellut, että leipominen vaatii sellaista pikkutarkkuutta ja täsmällisyyttä, mitä minulta ei löydy, mutta näköjään ei tarvitse kuin löytää tarpeeksi yksinkertainen resepti. Tähän täydelliseen kakkuun tulee lähinnä tummaa suklaata, voita ja sokeria sekä pieni ripaus jauhoja (tavallisia tai gluteenittomia), eikä sen pyöräyttämiseen kuluu aikaakaan juuri lainkaan. Ihanan pehmeä ja suklainen maku, sen verran tuhtia tavaraa, että pienikin pala riittää mainiosti. Ei ehkä erityisen terveellinen välipalavalinta, mutta itse olen sitä mieltä, ettei ekstraherkkujen tarvitse ollakaan - eihän niitä ole tarkoitus ahmia jättimäisiä annoksia kerralla. Jos muuten syö terveellisesti, ei kannata pilata herkkuhetkiä valitsemalla ei-niin-täydellisiä kevyttuotteita ;)

Resepti löytyy siis täältä, suosittelen kokeilemaan, kun makeannälkä iskee!


tiistai 27. elokuuta 2013

Onnellisuusprojekti

Parin viikon takaisella reissulla bongasin sattumalta turkulaisesta kirjakaupasta Gretchen Rubinin kirjan The Happiness Project eli suomeksi Onnellisuusprojekti, jonka lukemista olin jo pitkään suunnitellut. Täytyihän se sitten tietysti ostaa ja lukea läpi samantien, ja se oli muuten hyvä päätös! Yleensä ottaen vierastan aika vahvasti kaikenlaista yksinkertaistavaa self helpia ja varsinkin liian henkistä hihhulointia, mutta tästä pidin kovasti. Kirja kertoo Rubinin vuoden mittaisesta onnellisuusprojektista, jonka aikana hän joka kuukausi keskittyy tietyn elämänalueen, kuten avioliiton, työn, ystävyyssuhteiden, tietoisuustaitojen tai asenteen kehittämiseen - ja nimenomaan toiminnan, ei pelkän pohdiskelun keinoin. Lähtökohtana on se, että Rubin haluaa muuttaa elämäänsä muuttamatta sitä: hän ei lähde tavoittelemaan onnellisuutta muuttamalla maailman ääriin tai vaihtamalla ammattia tai miestä. Pidän Rubinin käytännönläheisestä ja maallisesta suhtautumisesta onnellisuuden tavoitteluun: hän ei tuputa kenellekään mitään vaan pitää koko ajan kiinni siitä, että eri ihmiset nauttivat eri asioista, eikä esimerkiksi monien onnellisuusgurujen suosittelema meditointi ole kaikkien juttu.



Vaikka Onnellisuusprojekti ei varsinaisesti tarjonnut minulle upouusia oivalluksia, se oli loistava muistutus siitä, että ollakseen onnellinen on selvitettävä, mistä nauttii ja mistä ei, mikä tuntuu oikealta juuri itselle, ottaa ote omasta elämästä ja ryhtyä muuttamaan sitä niiltä osin, kuin tuntuu olevan tarvetta. Olen Rubinin kanssa täysin samoilla linjoilla siitä, että usein konkreettiset muutokset toiminnassa, kuten säännöllisen vuorokausirytmin omaksuminen, liikunnan harrastaminen, ihmisten seuraan hakeutuminen ja kodin siistinä pitäminen ovat onnellisuuden kannalta vähintään yhtä oleellisia kuin esimerkiksi tietoisuustaidot ja asenteet. Kirja pursuaa helposti omaksuttavia ideoita ja inspiroi ainakin minua pohtimaan sitä, millaisia pieniä, hyvää mieltä edistäviä päätöksiä/lupauksia voisin itse tehdä. Ajattelin myös itse kokeilla sitä, että keskittyisin aina välillä erityisesti johonkin tiettyyn elämän osa-alueeseen vaikkapa kuukauden tai parin viikon ajaksi.

Ai niin, ja mainittakoon nyt vielä se, että kirja oli todella mukaansatempaavasti ja hauskasti kirjoitettu, suosittelen lämpimästi! :)

torstai 22. elokuuta 2013

Toisten tunteiden tunnustamisesta

Jokainen aikuinen ihminen (tai ainakin jokainen tämän tekstin lukija, uskaltaisin väittää) tajuaa ainakin teoriassa, että toisilla ihmisillä on päänsä sisällä tunteita, jotka voivat ja yleensä eroavatkin hänen omistaan. Silti monet ihmisten väliset ongelmat juontavat juurensa siitä, että toisen tunteita vähätellään, kritisoidaan tai niiden olemassaolo kiistetään kokonaan. Omasta lapsuudestani muistan esimerkiksi hetkiä, jolloin pelkäsin tai vastustin jotain ja sanoin sen ääneen, mutta kukaan aikuinen ei ottanut tunnettani tosissaan, vastaus oli aina jotain sen tyyppistä kuin että "ethän sinä nyt sentään vettä/koiria/ampiaisia/ällöjä ruokia pelkää". Ei liene yllätys, että sellaiset puheet saivat minut ärsyyntymään tai säikkymään entisestäni - ja saavat edelleen.

Vaikka lasten kokemuksia mitätöidään kokemukseni mukaan vielä yleisemmin kuin aikuisten, ei ongelmasta päästä koskaan täysin eroon. Aika usein me aikuisetkin ajaudumme siihen, että emme edes kuuntele, mitä sanottavaa toisella on, saati sitten, että ottaisimme hänen tunnekokemuksensa tosissaan. Ihmiset saattavat toki valehdella, mutta itse pidän lähtökohtana sitä, että jos joku sanoo tuntevansa jotain, se on totta - jokainen on kuitenkin oman kokemuksensa paras asiantuntija, eikä kukaan muu voi ikinä tietää tasan tarkkaan, mitä hänen päässään liikkuu. Oletan myös, että jos joku kertoo minulle jostain tunteestaan, sillä on jotain merkitystä ainakin hänelle (harva jaarittelee muille ihmisille yhdentekevistä tuntemuksistaan), ja hän haluaa puhua siitä kanssani. Silloin olisi mielestäni aika keljua alkaa väheksyä mainittua tunnetta tai edes ryhtyä heti pohtimaan, miten siitä pääsisi eroon, sillä eihän mikään tunne sinänsä ole väärä tai huono.

Miksi meidän on usein niin vaikeaa hyväksyä toisten tunteita? Miksi edes koemme tarvetta väheksyä niiden voimaa? Joskus voi toki olla kyse ristiriidasta omien ja toisen ihmisen tunteiden välillä, mutta aina tuskin on aivan siitäkään kyse. Tunnemmeko itsemme uhatuiksi toisten pelottavan voimakkaiden tunteiden läsnäollessa - vaikka ne eivät edes kohdistuisi meihin itseemme? Vaikea sanoa. Suosittelisin kuitenkin tunnustamaan itselle sen, että toisilla on tunteita, joita emme aina voi sanomisillamme tai tekemisillämme muuttaa. Myös pienten lasten (ja ylitunteellisten neurootikkojen) tunnekokemukset ovat olemassa ja todellisia, ja niitä pitäisi aina muistaa kunnioittaa. Itse otan kohteliaisuutena sen, jos joku haluaa avautua minulle tunteistaan, sillä kuten tiedätte, niistä puhuminen ei aina ole helppoa. Sellainen rohkeus ansaitsee aitoa vastakaikua, puhdasta kuuntelemista ilman heti päälle puskevaa arvostelua ja muuttamishalua.


torstai 8. elokuuta 2013

Hankala, änkyrä, ujo vai introvertti?

Uusimmassa Trendissä oli mielenkiintoinen juttu introverttiudesta, aiheesta, josta jaksaisin itsekin keskustella ja ehkä välillä vähän pauhatakin vaikka kuinka pitkään. Jutun kirjoittaja kertoo olleensa aina hiljainen ja kokeneensa jatkuvan muiden kanssa seurustelun kuormittavaksi, minkä takia hänen "oireitaan" hoidettiin vuosikausia milloin masennuksena, milloin esiintymispelkona, milloin ahdistuksena. Introvertti-identiteetti löytyi lopulta aihetta käsittelevän kirjan ansiosta. Samastuin kirjoittajan kokemuksiin hyvin vahvasti, vaikka olenkin jo pitkään osannut esittää reipasta ekstroverttia silloin, kun tilanne sitä vaatii (ja valitettavan usein se vaatii) tai minulle on siitä hyötyä. Luontevalta se ei kuitenkaan tunnu - minä nyt en vain ole sellainen.

 (4) Zdjęcia na osi czasu | via Facebook

Itsekin olen aina tiennyt olevani vähän erakko. Nuorempana olisin ehkä nimittänyt sitä ujoudeksi, joku ulkopuolinen ehkä ylimielisyydeksi tai yleiseksi änkyryydeksi. Pitkään kuvailin itseäni ujoksi ja hitaasti lämpiäväksi, mutta jossain vaiheessa tajusin, että eihän se oikeastaan pidä paikkaansa: ei minua erityisemmin pelota jutella uusille ihmisille, ja viihdyn kyllä hyvin muiden ihmisten seurassa. Sen sijaan sosiaalisuuskiintiöni tulee melko äkkiä täyteen: jos vietän iltaa isossa porukassa tai vaikkapa bileissä, väsyn melko äkkiä, ja sosialisoitumisesta palautuminen omassa rauhassa saattaa kestää melko pitkään. Kaipaan toki ihmiskontakteja, paljonkin, mutta en ikimaailmassa pystyisi viettämään kaikkea aikaani muiden seurassa. Rentoudun parhaiten yksin, omia juttujani puuhaillessa, eikä sitä tulisi sekoittaa siihen, että olisin arka tai ylimielinen ihmisvihaaja. Nykyisin uudet tuttavani saattavat sanoa vastaan, jos väitän olevani pohjimmiltani introvertti - eihän se muka ole mahdollista, kun kerran puhun niin paljon enkä pelkää sosiaalisia tilanteita. Kyllä se muuten on: minä olen puhelias introvertti, niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin.

Joidenkin selitysten mukaan introvertin aivot reagoivat ulkoisiin ärsykkeisiin herkemmin kuin ekstrovertin, ja siksi introvertti väsyy nopeammin tilanteissa, joissa on paljon melua ja ihmisiä. Hänelle yksinolo on energisoivaa ja sosiaaliset tilanteet puolestaan kuormittavat häntä, kun taas ekstrovertilla tilanne on (hieman yksinkertaistetusti toki) päinvastainen. Ahdistavan ärsyketulvan takia introvertit eivät yleensä viihdy isossa porukassa, mutta se ei välttämättä tarkoita sosiaalista taitamattomuutta tai ujoutta, jotka usein liitetään introverttiuteen. Toki monet introvertit ovat myös ujoja, mutta eipä se aina niin suoraviivaisesti mene. Itse olen aina viihtynyt paremmin korkeintaan muutaman ystävän kanssa kerrallaan, jotta pystyisin todella keskittymään vuorovaikutukseen ja olemaan tilanteen tasalla - isossa porukassa tulee helposti sellainen olo, että joka puolelta tulvii puhetta eri asioista, eikä oikein tiedä, ketä kuuntelisi tai kenen juttuihin menisi täysillä mukaan. Ja esimerkiksi bileissä ihmisiin tutustuminen on vaikeaa siksi, että yleinen hälinä kuormittaa tarkkaavaisuutta liikaa.

The Listening

Introverttius on melko pysyvä persoonallisuuden piirre, mutta koska sitä ei erityisemmin arvosteta yhteiskunnassamme, monet introvertit saattavat kokea olevansa jotenkin vääränlaisia. Omaa persoonaansa ei tarvitse yrittää kääntää päinvastaiseksi (ei muuten taida kovin usein onnistua), mutta ympäristöön voi kuitenkin yrittää sopeutua. Omaa aikaa saa ja pitää osata ottaa. Itse tapaan kyllä ihmisiä päivittäin, mutta esimerkiksi isolla porukalla toteutetut mökkireissut jätän suosiolla väliin, eikä minulla bileissäkään juuri koskaan hauskaa ole. Joskus kuitenkin kannattaa myös ujuttautua oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mennä mukaan sosiaalisiin tilanteisiin ja olla aktiivinen, sillä joskus se osoittautuukin hyväksi ratkaisuksi, vaikka aluksi olisikin epäluuloinen. Onneksi muita ihmisiä voi  tavata myös pienemmällä porukalla, uusiin tyyppeihin voi tutustua esimerkiksi harrastusten parissa tai netissä meluisten bileiden sijaan. Vaikka kaipaan huomattavan paljon omaa rauhaa ja olen tehokkaimmillani silloin, kun työskentelen yksin, olen myös äärettömän kiinnostunut muista ihmisistä ja viihdyn heidän seurassaan. Se tuntuu joskus ristiriitaiselta, mutta senkin kanssa oppii tulemaan toimeen.

Olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksianne ja kokemuksianne aiheesta!

P.S. Ei, minulla ei ole mitään supersosiaalisia ekstrovertteja vastaan, vaikka joku on saattanut joskus sellaistakin ehdottaa. Tulen kyllä toimeen heidänkin kanssaan ;)

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Kehumisen taidosta

Kaikki tietävät, että meille suomalaisille kehuminen - niin toisten kuin oman itsensäkin - on vaikeaa: kaikenlaiset kitinät ja ruikutukset lipsahtavat ulos suusta puolivahingossa, mutta kehuminen tuntuu monista helposti teennäiseltä ja turhalta. Moni näkee toisten kehumisena perusteettomana mielistelynä, ja itsensä ylistäminenhän on pelkkää huomiohakuisuutta ja hataran itsetunnon pönkittämistä. Tarpeetonta kehumista ei kuitenkaan ainakaan tässä maassa tunnu ilmenevän juuri koskaan, joten ei sitä voi kovinkaan suurena ongelmana pitää. Sen sijaan jokaisen olisi hyvä oppia kehumaan toisia silloin, kun siihen on syytä: mitä järkeä on esimerkiksi siinä, että huonosti tehdystä työstä kyllä moititaan, kun taas hyvin tehtyä työtä saatetaan pitää niin itsestäänselvyytenä, ettei siitä vaivauduta edes kiittämään?

Mystic Mermaid | via Facebook

Minulle kehuminen oli pitkään hyvin vaikeaa. Ajattelin muita ihmisiä pääosin negatiivisesti ja ärsyyntyneesti, joten minun oli vaikeaa edes keksiä, mistä toisia voisi kehua, enkä sitä paitsi pitänyt sitä tarpeellisena. Silti olen aina ollut hieman huomionkipeä ja rakastanut kehuja - ja kukapa ei rakastaisi, vaikka vilpittömien kehujen vastaanottaminen onkin monille vaikeaa. Mitä hyötyä kehumisesta sitten on? Pitäisikö se nähdä vain taktikointina, jonka tavoitteena on miellyttää muita ihmisiä ja saada ystäviä ja hyödyllisiä kontakteja? Toki se voi sitäkin olla, mutta itse olen huomannut, että kehuminen auttaa kiinnittämään huomiota vahvuuksiin ja ihailtaviin piirteisiin, joita jokaisessa ihmisessä (ja omassa itsessä tietenkin) väistämättä on. Ihminen, joka osaa vilpittömästi antaa tunnustusta toiselle, levittää väkisinkin ympärilleen positiivista mielialaa, saa muut tuntemaan olonsa paremmaksi - ja todennäköisesti tämä myös kohentaa kehujen omaa mielialaa ja käsitystä maailmasta.

Ongelmaksi nousee usein se, miten kehua luontevasti ja niin, että vastapuoli tajuaa kehujan olevan tosissaan. Minulle on jostain syystä aina ollut helpointa kehua toisten ulkonäköä tai tyyliä (joskus myös silloin, kun siinä ei varsinaisesti ole kehuttavaa, myönnetään), mutta toisten osaamisen ja ihailtavien luonteenpiirteiden arvostaminen on helposti jäänyt kateuden jalkoihin. Miten ihmeessä voikaan olla niin vaikeaa sanoa hyvälle ystävälle, että ihailee vaikkapa tämän kärsivällisyyttä, optimismia tai avoimuutta? Melkein hävettää sanoa, mutta en muista juuri koskaan sanoneeni suoraan ystävilleni (tai varsinkaan perheenjäsenilleni), että he ovat minulle rakkaita. Puhun kyllä itsestäni, kyselen ja analysoin muidenkin kuulumiset mielelläni, mutta silti se jää sanomatta, mitä näissä tyypeissä eniten arvostan. Joskus tuntuu jopa helpommalta heittää pinnallisia kehuja puolitutuille, mikä tuntuu aika ristiriitaiselta! Nyt olenkin päättänyt hieman kehittää kehumistaitojani - ja siihen ei tietenkään ole mitään muuta keinoa kuin yksinkertaisesti kiinnittää huomiota siihen, mikä muissa on hyvää, ja sanoa se ääneen. Ei kai se niin vaikeaa voi olla?

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Sananen shoppailusta

Harrastatko sinä shoppailua? Itse harrastin ennen, enkä pitänyt sitä mitenkään kummallisena - nykymaailmassa kun on ihan normaalia harrastaa ostamista, vieläpä sellaisten tavaroiden ja vaatteiden ostamista, joita ei todellakaan tarvitse eikä välttämättä edes oikeasti halua. Viime aikoina vaatteiden ja kenkien haaliminen ja varastoiminen on kuitenkin alkanut nyppiä pahemman kerran: mitä enemmän vaatteita kertyy nurkkiin, sitä enemmän ilmaantuu myös vaatekriisejä, sitä enemmän jää nurkkiin vellomaan vaatteita, joita ei ole käytetty kuin pari kertaa. Jokin aika sitten vaatekaappiani tutkaillessani järkytyin, kun huomasin, että sieltä löytyy jopa sellaisia vaatteita, joita en edes muistanut omistavani. Myös vaatteiden laatu on alkanut ketuttaa: miksi ihmeessä olen vuosien varrella hamstrannut epämääräisiä keinokuiturättejä, jotka ovat vääntyneet ja nukkaantuneet jo parin pesun jälkeen? Siksikö, että voisin taas jonain huonona päivänä turruttaa pahaa oloani ostamalla jotain uutta?

Olen jo pitkään yrittänyt muuttaa suhtautumistani vaatteisiin. Olen imenyt inspiraatiota ihmisiltä, jotka omistavat vain hyvin rajallisen määrän laadukkaita ja yksinkertaisia vaatteita mutta näyttävät silti  tyylikkäiltä eivätkä juuri kärsi vaatekriiseistä. Silti minusta ei ole vielä tullut sellaista: rakastan edelleen vaatekaupoissa kiertelyä, ja himoitsen kaikkea uutta ja ihanaa (nykyään myös laadukasta ja usein myös kallista), vaikka toisaalta shoppailu ja yletön kuluttaminen ajatuksena onkin alkanut suorastaan äklöttää. Jollain tasolla taidan edelleen olla koukussa shoppailuun, tosin onneksi makuni on muuttunut kalliimmaksi ja nirsommaksi, joten käytännössä ostoksia tulee tehtyä huomattavasti aiempaa vähemmän.

 Funnyyyy | via Facebook

Shoppailulakkoja olen kokeillut moneen otteeseen, mutta ne eivät minulla toimi, kuten eivät mitkään muutkaan lakot: jos olen totaalikieltäytynyt shoppailusta pariksi kuukaudeksi (tosin eivät ne lakot ole tainneet koskaan niin kauan kestää), olen lakon loputtua palannut aina takaisin vanhoihin tapoihini. Pelkkään tarpeeseen ostaminen puolestaan on todella vaikeaa, sillä kaikki varmasti tietävät sen, että silloin, kun todella tarvitsee jotain, sitä ei taatusti löydy, ei ainakaan täydellisenä versiona. Niinpä shoppailufilosofiani tiivistyy nykyisin yhteen sääntöön: osta vain sitä, mihin todella rakastut. Sen täytyy olla jotain sellaista, minkä ainakin ajattelet pelastavan sinut kaikilta tulevilta vaatekriiseiltä; jotain, mihin haluaisit pukeutua vaikka joka päivä. Joillekin toki sopii ostosten tarkka suunnittelu, mutta itse olen huomannut, että useimmat kaikkein käytetyimmät ja rakkaimmat vaatteeni ovat aikoinaan olleet heräteostoksia, joita en ole koskaan etsinyt vaan jotka ovat vain sattuneet tielleni - ja joihin olen rakastunut ensi silmäyksellä. Ja kyllä, olen rakastunut palavasti myös mustiin ja valkoisiin t-paitoihin, maailman yksinkertaisimpiin mekkoihin ja tummansinisiin farkkuihin (tavallisiin sukkiin tai sukkahousuihin en sentään, niitä ostan vain tarpeen vaatiessa), vaikka moni sitä rohkeneekin epäillä.

Ja mitä tosirakkauteen tulee, se on harvinaista ja ainutlaatuista - se vain täytyy osata erottaa ohimenevästä ihastumisesta. Itse olen aika varma, että tällä keinolla voi onnistua laimentamaan älytöntä ostovimmaa hieman miellyttävämmin kuin ryhtymällä totaalilakkoon ja paasaamalla maailmalle kerskakulutuksen haitoista. Minulle merkittävin syy vähentää ostamista on saada selkeyttä omaan elämään, kotiin ja tyyliin: jos vaatekaapissa vallitsee täysi kaaos, se leviää turhan helposti myös ajatuksiin ja tunteisiin.

Miten te suhtaudutte shoppailuun?

P.S. Eräs hyvä keino päästä eroon shoppailukierteestä on vähentää muotilehtien ja -blogien lukemista sekä kaupoissa kiertelemistä, sillä eihän sellaista osaa kaivata, mitä ei ole koskaan nähnytkään ;)

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Taikasana nimeltä normaali

Satuinpa lukemaan kolumnin, joka tiivistää aika tehokkaasti oleelliset pointit aiheesta, josta olen itsekin paasannut monet kerrat. "Normaali" on varsin mielenkiintoinen käsite, jota kaikkien kannattaisi joskus pohtia kriittisesti, sillä niin kutsuttu normaalius on kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

"Normaali on taikasana. Tuo se pelikentälle ja se muuttaa pelin. Ensin kentällä on vain uniikkeja yksilöitä, kukin omine ominaisuuksineen. Sano sana normaali, ja yhtäkkiä kaikki nuo yksilöt sijoittuvat johonkin kohtaan jatkumoa, joka alkaa yhdestä ääripäästä, etenee keskijakaumalle (normaali) ja päättyy toiseen ääripäähän."

Normaali on toki käyttökelpoinen käsite, jonka avulla voidaan luokitella erilaisia ilmiöitä, mutta valitettavasti siihen liittyy aina myös se, että jokin leimataan epänormaaliksi ja poikkeavaksi - ja poikkeavuutta on kummallisen helppoa tarkastella negatiivisena asiana. Siitä puhumattakaan, että normaali-epänormaali-luokittelu perustuu aina vain rajalliseen määrään piirteitä ja jättää huomiotta monia yksilöllisiä piirteitä. Ja sitä paitsi normaaliuden määrittely on aina vallankäyttöä, ja usein kannattaisi suoda edes lyhyt ajatus sille, kuka tätä valtaa käyttää.

"Normaalin mahtava voima kumpuaa tästä kaksoismerkityksestä: yhtäältä se on jotakin hyvin tavallista ja keskiarvoista, toisaalta se on jotakin tavoiteltavaa – mitä meidän pitäisi olla, ettemme olisi epänormaaleja. Kun joku siis sanoo normaali, se sisältää samalla kehotuksen olla sellainen."

Tuossa viimeisessä lauseessa tiivistyy aika hyvin syy siihen, miksi ei suinkaan ole yhdentekevää, mitä pidämme normaalina. Itse olen jo pitkään yrittänyt välttää normaaliudesta puhumista varsinkin silloin, kun on kyse ajatuksista, tunteista, käyttäytymisestä ja ihmissuhteista, sillä sellainen puhe harvoin tuo keskusteluun mitään uutta. Moni tosin ehkä kokee lohdullisena sen, jos hänen tuntemuksensa tai ajatuksensa ovat muiden silmissä normaaleja, mutta itse korvaisin normaalin mieluummin sanalla "tavallinen" tai "yleinen", joiden vastakohdat eivät kuulosta aivan yhtä epäilyttäviltä kuin epänormaali.

Olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksianne aiheesta :)

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Aito, asiallinen vai molempia?

Törmäsin tänään varsin inspiroivaan postaukseen siitä, miten liiallinen asiallisuus ja vakavahenkisyys voi tappaa luovuuden ja aitouden. Olen itse pohjimmiltani aika vakava tosikko, mutta törmään silti melko usein siihen, että varsinkin vanhemmat sukulaisihmiset toruvat minua siitä, että muka puhun liian kovalla äänellä tai nauran liikaa julkisilla paikoilla - ja onpa eräs lähisukulaiseni jopa koittanut väittää, että hymyilen liikaa!

Varsinkin työelämässä vakavuutta ja asiallisuutta arvostetaan: katsokaapa vaikka, miten totisia ja suoraan sanottuna tylsiä kuvia yritysten ja muiden organisaatioiden nettisivuilla on paikan työntekijöistä. Niin sanotun neutraalin ilmeen ja tyylin tavoitteena on ilmeisesti olla ärsyttämättä ketään liikaa, mutta toisaalta kaikkien miellyttäminen johtaa helposti mitäänsanomattomaan vaikutelmaan ja siihen, että ihmisestä ei jää oikeastaan mitään mieleen. Asiallisuus on luonnollisesti toivottavaa niin kauan, kuin sillä tarkoitetaan hyviä käytöstapoja ja toisten huomioonottamista, mutta miksi ihmeessä sen pitäisi tarkoittaa persoonallisuuden latistamista ja kaikkien pakottamista samanlaiseen muottiin - vieläpä sellaiseen muottiin, jossa esimerkiksi "liian" puhelias, nauravainen ja rohkea tyyppi on jotenkin epäilyttävä?

"Ennen kaikkea liika asiallisuus vie ihmisistä aitoutta. Kun ylimääräiset särmät ja rönsyt hiotaan pois, ei ihminen enää ehkä ole sitä, mitä hän oikeasti, aidoimmillaan ja parhaimmillaan voi olla." Näin Elämän flow -blogin Katri kirjoittaa mainitussa postauksessa, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. Usein on toki jännittävää tai suorastaan pelottavaa olla tilanteessa kuin tilanteessa aidosti oma itsensä (ja sitä paitsi eihän tilanteesta toiseen pysyvää minuutta välttämättä ole olemassakaan, totta kai konteksti vaikuttaa aina kaikkeen), mutta uskoisin, että aitous ja luovuus johtavat usein parempiin lopputuloksiin kuin liika asiallisuus ja vakavuus, jonka taakse on helppo piiloutua. Parhaat ideat ja keksinnöt ovat aina jonkun mielestä aivan naurettavia.

Picasso🐥

Toisaalta olen itse hieman kiintynyt asiallisuuteen ja sovinnaisuuteen, sillä se luo ympäristöön tuttuutta ja turvallisuutta. Joissakin ammateissa tietynlainen asiallisuus kuuluu mielestäni asiaan: en esimerkiksi suhtautuisi kovin myönteisesti jatkuvasti vitsailevaan ja hihittelevään lääkäriin tai lakimieheen, vaikka tämä ilmentäisi työssään omaa persoonaansa hyvinkin aidosti. Joitakin töitä tehdään täysipainoisesti omalla persoonalla, ja toki omaa tyyliä kannattaa tuoda jossain määrin mukaan mihin tahansa hommaan, mutta asiallisuutta tarvitaan usein ainakin jossain määrin esimerkiksi luottamuksen ja asiantuntevan vaikutelman luomiseen. Silläkin on siis paikkansa joissakin yhteyksissä, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa aitoudesta ja luovuudesta luopumista - tuskin on aivan mahdotonta olla sekä oma itsensä että asiallinen.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Naisena olemisen taito

Lontoon reissulta mukaani tarttui vihdoin brittiläisen toimittaja-kriitikon Caitlin Moranin kirja nimeltä How To Be A Woman (suomeksi Naisena olemisen taito), josta olin kuullut etukäteen paljon, ja enimmäkseen hyvää. Ennakkoasenteeni oli kuitenkin hieman epäluuloinen, onhan kyse jonkinsorttisesta feministisestä manifestista - ja vaikka toki olenkin feministi, suhtaudun siihen perinteiseen naisasiapaatokseen ja änkyröintiin aika kielteisesti. Kirja kuitenkin ylitti odotukseni täysin: Naisena olemisen taito on paitsi oivaltava ja ajatuksia herättävä, myös käsittämättömän hauska, reipasotteinen ja sujuvasti kirjoitettu teos. Moran pohdiskelee omien kokemustensa kautta muun muassa seksismiä, perhe-elämää, rakkautta, muotia ja suhdetta omaan kehoon, ja näin tutuista aihepiireistä jokainen lukija löytää varmasti edes vähän samastumispintaa. Oikeastaan kirjassa käsitellyt teemat ovat aika kliseisiä - juuri sellaisia, mitä feministisen kirjan voisi olettaakin käsittelevän. Jos samasta asiasta olisi kirjoitettu täysin totisella tyylillä, en olisi varmaankaan koskaan lukenut kirjaa loppuun asti.

 

Naisena olemisen taito ei tietenkään ole pelkkä huumoriteos, sillä railakkaan kielen taustalla on tietysti kunnon paketti ihan oikeita ongelmia. Moran kritisoi naisiin kohdistuvia oletuksia esimerkiksi ulkonäöstä ja lasten tekemisestä, mikä on mielestäni todella tärkeää, sillä valitettavan usein nykyäänkin törmää siihen, että suvaitsevaiset ja modernitkin tyypit pitävät itsestäänselvänä vaikkapa sitä, että kaikki naiset perustavat jossain vaiheessa perheen (jolla tietysti tarkoitetaan lasten hankkimista, ei perhettä ilmeisesti voi olla ilman jälkikasvua...). Ja mitä ulkonäköön tulee, olen itsekin törmännyt vaikka minkälaisiin hulvattomiin käsityksiin siitä, mikä on naiselle sopivaa ja mikä ei: olen esimerkiksi kuullut (vain toisten naisten, en koskaan miesten suusta) monta kertaa, etten varmaan tule ikinä saamaan miestä, koska minulla on "epänaiselliset" lyhyet hiukset. Aika usein mediassa ja erinäisillä keskustelupalstoilla törmää myös siihen, että niin kutsuttua naisellista tyyliä pidetään parempana kuin androgyynia olemusta - ja entäs sitten nämä "oikeilla naisilla kuuluu olla kurveja" -tyyppiset horinat?

Kirjassa Moran ihmettelee myös sitä, että monet naiset väittävät kivenkovaan, etteivät ole feministejä. Hassuahan se on, sillä kukapa nainen ei olisi kiinnostunut omista oikeuksistaan, mutta toisaalta ymmärrän heitäkin, sillä valitettavan monella on syystä tai toisesta aika negatiivinen kuva feminismistä. Ei, se ei ole (tai sen ei ainakaan tarvitse olla) naisten ylivallan tavoittelua tai miesvihaa, vaikka se joskus on sellaisia muotoja toki saanutkin. Naisena olemisen taito ei onneksi julista tällaista aatetta, vaan pikemminkin iloista, huvittaviin lausahduksiin ja esimerkkeihin kiteytyvää, ehkä jopa joidenkin mielestä voimauttavaa feminismiä - sellaista, jota itsekin myönnän ilomielin kannattavani. Sellaista, jonka ytimessä on totuttujen käytäntöjen ja itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen. Moran kertoo miehensä kiteyttäneen asian näin: Feminismin pitäisi olla sitä, että kaikki ovat kohteliaita toisilleen. Aika hyvä elämänohje kenelle tahansa, sukupuolesta tai muista ominaisuuksista riippumatta!

 Jos olette jo lukeneet, mitä piditte? Ja jos ette ole, suosittelen lämpimästi lukemaan :)